Ficin nimi: Haikuja nummilta
Kirjoittaja: tellie
Fandom: Lonely Werewolf Girl
Genre: General
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Dominil
Summary: Ei se ollut kirjallisuuden nobelin materiaalia, mutta se ajaisi asiansa. Lisäksi haikun mukana tuli ymmärrys siitä, miksi kirjoittaminen oli niin vaikeaa. Omassa tekstissään kertoi niin helposti enemmän itsestään kuin siitä, mistä kuvitteli kirjoittavansa.
A/N:
Kaiken maailman ficletteihin V oli viikon teemana kokeilla jotain uutta. No minäpä kokeilin. Oli tarkoitus todeta, että kahtakin asiaa, mutta kirjoittamisesta kirjoittamista olen itse asiassa sivunnut jo kertaalleen. Sen sijaan omatekoisen (epäilemättä ah-niin-ihanan) runon ja ficin yhdistäminen on täysin uusi aluevalloitus.
Muilta osiltaan tämän touhun tarkoituksena on yrittää nakertaa jo vuoden kestänyttä kirjoittajan estettä vähän pienemmäksi. Aika näyttää miten käy... Olin jo kerran avautumassa siitä, miten heitän hanskat tiskiin, kun kirjoittaminen ei tunnu sujuvan eikä edes kiinnostavan, mutta en saanut sitä(kään) viestiä kirjoitettua xD Ehkäpä se vielä tästä. Toivon.
P.S. näin juhannuksen alla on myös erittäin hyvä hetki kirjoittaa joulusta. Suomen vuodenajat ja silleen.
Haikuja nummilta
Vetiset nummet
Sade piiskaa ruohoja
Ei edes lampaita
Ei edes lampaita? Dominil kikatti ja vei välittömästi kätensä suunsa eteen. Oma nauru oli yllättävyydessään lähes säikäyttävä.
Ehkä laudanumia oli livahtanut milli tai kaksi tai viisi yläkanttiin. Vaan minkä tuolle mahtoi, jokainen tilavuusyksikkö oli tullut huutavaan tarpeeseen. Luovan kirjoittamisen kurssille ilmoittautuminen oli tosiaan ollut typeryys pahemmasta päästä, mahdollisesti sitä typerää Wonder Woman -pukua pahempi. Toisaalta Dominilin olisi pitänyt osata nähdä virhe ennakkoon. Hän tunsi itsensä hyvin, eikä mikään osa itsetuntemuksesta vihjannut ”vapauttaviin kirjoitusharjoituksiin” kätkettyihin nautintoihin.
Joulun pyhien yli luokka oli saanut vain yhden tehtävän: runon kirjoittamisen paikasta, jossa kukin sattui lomansa viettämään. Dominilin tapauksessa kysymyksessä oli suvun linna Skotlannissa. Kukaan ei ollut vaivautunut edes etsimään joulukoristeita sisältävää laatikkoa linnan mittavista varastoista ja lumikin antoi odottaa itseään. Näin ollen mahdollisuudet siirappisiin tai pehmeänpörröisiin jouluhaikuihin olivat hyvin lähellä nollaa.
Mutta että ”ei edes lampaita”? Dominil pudisti päätään. Lampaiden vähyys linnan mailla oli kyllä totta (laumat tapasivat mystisesti huveta täyden kuun aikaan), mutta sitä silti tarvinnut runoksi kirjoittaa.
Dominil laski päänsä työpöytäänsä vasten ja sulki silmänsä. Hän kuvitteli muodonmuutoksen, täysikuun ja lammaslauman jahdattavakseen, kuuman veren ja yhä lämpimän lihan. Kuvitelma ei kuitenkaan taipunut toivottuun uomaan. Juoksemisen ajatteleminen tuntui liian vaivalloiselta ja lampaat pääsivät karkuun. Dominil jäi seisomaan kanervikkoon, kunnes riekon huuto rikkoi unen hiljaisuuden ja havahdutti raapustamaan uuden ehdokkaan.
