Fandom: Kuroshitsuji
Disclaimer: Yana Toboso omistaa hahmot ja maailman, minä leikiskelen ilman mitään korvausta.
Otsikko: Kissa pöydälle
Kirjoittaja: Pics
Paritukset: Sebastian/Ciel
Ikäraja: K-11
Genre: fluff, draama
Varokaa: alle 16-vuotiaan ja huomattavasti vanhemman henkilön seksuaalinen suhde
Summary: Jos Sebastian oli unohtanut itsensä pihalle, se tarkoitti tämän olevan erittäin, erittäin pahoilla ja luvattomilla teillä.
A/N: Fluff tällä parituksella on musta vieläkin jotenkin outo konsepti, mutta tässä sellaista kuitenkin vaihteeksi on. Kissafluff on musta hyvin jalo fluffin laji. <3 Otsikointilogiikassa on toivomisen varaa, mutta musta se oli hauska.
Aina eka kerta II -haasteeseen, tässä aiheena Ensimmäinen unohdettu merkkipäivä.
Kissa pöydälle
Ciel tyrmistyi huomatessaan keittiön olevan täysin tyhjä. Hän oli odottanut löytävänsä Sebastianin vatkaamasta kakkutaikinaa, tai ehkä jo koristelemasta kakkua, mikäli oli taas kerran ollut yliluonnollisen nopea leipoessaan. Hän oli kuvitellut Sebastianin katsahtavan häntä esiliina vyötäisilleen kietaistuna ja sanovan jotain sellaista kuin 'En odottanut teidän sulostuttavan keittiötä läsnäolollanne, nuori herra. Miten voin palvella?' Vaikka tietysti Sebastian olisi jo nähnyt hänen lävitseen ja kysyminen olisi siksi pelkkää muodollista näytelmää.
Mutta keittiö oli tyhjä. Ei Sebastiania. Ei ainuttakaan raaka-ainetta tai kulhoa pöydällä, kuin leipomista ei olisi vielä edes aloitettu.
Jos Sebastian oli ollut todella nopea... Ciel kolusi komerot pikaisesti läpi, mutta mihinkään ei ollut piilotettu täysin valmista kakkua.
Mitä hittoa? Lizzie perheineen saapuisi vierailulle kahden tunnin kuluttua eikä Sebastian mitenkään ollut voinut unohtaa sitä, koska Sebastian ei koskaan unohtanut mitään. Ciel halusi viettää hetken kahden kesken ennen sitä koettelemusta, jotta jaksaisi sietää piinan – Sebastian tiesi ihan hyvin senkin.
Hän mulkoili tyhjää keittiötä ja harkitsi hetken, että vetäisi Sebastianin luokseen yhteyttä käyttäen. Mutta silloin hän ei saisi tietää mikä oli ollut niin tärkeää, että oli saanut Sebastianin hylkäämään velvollisuutensa hovimestarina. Hän halusi saada sen penteleen kiinni itse teossa, mitä ikinä se sitten olikaan.
Ciel kurkisti ensimmäisenä Sebastianin huoneeseen, huomasi sen tyhjäksi ja kiersi järjestelmällisesti koko kartanon. Mei-Rin vaikutti nähneen Sebastianin viimeisenä ja kertoi tämän menneen pihalle.
Jos Sebastian oli unohtanut itsensä pihalle, se tarkoitti tämän olevan erittäin, erittäin pahoilla ja luvattomilla teillä. Vaikka Ciel miten kielsi – mutta hänen oli myönnettävä ettei ollut suorastaan käskenyt valan voimalla, koska ei ollut ihan niin sydämetön kuin olisi toivonut, eikä lainkaan immuuni Sebastianin kaikkein anelevimmalle ilmeelle.
Ciel löysi Sebastianin juuri sieltä, mistä oli kuvitellutkin. Sebastian istui nurmikolla puutarhavajan takana ja antoi neljän kissanpennun kiipeillä päällään; hänen kasvoillaan oli täydellisen typerä hymy kuin tämä olisi suurin autuus, minkä mikään olemassaolon ulottuvuus saattoi millekään olennolle tarjota.
Jos Ciel ei olisi tuntenut Sebastiania entuudestaan niin hyvin kuin kukaan ihminen saattoi sanoa tuntevansa demonin ja jos hän ei olisi vuosien mittaan nähnyt yhtä ja toista, hän ei ikinä olisi uskonut tuon olevan paholainen, joka katkoi niskoja vaivattomasti silmänräpäyksessä ja joka lopulta raastaisi häneltä sielun ravitakseen sillä itseään.
Ja nuo helvetin katit, hän vihasi niitä. Oli ollut tarpeeksi ärsyttävää, että Sebastian oli salaa ruokkinut yhtä pihapiirissä vaeltelevaa yksilöä, mutta sitten sen elukan oli pitänyt vielä mennä pyöräyttämään neljä pentua. Nyt Sebastian oli täydellisen seonnut, suorastaan ekstaattinen.
Ciel vihasi sitä, että tekipä hän Sebastianin kanssa mitä tahansa... riippumatta siitä, kuinka syvälle ihonsa alle hän Sebastianin päästi sängyssä, kuinka pahasti hän tuli purruksi, kuinka värisyttävinä Sebastian hänen tappokäskyjään pitikin... vaikka hänen sielunsa oli miten herkullinen... Kaikista niistä asioista huolimatta hän ei ikinä saisi Sebastiania hymyilemään samalla tavalla kuin naukuva karvapallo.
