Nimi: Liian myöhäistä
Author: misstm
Ikäraja: K-11 (luulisin?)
Genre: angst
Hahmot: Remus Lupin, Sirius Musta
Warnings: ei tarkkaa kuvailua, mutta syömishäiriö vahvasti läsnä koko ficin ajan
Summary: Mustahiuksinen poika puri huultaan. Jos Remus vain paranisi, hän voisi jopa lopettaa Ruikulin piinaamisen, saada Jamesinkin lopettamaan, ihan mitä vain, jos Remus paranisi.
A/N: Juu, mun pitäisi olla kirjoittamassa Macci:n haastetta, mutta nyt oli vaan tämmönen olo. Pilkkupolitiikkani osaa olla ajoittain hyvinkin taiteellista, pahoittelen sitä.
Liian myöhäistä
Remus hörppäsi teestään, nautti kanelin mausta kielellään ja polttavasta tunteesta kurkussaan. Ulkona oli lumista ja jäistä, ovi tempaistiin auki ja kylmä tuuli hyökkäsi susipojan jalkojen kimppuun tunkeutuen farkkujen puolustuksen läpi ja nostaen vaaleat ihokarvat pystyyn. Huoneeseen astellut, tummempi miehenalku ravisteli lunta olkapäiltään ja hiuksiltaan, nosti silmänsä toisen pojan kasvojen tienoille, huomasi enemmän kuopalle painuneet posket, ennestään rohtuneet huulet, joilla käväisi pieni, toispuolinen virne.
”Ai, hei Sirius.”
”Kuka se on?”
Remus hätkähti toisen karheaa ääntä ja suoraa esitystapaa. Sirius ei ollut edes istunut hänen viereensä, seisoi keskellä huonetta ja tämän kengistä tippui lumipisaroita matolle.
”Kuka on kuka?” ruskeatukka kysyi hämmentyneenä ja hörppäsi taas teetään, peläten seuraavaa kysymystä, peläten omaa vastaustaan ja yritti hukuttaa kaikki rumat sanansa posliinin säröilleeseen pintaan.
”Se tyyppi”, hänen ystävänsä puuskahti, tämän silmät leiskuivat loukkaantuneesti, ”se idiootti, joka tekee sinulle tuon.”
”Minä en käsitä -”
”Käsitätpäs!” Sirius murskasi Remuksen jo valmiiksi puolikuolleen argumentin kivahtamalla eloisasti. Susipoika näytti silminnähden vaivaantuneelta, jalkapöydät oli asetettu päällekkäin ja muutenkin toisen olemus oli paketoitu tiukasti, aivan kuin tämä olisi pelännyt vievänsä liikaa tilaa.
”Sinä olet laihtunut”, mustahiuksinen poika jatkoi, ”ihan niin kuin me muut ei oltaisi huomattu sitä. Kuutamo hei, kyllä sinä voit meille kertoa, me voimme auttaa.”
Remus tunsi kyyneleet silmäkulmissaan, puri huultaan saaden muutaman kuivan ihoriekaleen tippumaan teen sekaan, irvisti inhoavasti ja katsahti toisaalle.
”Ette te ymmärtäisi, ei kukaan ymmärrä. Eikä kukaan voi auttaa.”
”Mutta me voimme keksiä, kuinka pääset yli siitä tyypistä!”
”Ei se ole mikään tyyppi!” Remus kivahti kovempaa kuin oli aikonut, kauan sitten haudatut sanat syöksähtivät huulille ja ryntäsivät vapauteen niiden välistä kuin peläten, että pian ne kuitenkin joutuisivat takaisin häkkiinsä, ”Se on ainoa, joka ymmärtää minua! Ainoa, joka välittää tarpeeksi, ainoa, joka, joka - Okei, käsitän, mitä ajatte takaa, se saa minut näyttämään tältä, se saa minut laihtumaan ja väsymään, se on kaiken tämän takana, mutta silti se on juuri sitä, mitä tarvitsen. Sirius kiltti”, poika totesi nyt jo tavanomaisella, rauhallisen lämpimällä sävyllään, ”sinä et voi ottaa tätä minulta pois, tämä on kaikki, mitä minä enää olen.”
Mustahiuksinen poika ei osannut tehdä mitään, seisoi vain paikallaan, tuijotti ystäväänsä suu auki. Mitä tuollaisen tunteenpurkauksen jälkeen voisi sanoa? Että anteeksi nyt vain, mutta ei onnistu, nyt mennään ja unohdetaan se, no, tyyppi? Edes Sirius ei ollut niin tahditon.
”Se - se hmm, ihminen ei selvästikään ole hyväksi sinulle”, tummempi miehenalku ehdotti viimein hiljaisella äänellä. Remus käännähti ympäri, katsahti toiseen poikaan ihmeissään, käsi puristi teekuppia rystyset valkeina.
”Ihminen?”, susipoika siteerasi, ”Mistä sinä nyt puhut?”
”No siitä, joka tekee sinulle tuon.”
Remus naurahti, tosin hyvin heikosti, mutta naurahti kuitenkin. Sirius tunsi pientä voitonriemua, vaikka ei uskaltanutkaan elätellä turhia toiveita, ehkä toinen olisi valmis lähtemään, jättämään sen idiootin, joka kohteli häntä niin huonosti.
”Ei se ole ihminen, Sirius pieni.”
”Mikä sitten?”
