Tidii - viimeinen luku olisi sitten tässä. Koitin hioa sitä, ja toivottavasti se on nyt kaikille mieluinen. En halunnut tehdä mitään superonnellista "kaikkionhyvin" loppua, joten se, mitä tämän jälkeen tapahtui jää sitten teidän lukijoiden mielikuvituksen varaan.
Saatan mahdollisesti tehdä tähän jatkoficciä, mutta saa nyt nähdä. Kommentoikaa ahkerasti, olen kipeä, joten ne piristäisivät tosipaljon
Ja saattaisivat auttaa mahdollisen jatkoficin suunnittelussa...
Pidemmittä puheitta, tässä on So small and fragilen viimeinen luku.
29. luku
Kiljuin varmasti yli viisitoista minuuttia – korviahuumaavalla äänellä, jonka varmasti jokaikinen henkilö tässä typerässä linnassa ja sen ulkopuolellakin varmasti kuuli. Kun lopetin, olin saanut pahimmat agressioni ulos.
Helvetin Aro. Puhkuin kostonhalua, mutta minun oli ajateltava vain ja ainostaan Briania, jonka hyvinvointi olisi nyt ykkösasia. Ja Carlisle. Kaipaus viilsi rintaani ja minä päätin istua lattialle, viilentelemään tunteitani. Olinko oikeasti ansainnut tämän? Mietin mitä vanhemmilleni kuului, ja huono omatunto kolkutti. En ollut puhunut heille pitkään aikaan. He olivat varmasti todella huolissaan. Kuten kaikki. Aiheutin olemassaolollani vain huonoa mieltä ja kiperiä tilanteita. Jos olisin ihminen, tässä tilanteessa olisin päätynyt epätoivoisiin tekoihin. En ollut koskaan pitänyt itsemurhaa vaihtoehtona, mutta nyt se kieltämättä houkutti. Vampyyriys oli tosin tuonut mukanaan myös itsensä vahingoittamisen hankaluuden, mikä kismitti minua älyttömästi.
Muistelin ensimmäisiä päiviäni Forksissa – auto-onnettomuutta, jonka kautta olin tavannut Carlislen, jota luulin
vanhaksi. Naurahdin, kun muistin miten uskomattomalta tuntui saada niin hyvännäköinen mies auttamaan minua opiskelussa. Vanhempieni auto-onnettomuutta en tahtonut paljon muistella, vain sitä kohtaa kun Carlisle oli tullut lohduttamaan minua, ja olin päätynyt hänen syliinsä. Silloin Alice oli tiuskaissut näystään, ja olin ollut täysin ihmeissäni. Voi minua. En ollut tiennyt mitään vampyyreista. Ja ystävänpäivä.
Katastrofaalinen ystävänpäivä. Olin suudellut Carlislea silloin ensimmäistä kertaa, ja se ei oikein mennyt niin kuin olisin tahtonut. Olikohan tuo mies oikeasti vastannut suudelmaan, niin kuin kuvittelin? Pitäisi kysyä häneltä. Ja James.
Hyi. Se vampyyrinkuvatus oli pelästyttänyt minut miltein hengiltä. Kelasin mielessäni aikaa täällä kuin elokuvaa, ja hymyilin typerästi jokaikisen onnellisen muiston kohdalla.
Istuin tunteja, jopa päiviä paikallani, lopulta vain murjottaen pölyisessä maassa. Valon määrästä päätellen saatoin tietää milloin oli päivä, ja milloin se muuttui yöksi, mutta eipä valoa silti ollut paljon. Harvoin rukoilin, mutta siellä pimeässä istuessani tein niin usein. Rukoilin vain Brianin selviämistä sekä sitä, että saisin olla Carlislen kanssa jälleen. Olin liian väsynyt siihen, etten osoittanut lainkaan inhimillisiä merkkejä. En jaksanut hengittää, mutta eipä minun tarvinnut tehdä sitä – en voinut itkeä enkä nukkua, mikä rasitti minua. Toivoin nukahtavani, jotta ajatukseni jättäisivät minut edes sekunniksi rauhaan. Lopulta minä luovutin, ja nyyhkin kuivaa itkuani. Kuitenkin, heti kun kuulin askeleita, pongahdin pystyyn ja vetäisin viitan hupun kasvoilleni – outo pakkoreaktio, ja jäin tympeänä odottamaan tulijaa, joka lähestyi inhimillistä vauhtia. Kuinka ollakkaan, se oli Aro.
