Nimi: Aurinkokruunun runotar
Kirjoittaja: hedge14
Ikäraja: K-11
Genre: Angst ja kauhu (?)
Summary: "Hänen runonsa olivat vetisiä hautoja pienille tytöille."
A/N: Albumihaastetta varten kirjoitettu ficlet. Biisinä
Blackmore's Night - Diamonds And Rust. En ymmärrä miten saan erobiisistä tämänlaista tekstiä...
-
Aurinkokruunun runotar-
”Sun runot kusee ja pahasti.”
En välitä, vaikka hän sanoo niin. Minun runoni ovat kauneimpia asioita maailmassa, eikä edes hänen kauneutensa pysty jättämään niitä varjoon.
Hänen runonsa olivat vetisiä hautoja pienille tytöille. Aina samanlaisia. Ne olisivat olleet upeita, jos hän ei olisi tylsistyttänyt niitä ainaisella uudelleenkäytöllä. Miksi aina... Niin herkkiä ne olisivat olleet aamuruskon alla. Hän oli minulle jumalatar, pisamamainen runotyttö.
Pyysin häntä mukaani, kun hän eksyi luokseni, ja rakastuin. ”Opetan sinulle runon” sanoin ja tartuin hänen käteensä, ja vedin hänet rekkani etupenkille.
Kontissa oli kaikki tarvittava, täytyi vain löytää paperi.
Otimme sen mukaan sivukadulta, ja kannoimme sen yhdessä ateljeen sisälle. Se oli hiljaa ja unessa, koska hän nukutti sen. Huomasin jo silloin, kuinka taitava hän oli. Se tunne oli huumaavaa. Minulla vihdoin oli kumppani, jonka kanssa maalata maailma punaiseksi.
Monta vuotta me välttelimme runonvihaajia ja nauroimme lehtien artikkeleille uudesta runoilijasta, jota kukaan ei pystynyt nappamaan. Runonvihaajat vakuuttivat tiedotustilaisuuksissa, että kyllä he hänet saisivat kiinni. Hän kasvoi legendaksi, minun vartovien silmien alla.
Kuinka hysteria tarttuikaan suloisesti kaikkeen, ja runottomat itkivät.
Vihasin häntä. Minä kirjoitin runon toisensa jälkeen, ja asetin ne esille kaikkien nähtäväksi. Eikä kukaan nimennyt minua uudelleen, niin kuin he nimesivät hänet jo muutaman sanasen jälkeen. Minun runoni vaihtuivat luonnoltaan joka ikinen kerta, syntyivät ja kuolivat aina erikoisina utuisina olentoina. Hänellä oli vesi, mutta minulla oli niin paljon muuta. Vesi, tuli, metalli, köysi, jää, sähkö... voisin jatkaa säkeitteni tukirangan lankaa vaikka kuinka pitkälle.
Ja hänet he silti huomasivat ja asettivat jalustalle, runottomat, runonvihaajat ja runonkerääjät.
Hän poltti tupakkaa sinä iltana minun ikkunalaudallani ja katseli viimeisiä kotiin palaavia lapsia. Minun ikkunalaudallani hän istui, ja hyräili jotain ikivanhaa ja lapsellista tuutulaulua. Minun ikkunalaudaltani hän nousi, ja ajautui viereeni sänkyyn.
Painoin hänet painollani kiinni patjaan, ja hän huusi tuskasta ja mielihyvästä.
Hän nukahti kainalooni, ja minun oli sen takia vaikea nousta hakemaan tainnutuslääkkeet vessasta. Ei hän herännyt, vaikka hetkittäin toivon, että niin olisikin käynyt.
Olin rakentanut uuden ateljeen vain häntä varten.
Kannoin hänet sinne kuin morsiamen, yli kynnyksen hääyömme huoneeseen. Sidoin hänet paremmin kuin yhdenkään häntä ennen. Laskin lakanat hänen ympäriltään lattialle, ja kiinnitin kädet paikoilleen.
Jätin hänet hetkeksi roikkumaan ilman tukeani, pelkästään käsiensä varaan. Se näytti kivuliaalta, mutta hän ei vieläkään herännyt. Etsin hänelle maskin ja painoin sen tarkasti hänen vaaleille, rennoille kasvoilleen. Hän oli...
...tarunhohtoinen.
Ja harkitsin vieväni hänet takaisin kotiin. Mutta minun taiteeni on minulle paljon tärkeämpää, ja niin se oli myös silloin.
Laskin hänet ketjujen varassa hänen rakkaan vetensä keskelle.
Jätin hänet moneksi tunniksi veden hämärään syleilyyn. Mietin kuinka hän pelkäisi ja itkisi, jos voisi. Mietin kuinka pimeys painautuisi häneen kiinni, ja kuinka nälkä ja epätoivo kasvaisivat hänen vatsassaan. Mietin kuinka paine puristaisi hänen korviaan, ja kuinka hän huutaisi turhaan maskin alla.
Nostin hänet ylös,
ja kiristin ketjut.
Otin maskin pois,
hän kirosi minut. Pudotin hänet. Katselin hänen hukkuvaa ruumistaan ja mietin, kuinka sielu ei huku koskaan. Kuinka oikeassa olinkaan. Hänen pitkät hiuksensa erottuivat juuri ja juuri altaan sinisestä pimeydestä.
Menin kotiin ja hän oli siellä. Hymynsä ja äänettömän naurunsa kanssa, enkä minä kestänyt sitä tukahduttavaa olemusta makuuhuoneen petaamattomalla sängyllä. Puhelin soi eteisen pöydällä, ja vastatessani hän huohotti jostain linjan takaa.
Nyt hän on kaikkialla.
Hän on kadulla vierelläni, kun kuljen töistä kotiin ja ostan uusimman sanomalehden. Hän on kerrostalon huuruisessa ikkunassa, kun kävelen kevätpäivänä ohi. Hän on kahvilan nurkkapöydässä ja kirjaston portaikossa kolmen runokirjan kanssa. Hän on puistossa ennen lumen sulamista, lumihiutaleita hartioillaan. Kaukana.
Kun viimein uskallan astua uudelleen makuuhuoneeseen, hän nojaa sängynpäätyyn.
”Tule mukaani.” hän sanoo ja dumppaa olemattoman tupakkansa likaiseen lakanaan. ”Kirjoitan sinusta runon.”
Astun ulos huoneesta ja hän seuraa kuin leikkisä peto, rakastajatar. Viimeiset auringonsäteet kulkevat hänestä läpi ja kiiltävät olohuoneen kristallikruunussa punaisina. Valo heijastuu eri sävyissä päällemme, hehkun hyökyaaltona. Hänen hiuksensa ovat vieläkin märät, ja tahtoisin kuivata ne.
Hän lupaa minulle kuuluisuuden ja ikuisen kuolemattomuuden.
”Kyllä.” minä sanon.