Remus kallisti päätään sivulle, keittiön lamppu heijasti omituisia juoviaan pojan kullanruskeiden silmien sekaan, joissa välähti ennalta-arvaamattomasti. Huulilla leikitteli vino virne, melkein kuin irvistys, joka venytti lohkeillutta nahkaa, hauraat poskipäät kohosivat aavistuksen verran, kevyt henkäys tunnusteli huoneen hiljaisuutta, teki tilaa sanoille.
”Anoreksia.”
Sairaalahuone oli valkoinen, seinien vierustoille oli kasattu metallikehikkoisia sänkyjä, joissa yhdessä makasi Remus. Tai oikeastaan se, mitä Remuksesta oli jäljellä. Sirius veti hatun pois päästään, astui haparoiden keskelle huonetta aivan kuten silloinkin ja nyökkäsi hoitajan osoittaessa perimmäistä vuodetta. Susipoika näytti kamalalta, kasvojen iho oli varjojen värittämä, solisluut tunkeutuivat ihon alta väkivaltaisesti ja käsiin risteili letkuja, jotka kuulemma pitivät poikaa hengissä. Sirius huomasi pienissä muoviputkissa jotain outoa, kohotti yhtä ja huomasi, ettei sen sisältö virrannut mihinkään suuntaan.
”Onko tämä tukossa?” poika kohotti kulmiaan huolestuneesti, hiljeni ystävänsä suhistessa kiivaasti.
”Ole hiljaa”, Remus kuiskasi, ”minä taioin ne niin, ettei mitään ravintoaineita kulje niistä minuun. Eivät ole huomanneet vielä mitään.”
Toisen kasvoja kirkasti nopea leikkisä virnistys, johon Sirius olisi niin mielellään ottanut osaa, jos asia olisi ollut mikä tahansa muu.
”Kuutamo, tämäkö takia sinä halusit jästisairaalaan?”
Susipoika nyökkäsi, tunsi virneen kuolevan huulilleen kuullessaan, miten ahdistunut toisen ääni oli, vilkaisi pahoittelevasti pois.
”Minä olen päätökseni tehnyt, Antura, ja minä pysyn siinä. Minun kohdallani on jo liian myöhäistä.”
Sirius ei taaskaan tiennyt, mitä sanoa. Poika olisi halunnut huutaa, ravistella hentoa poikaa, karjua tälle sanattomasti niin kauan, että jotain elämäniloista olisi tunkeutunut sairauden asettaman suojamuurin läpi ja Remus olisi parantunut, palannut kouluun ja kaikki olisi ollut taas normaalisti. Hän ja James olisivat tehneet Ruikulin elämästä yhtä helvettiä, Remus olisi tuijottanut heitä paheksuvasti, hipaissut valvojaoppilaan merkkiään kokeilevasti, mutta antanut olla, vuodattanut Siriukselle kaiken myöhemmin ja vannottanut muuttamaan tapansa ja Sirius olisi luvannut tyhjiä sanoja, jatkanut toimiaan, toistanut heille asetettua kaavaa. Mustahiuksinen poika puri huultaan. Jos Remus vain paranisi, hän voisi jopa lopettaa Ruikulin piinaamisen, saada Jamesinkin lopettamaan, ihan mitä vain, jos Remus paranisi.
Vastoin kaikkia luonnonlakeja aurinko valaisi taivaankannen, kun James asetti kimpun valkoisia liljoja mustalle arkulle, jonne Remus John Lupin oli asetettu kuolemansa jälkeen. Jäljelle jääneet kelmit seisoivat lähellä toisiaan, James puristi Siriuksen olkaa lohduttavasti, tiesi, että suden ja koiran ystävyys oli ollut jotenkin erikoista, vahvaa ja kaunista, enemmän kuin hänen tai Matohännän ystävyys tulisi koskaan mustahiuksiselle pojalle olemaan. Sirius katsahti silmälasipäiseen ystäväänsä ja yritti virnistää pienesti. Hän tunsi itsensä typeräksi, hänen ja Remuksen viimeiset hetket olivat olleet täynnä kömpelöitä ilmauksia, olankohautuksia, huultenpureskelua, varovaisia askeleita kuin murtuvan lasin päällä, halua tunnustaa, pelon pakottamaa vetäytymistä ja ystävyyttä, ei mitään muuta. Ja nyt hänen ystävänsä makasi puisessa arkussa, silmät lopullisesti kiinni painuneina, kädet rintakehälle ristittyinä, huulet ikuisesti rohtuneina.
”Meidän pitäisi kai sanoa jotain Kuutamon muistolle”, Peter ehdotti hiljaa. James nyökkäsi, astui lähemmäs arkkua vetäen mustahiuksisen kelmin mukanaan, tuijotti tähän odottaen. Liljat arkun päällä muodostivat liian vahvan kontrastin, eikä Remus edes koskaan ollut mitenkään mustavalkoinen tyyppi. Sirius halusi keskeyttää tilaisuuden, vaihtaa värit, mielellään herättää susipojan takaisin henkiin. Hänen olisi pitänyt sanoa jotain, jo kauan sitten, ennen kuin Remus meni niin huonoon kuntoon, mutta hän ei ollut osannut, syytti typeryyttään ystävänsä kuolemasta. James yskäisi pienesti, odotti yhä toisen aloittavan muistopuheen. Mutta Siriuksella ei vieläkään ollut sanoja.