- Etköhän ole jo murjottanut tarpeeksi, hän tokaisi ja laski huppuni kiusoittelevasti, sipaisten samalla poskipäitäni. Minua inhotti.
- Tietääkseni en ole murjottanut, vaan ollut erossa sinusta, jotten tekisi yhtä juttua, mitä katuisin varmasti myöhemmin, sihahdin myrkyllisesti ja tuijotin tuota vampyyriä aamunkajossa, joka sai meidän ihomme kimaltamaan vain hieman.
Aro käsitti väärin.
Totaalisen väärin. Hän näytti ensin yllättyneeltä, mutta sitten hänen kasvoilleen lipui virne, joka tuntui jumiutuneen hänen kasvoilleen ironiseksi maskiksi. Kohotin kulmiani, ja astahdin kiinni seinään, jättäen väliimme pakollisen raon.
- Tiesin että tässä kävisi näin, hän sanoi maireasti ja astahti askeleen lähemmäs, niin että minun kasvoilleni lipui hämmennyksen lisäksi pienoinen pelko.
Kirotun vampyyrin kädet etsiytyivät kasvoilleni, ja hänen huulensa painautuivat omiani vasten jälleen – tälläkertaa vaativampina kuin koskaan, ja minä älähdin tajuamatta mitä se paskiainen yritti. Kunnes se iski tajuntaani täysillä. Ja minä pamautin häntä nyrkilläni. Ja potkaisin. Ja tönäisin. Ja en todellakaan osannut arvata mitä siitä seurasi. Aro suoraan sanottuna
lensi – kyllä, lensi, pois minun kimpustani ja tömähti vasten seinää. Tuijotin hetken nyrkkejäni järkyttyneenä, kunnes tajusin niiden voiman. Minä olin tuhat kertaa voimakkaampi kuin hän, eikä toisinpäin.
- Minä rakastan Carlislea, kuiskasin ääni jäätävänä, ja tuijotin hölmistynyttä Aroa, joka ei tuntunut tietävän miten olisi.
- Niinhän sinä luulet, hän sihahti myrkyllisesti ja jatkoi sitten, nauraen ivallisesti:
- Mutta pikkupojusi saa nyt kyllä kärsiä tästä.
Minun suustani pääsi niin eläimellinen äännähdys, etten uskonut koskaan sellaisen lähtevän minusta – ja hyökkäsin Aron kimppuun. Taistelumme oli nopeasti ohi, sillä oli selvää kumpi meistä oli niskan päällä. Kun se kävi selväksi hänellekkin, naurahdus karkasi suustani. Minä tönäisin häntä halveksuvasti eteenpäin, ja heitin sitten viittani myttynä maahan. Paskiainen. Uhkasikin sanoa noin minun Brianistani.
- Jos satutat Briania, voin luvata että 1.
Sinä kuolet, 2.
Kylvän kauhua sinun pikku linnassasi ja 3.
Häpäisen maineesi, sylkäisin ja lähdin sitten etsimään Briania. Menoni keskeytyi kuitenkin pian, kun kuulin jotain, mikä sai minut pysähtymään välittömästi.
- Brian on kuollut. Ja meillä on Carlisle.
- Sinä sanoit että kostaisit tämän hänelle, minä sanoin ja raivo vääristi ääneni tunnistamattomaksi.
Oliko minun Brianini kuollut? Pelko humahti suoniini kuin jäätävänkylmä viima, ja pelko myös Carlislen vuoksi tuntui olevan vahvalle vampyyrinruumiilleni liikaa. En kuitenkaan paljastanut tunteitani, vaan kasvoillani oleva maski kivettyi vihan naamioksi – Aro säpsähti hieman, mutta sai pian pokerinaamansa kuriin. Minä
uhkuin vihaa. Puhdasta, tihkuvaa vihaa, joka tuntui olevan ylitsepääsemätöntä. Jos olisin voinut tappaa hänet omin käsin, olisin tehnyt sen. Mutta tarvitsin häntä kertomaan, minne he olivat lukinneet rakkauteni. Carlislen ja Brianin. En uskoisi moista soopaa. Brian ei voinut kuolla minun takiani. Aro tuntui saaneen itseluottamuksensa takaisin, ja iski kivuliaita valheita vasten minua, nähdäkseen horjuinko.
- Tietysti sanoin. Tahdoin vain nähdäkseni raivosi, hän sanoi ja lähestyi minua hitaasti, kuin eläin joka vaani saalistaan.