Alhaalla pilvet
Korkealla kumpareet
Pelkkä hiljaisuus
Käsiala oli tuhruinen (Dominil ei vaivautunut nostamaan päätään pöydän pinnasta), mutta kokonaisuus tuntui edellistä yritystä paremmalta. Jos ehkä maan ja taivaan yhdistymiseen liittyi tiettyä kliseisyyttä, kyllä se tulos puuttuvat lampaat voitti, eikä tässä muutenkaan mitään kirjallisuuden nobelia tavoiteltu. Prosessi oli selvästi menossa oikeaan suuntaan.
Riekko tuntui hetken houkuttelevalta suunnalta. Kuitenkin riekkojen ja ihmissusien kohtaamisen noudattivat yleensä samaa kaavaa, joka sopi huonosti ääneen luettavaksi, kodista kertovaksi haikuksi. Veri ja pöllyävät höyhenet olisi kyllä kieltämättä ollut realistisempi kuvaus kuin ylimääräistä laudanumannosta edeltävät viritelmät kuusenkoristeissa leikittelevistä jouluvaloista.
Ehkä kanervilla olisi todellista potentiaalia, Dominil ajatteli ja nukahti uneen, jossa ei ollut kuin kolean, harvoin käytetyn huoneen kosteutta ja mustaa rauhaa
***
Ovi pamahti kiinni. Edes linnan paksut kiviseinät eivät onnistuneet tappamaan äänen terävyyttä. Dominil säpsähti hereille yltä päältä kylmässä hiessä. Oli vaikea arvioida, kuinka kauan hän oli nukkunut, mutta euforia oli poissa. Koko huone haisi hieltä ja laudanumilta. Jos joku säntäisi huoneeseen, ei jäisi epäselvyyttä siitä, mitä huoneessa oli tehty.
Oli parasta päästä pois. Dominil avasi ikkunan selälleen ja lukitsi sen auki piittaamatta ilman kylmyydestä. Hän oli tornihuoneessa, yhdessä linnan vähiten käytetyistä osista. Ikkuna sopi pakoreitiksi vain kirjaimellisessa hengenhädässä, mutta ei siitä ollut tarkoituskaan paeta. Yhdessä muiden, aikaisempien varotoimenpiteiden kanssa ulkoilma kätkisi huoneen hajun mahdollisilta uteliailta kuonoilta.
Näköala nummille oli upea. Pilvet olivat matalalla, niin kuin Dominil oli haikuunsa kirjoittanut. Sumu oli juuri ja juuri niin paksua, että se maalasi horisontin näkymättömiin.
Ikkuna jäi auki, kun Dominil hiipi pois ensin huoneesta, sitten linnasta. Hän suuntasi nummille, joskaan ei niiden kauneudesta nauttiakseen. Nummet olivat varmin paikka saada olla rauhassa. Kukaan ei yllättäisi ihmissutta tutuilla nummilla, ei ilman tarkkaa suunnitelmaa tai magiaa.
Sumu tiivistyi pisaroiksi vaatteille, iholle ja hiuksiin. Muodonmuutos tuntui houkuttelevalta. Se olisi saanut Dominilin tuntemaan olonsa paremmaksi, kun susi olisi hävittänyt myrkyn hänen elimistöstään. Muutos olisi kuitenkin vaatinut aivan liikaa energiaa. Kävely nummilla ajaisi saman asian.
Kanerva ylsi yli polven ja kasteli vaatteet hetkessä. Ajatus sai vaeltaa rauhassa, kohdistumattomana ja ponnistelematta, kun Dominil käveli kohti sumuseinää laiskasti riimitellen. Aivan yrittämättä sopiva haiku teki itsensä tiettäväksi. Ei se ollut kirjallisuuden nobelin materiaalia, mutta se ajaisi asiansa. Lisäksi haikun mukana tuli ymmärrys siitä, miksi kirjoittaminen oli niin vaikeaa. Omassa tekstissään kertoi niin helposti enemmän itsestään kuin siitä, mistä kuvitteli kirjoittavansa. Dominilille, satojen salaisuuksien naiselle, oli vaikeaa vaikea löytää itsestään jotain riittävän viatonta mutta samalla voimallista paljastettavaa.
Joulu kotona
Sumua nummen yllä
Tassu kanerviin