"Sebastian." Ciel astui niin lähelle kuin saattoi ryhtymättä aivastelemaan.
Sebastian hätkähti näkyvästi. Se, että hän ei ollut aistinut Cielin tuloa, kertoi paljon siitä miten mahdottoman syvälle kissanpentuhuumaansa hän oli uponnut. "Nuori herra." Hänellä oli otsaa yrittää tunkea yksi pennuista frakkinsa sisään.
"Missä Lizzien syntymäpäiväkakku on?" Ciel kysyi antaen äänensä tippua jääpuikkoja.
Sebastian asetteli kasvoilleen kohteliaan pahoittelevan ilmeen, mutta yhteyden kautta Ciel aisti tulvahduksen aitoa säikähtänyttä levottomuutta. "Pyydän nöyrimmästi anteeksi. Midfordien vierailu lipsahti mielestäni täydellisesti – minulla ei ole tarjota selitystä niin anteeksiantamattomalle virheelle."
"Tiesin, että minun pitäisi käskeä sinua hukuttamaan nuo elukat."
Sebastianin ilme valahti niin sydäntä särkevällä tavalla, että Ciel tiesi olevansa kykenemätön koskaan toteuttamaan uhkaustaan.
"Herrani, minä pyydän..." Sebastian aloitti ja hivuttautui varovasti Cieliä kohti.
Ciel huokasi raskaasti. "Hyvä on, ei tällä kertaa. Äläkä tule yhtään lähemmäs ennen kuin olet vaihtanut vaatteita. Tiedät ihan hyvin että olen allerginen kateille!"
Sebastian ei vastannut tähän vaan keskittyi pelastamaan pennun, joka oli kiivennyt ylemmäs pitkin frakin rintamusta ja livennyt äkkiä. Se putosi pehmeästi Sebastianin käsiin. Koko näyssä oli jotakin niin perustavanlaatuisen absurdia, väärää ja suloista, että Cielin oli vaikea sietää sitä.
"Olen syvästi pettynyt sinuun, Sebastian. Miten voit unohtaa määräykseni noiden takia?"
"Onko mahdollista, että herrani on mustasukkainen huomiostani?"
Ihan kuin Ciel ikinä myöntäisi sitä ääneen.
Sebastian virnisti kuin Ciel olisi myöntänyt sen ääneen. "Minäkään en ole erityisen tyytyväinen teihin, nuori herra. Odotatte minun valmistavan herkkuja kihlatullenne sekä hänen perheelleen ajattelematta lainkaan, että minäkin olen älyllinen ja tunteva entiteetti. Onko niin kovin odottamatonta, mikäli sellainen velvollisuus luiskahtaa mielestäni ja päädyn seuraan, joka osaa arvostaa –"
"Oletko sinä mustasukkainen?" Ciel keskeytti.
"Kyllä. Te kuulutte minulle." Sebastianin kiihkeä sävy ja polttava katse muistuttivat Cieliä siitä, miksi hän alun perin oli halunnut löytää Sebastianin.
"Tämä on naurettavaa", hän mutisi. "Tiedät ihan hyvin, että Lizzie on velvollisuus, josta eroon hankkiutuminen herättäisi liiaksi huomiota, joten tämä näytelmä on vain kestettävä. Tarvitsen stressinlievitystä ennen kuin he saapuvat, jotta pystyn teeskentelemään jonkinlaista hymyä."
"Minulle on kunnia lievittää stressiänne, nuori herra."
"Tsk. Tähän mennessä olet vain moninkertaistanut sen, kun olen joutunut huomaamaan että olet laiminlyönyt velvollisuutesi ja sen lisäksi taas karannut tänne. Sinun on parasta säveltää jostakin ensiluokkainen täytekakku niin nopeasti kuin helvetillisillä voimillasi suinkin pystyt, koska tulemme tarvitsemaan kaiken mahdollisen jäljellä olevan ajan siihen stressinlievitykseen... Pystytkö tekemään sen, Sebastian?"
"Kyllä, herrani."
"Menen huoneistooni odottamaan. Luulen, että minun on käytävä hetkeksi pitkälleni tällaisen järkytyksen jälkeen... Sinun on parasta ilmestyä ennen kuin vaivun uneen, ymmärsitkö? Ja jos jossakin on yksi ainutkin kissankarva –"
Sebastian kumarsi niin arvokkaasti kuin suinkin kykeni ottaen huomioon sen, että kaksi kissanpentua kiipeili edelleen hänen reidellään. "Ymmärrän täysin mitä minulta haluatte. Teidän ei tarvitse odottaa kauan." Hänen huulensa venyivät aistillisen ahneeseen hymyyn, joka paljasti aavistuksen hampaiden kärjistä.
Ciel värähti miellyttävästi hymyn osuessa häneen koko voimallaan. Äkkiä tuntui tarpeettomalta olla kateellinen kateille. Hän ei ehkä koskaan saisi samanlaista hymyä kuin ne, mutta sama päti myös toisinpäin, ja tuo ilme oli varattu hänelle.