- Carlisle ei koskaan lankeaisi teidän ansaanne, minä sanoin varmana asiastani. Carlisle ei voisi olla vankina. Koko ajatuskin kuulosti typerältä.
Sain kuitenkin huomata, että olin ollut täysin väärässä. Kuului vain ilmavirran suhahdus, ja edessäni oli Carlislen lisäksi kaksi Volturia, Jane ja joku toinen, jonka nimeä en tiennyt. Tuijotin heitä kasvavan kauhun vallassa, ja koitin selkeyttää asioita päässäni. En onnistunut. Miten – miten maailman täydellisin vampyyrimies oli onnistunut tässä? Langennut pahaiseen ansaan kuin lapsi? Ja Brian taisi tosiaan olla mennyttä. Carlislen katse oli niin anteeksipyytävä, että tukahdutin nyyhkäyksen vain painamalla käteni suulleni. En vastustellut tai sanonut mitään, kun he tönivät minua Carlislen perässä kohti jotain, mikä muistutti kovasti vankilaa. Sitä missä olimme viimeksikin. Ja sinne me tosiaan päädyimme – ovi kalahti kiinni ja tuntui kuin olisin ollut kuollut. Niin pimeää jopa minulle. Carlisle ilmestyi odottamatta eteeni, ja painoi minut syliinsä – jonka tunsin ensimmäistä kertaa lämpimänä, ihmismäisenä ja niin rakkaana että kuiva itkuni pääsi valloilleen. Kaikki muu huuhtoutui pois mielestäni.
- Miksi teit sen? Minä kysyin ääni säröillen ja painoin pääni hänen kaulakuoppaansa, haistellen tuttua tuoksua, joka ei tuntunut lähtevän pois lainkaan.
- Taisin olla todella sinisilmäinen… He sanoivat että sinä olit vaarassa ja kuolisit varmasti, jos en tulisi... Ja minun oli pakko tulla. Sinun vuoksesi tekisin
mitä tahansa, Isabella.
- Minä – Minä rakastan sinua, kuiskasin ja painoin kasvoni vasten hänen kaulaansa – hänen suunsa kääntyi hymyyn, tunsin sen, sillä hänen poskensa oli kiinni omassani. En voinut sanoa muuta. Ymmärsin häntä täysin.
- Minäkin rakastan sinua, hän kuiskasi ja me kävimme istumaan, minä hänen kainaloonsa.
Hiljaisuus laskeutui välillemme, ja taisimme molemmat imeä toistemme läheisyyttä, tuoksua ja kosketusta mahdollisimman paljon muistiin. Minua ei enää itkettänyt, mutta huultani jouduin puremaan. Tunsin oloni täysin ihmiseksi, ja Carlisle vieressäni oli myös kuin ihminen – hengitimme molemmat vain ja koitimme saada äänemme takaisin. Minun mieleni täyttivät jälleen ajatukset, ja minä hymähdin pienesti. Se sai Carlislen katsomaan minua kiinnostuneena, puristamaan minut varmuudenvuoksi lähemmäs.
- Meidän lapsistamme olisi tullut kauniita, huokaisin ja suljin silmäni kuvitellen perhettämme.
Lapset olisivat olleet kuvankauniita, kuin enkelit – heidän hiuksensa silkkaa toffeeta ja silmänsä sulaa ruskeaa. Minua ei kiinnostanut, olisivatko he olleet vampyyreja vai eivät. Minun pienokaisiani joka tapauksessa. Käteni etsiytyivät vatsalleni, josta minun oli hyvin hankala päätellä jatkuiko raskauteni vampyyrina vai ei. Toivoin sitä, sillä jos meillä olisi pieninkään mahdollisuus selvitä – halusin tämän lapsen. Juuri tämän pienokaisen. Hän oli minun ja Carlislen yhteinen tuotos, sanaton sopimus ikuisesta perheestä. Säpsähdin kun Carlisle sai äänensä takaisin, ja imin hänen ääntään sisääni, sillä tahdoin muistaa jokaikisen soinnun.
- Niin olisi, Carlisle myönsi ja taisi itsekin sulkea silmänsä.
- Olisin pitänyt nimestä Mora, totesin ja hymyilin sitten, ja olin varma että Carlislen kasvoilla oleva hymy muistutti kovasti omaa virnistystäni.
- Entä jos lapsi olisi ollut poika? Minä olisin pitänyt Peteristä, hän totesi ja silitteli leppoisasti hiuksiani.
