Nimi: Susihaaveita
Kirjoittaja: Jeeetu
Beta: Swizzy
Disclaimer: J.K Rowling omistaa hahmot ja paikat, minä vain lainaan, enkä saa tästä rahallista korvausta
Ikäraja: S
Genre: pieni h/c, angst, fluffy
Pairing: Remus/Severus
A/N: joululahjaficci DarkMessiahille ♥
Oli jouluaatto, Severus kulki pitkin Tylypahkan maita yksinäisenä, vailla seuraa. Lilykin piti Severukselle mykkäkoulua.
Severus meni syvemmälle metsään, maisema synkkeni ja varjot kasvoivat.
Hetken päästä Severus kuuli vikinää. Poika meni lähemmäs, kuulosteli uudestaan. Kyllä, vikinää se oli. Ääni koveni sitä mukaa kuin Severus tuli lähemmäs.
Severus oli niin keskittynyt vikinän kuuntelemiseen, että hän törmäsi johonkin karvaiseen. Vikinä loppui hetkeksi. Severus pelästyi, ei kai hän ollut törmännyt vikinän aiheuttajaan?
Lähempää katsottuna se ei näyttänytkään karvaiselta, vaan alastomalta mieheltä, jolla, oli susimaisia piirteitä. Ihmissusi! Severus saisi vihdoinkin tilaisuuden, hän voisi näyttää kaikille, miten oli saanut tapettua ihmissuden, sitten hän ei olisi enää se sama inhottava rasvaletti, hän olisi koko koulun sankari,
Suositumpi kuin Kelmit. Lily puhuisi taas hänelle, hänen elämänsä ei olisi enää kurjaa.
Severuksen pohtiessa murhatapaa, ihmissudelle tapahtui jotain, se muuttui. Täysikuu oli mennyt, sudesta tuli jälleen ihminen.
Severus ei ollut uskoa silmiään, kun hän tunnisti ihmissuden. Sehän oli Remus Lupin, yksi Kelmeistä.
Tämähän meni paremmin kuin Severus olisi alun perin uskonutkaan. Hän voisi päästä yhden Kelmeistä pois päiviltä, se oli ollut hänen unelmansa siitä saakka, kun hän tuli ensimmäistä kertaa Tylypahkaan. Harmi vain, ettei ihmissusi ollut Sirius tai James.
Katsoessaan Remusta Severus tajusi, ettei hän pystyisi tekemään tälle pojalle pahaa, sillä Remuksellakin oli ollut varmasti yhtä vaikeaa kuin hänelläkin, Remuskin oli joutunut varmasti kärsimään yhtä paljon kuin hän.
Remus avasi silmänsä, Severus aikoi lähteä paikalta, mutta yht’äkkiä hän ei pystynytkään. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi sielunveljeyttä jotakuta kohtaan, ei ajatellut pahaa Kelmistä. Remukselta tippuivat melkein silmät päästä, kun tämä tunnisti Severuksen.
“Voi ei..”, Remus manasi.
“En kerro kenellekään”, Severus lupasi. Hän näki jo mielessään hänet ja Remuksen vanhoina miehinä, hiukset harmaina, muistelemassa pitkää yhteistä elämäänsä.
“Kiitos”, Remus yritti hymyillä, mutta oli hieman varuillaan.
“Minä voin saattaa sinut takaisin linnaan”, Severus ehdotti. Remus nousi ylös ja pojat lähtivät yhdessä takaisin.
Linnan ovella Severus pysähtyi.
“Ethän kerro tästä kenellekään?” Severus varmisti.
“En tietenkään”, Remus lupasi. Hyvä, nyt Severus pystyi haaveleimaan susipojasta niin paljon, kuin halusi.