- Kuulostaa hyvältä, nauroin ja annoin mielikuvitukseni lentää – tämä olisi varmasti viimeinen kerta kun suunnittelisimme yhteistä tulevaisuutta.
- Asuisimme isossa talossa meren rannalla, niin syrjässä, että voisimme istuskella auringossa huolehtimatta siitä, näkisivätkö muut meidät, totesin ja Carlisle jatkoi:
- Talossamme olisi kaksi kerrosta sekä suuri parveke – haluaisitko sinä lemmikkejä?
- En oikein usko. Pelkään hieman koiria, totesin ja avasin silmäni, kuten hänkin.
- Vai pidätkö enemmän pakkasesta? Kysäisin ja käännyin makaamaan niin, että katsekontakti säilyi välillämme jatkuvasti.
- Ehkä. Mehän voisimme tietenkin asua kahdessa eri talossa, vai olisiko se lapsille liian raskasta, mitä luulet? Hän kysyi ja kuulin miten hänen äänensä särähti – liikaa tunteita, rakkautta ja liikuttuneisuutta.
- Saattaisi olla.
Silloin muistin, mitä minun piti kysyä Carlislelta.
- Silloin kauan,
kauan sitten lääkevarastossa, kun suutelin sinua ensimmäistä kertaa, vastasitko sinä suudelmaan vai et? Kysäisin leppoisasti ja pamautin häntä leikkisästi rintaan.
Minun Carlisleni.
- Vastasin, hän sanoi ja jatkoi sitten hymy huulillaan:
- En tietenkään voinut myöntää sitä, sillä minua hävetti että Alicen näky oli käynyt toteen. Mutta pidin sinusta jo silloin aivan liikaa.
Jälleen hiljaisuus laskostui välillemme, ja me taisimme molemmat uppoutua unelmiin, menneisyyteen ja tulevaisuuteen – jota emme koskaan saisi. Se oli väärin.
- Kuolemmeko me? Minä kysyin yksinkertaisesti, ei kiertelyjä eikä itkua. Ei edes pelkokaan vilahtanut äänessäni.
- Luultavasti, Carlisle vastasi yhtä rauhallisesti, silitellen käsivarttani. Me valmistauduimme siihen yhdessä.
- En pelkää kuolemaa, totesin hiljaa ja tuijottelin hänen kasvojansa pimeässä, johon silmäni olivat sopeutuneet jo täydellisesti.
- En minäkään. Saan kuolla vain kerran elämässäni, ja sen jälkeen ei ole paluuta – mutta Bella, minä luultavasti pelkäisin, jos vierelläni ei olisi sinua. Kuolisin sinun puolestasi. Rakkaus on käsite, joka on ollut minun kannaltani monta vuosisataa pielessä, mutta kun tapasin sinut, olit kuin henkilökohtainen aurinkoni – iloni ja lämpöni. Joten kuolen mielelläni sinun kanssasi, löydettyäni tosirakkauteni. Ja tosiaan, tämä on huono, todella huono hetki, mutta joka tapauksessa – tuletko vaimokseni?
Seesteinen hymy levisi kasvoilleni Carlislen esittäessä kysymyksensä, ja ilo kupli sisälläni aivan kuin olisin ollut jälleen ihminen. Minä rakastin häntä. Enemmän kuin ketään muuta tässä maailmankaikkeudessa. Ja vaikka en saisi ikuisuutta hänen kanssaan, pienikin aika riittäisi. En halunnut itkeä sitä, että luultavasti kuolisimme pian, kun minulla oli hänet – tässä ja nyt. Ja vaikka kuolema saattoikin kuulostaa pelottavalta käsitteeltä, se ei merkinnyt minulle mitään. Ei mitään, kun minulla oli Carlisle.
- Tulen.
I wanna love you forever
and this is all I'm asking of you
10 thousand lifetimes together
is that so much for you to do?
Cause from the moment that I saw your face
and felt the fire in your sweet embrace
I swear I knew
I'm going to love you forever
My mind fails to understand
what my heart tells me to do
and I give up all I have just to be with you
and now I do
I've always been taught to win
now I never thought I'd fall
be at the mercy of a man
I've never been
Now I only want to be right where you are
A/N: Siinä se. Nää biisin sanat on Jessica Simpsonin kappaleesta I wanna love you forever. Palkitkaa mut kasalla kommentteja, myös sellaset henkilöt, jotka ei oo aikasemmin uskaltanut kommentoida - se ois kiva
Mutta joo, kaikki kommentit otetaan rakkaudella vastaan
Kiera