True Detective: Valkoista kohinaa, Marty/Rust, ficletsarja (K-11), VALMIS 9/9

[Thelina]

Ficin nimi: Valkoista kohinaa
Kirjoittaja: Thelina
Beta: Waulish
Fandom: True Detective (1. tuotantokausi)
Tyylilaji: slice of life, romance, slow burn
Ikäraja: K-11
Paritus: Marty Hart/Rust Cohle
Yhteenveto: Marty unohtuu katselemaan, kuinka tupakka savuaa tuhkaksi Rustin sormien välissä.
Vastuunvapautus: Kunnia kaikesta sarjaan liittyvästä kuuluu sen tekijöille.

A/N: Tämän tyyppisiä ficcejä löytyy varmasti englanniksi jonkin verran, mutta totta kai minun on työnnettävä lusikkani jokaiseen mahdolliseen slice of life -soppaan ja käytettävä hyödyksi innostus tästä parituksesta. Tässä siis vähän lisää Martya ja Rustia ♥ Ja toyhtolle kiitos ja anteeksi kaikista mahdollisista vaikutteista, joita olen varmasti ihanista ficeistäsi poiminut. :’) Apuna kirjoittamisessa on käytetty kesämuusaltani Waulishilta saatuja inspissanoja. Lisäksi ficci osallistuu Sana/Kuva/Lause10 #2 -haasteeseen sanalla valkokulta.

Wallelta saadut inspissanat:

Spoiler: näytä

1. pamahdus
2. suloinen
3. ottaa
4. aina
5. askel
6. pirunmoinen

Valkoista kohinaa

1.

Marty on kompastua kirjapinoon heti eteisessä. Kirjat johtavat jonona peremmälle asuntoon, kuin pienenä siellä täällä sortuilevana muurina seinänvierustaa myöten.

Paljoa muuta Rustin asunnossa ei sitten olekaan. Valkoisin lakanoin pedattu patja lattialla, keittiönurkkauksen kiinteällä pöytätasolla puolityhjä vesilasi. Vaatekaappi, jonka ovenraosta pilkottaa pesulan muovinen pukupussi. Martyn melkein tekee mieli kurkistaa kylpyhuoneeseen. Hän lyö vaikka vetoa, ettei peilihyllyllä ole mitään muuta kuin hammasharja ja tahna. Tai ehkä partahöylä sentään. Rust pitää leukansa huolellisesti sileänä, kyllähän Marty sen on huomannut.

Rust kaataa vanhan veden pois ja valuttaa hanasta uutta tilalle. Marty odottaa ovensuussa, katsellen yhä vaivihkaa ympärilleen. Karun sisustuksen täytyy jotenkin liittyä siihen, mitä Rust on selittänyt autossa. Mietiskelystä, valkoisesta kohinasta, yrityksestä tyhjentää pää universumin surinasta tai jotakin sen suuntaista.

Lasi kolahtaa tiskipöydän teräskanteen ja Rust pyyhkäisee hihalla pisaran leualtaan.

"Lähdetään", Rust sanoo. Hänellä on jo piirustuslehtiö kainalossaan, salkussa muistikirja ja kamera. Marty nyökkää ja seuraa Rustia ovelle.

Illalla Marty miettii, miltä Rust näyttää mietiskellessään valkoisella patjalla. Ehkä hän istuu jalat ristissä kauluspaidassaan ja suorissa housuissaan, silmät suljettuina ja suu mietteliään vakavana, niin kuin aina. Tai ehkä hän mietiskelee pelkissä alusvaatteissa: hihattomassa valkoisessa paidassa ja tummansinisissä boksereissa. Marty on nähnyt Rustilla sellaiset, kun tämä on vaihtanut vaatteita aseman pukuhuoneessa.

Niin sen täytyy olla, Marty ajattelee, kääntää kylkeä ja nukahtaa.

***

Rustilla on jo aamun toinen tai kolmas kahvikuppi edessään, kun Marty saapuu asemalle.

"Huomenta", hän tervehtii, mutta Rust tuskin vastaa. Vilkaisee vain ja hymyilee vähän, niin että väsyneillä kasvoilla käväisee jonkinlainen pehmeä välähdys. Marty hymyilee takaisin leveämmin.

Hän hakee kahvia, kaivaa laatikosta eiliset paperityöt ja istuu paikalleen Rustia vastapäätä. Marty siemaisee kupistaan ja unohtuu katselemaan, kuinka tupakka savuaa tuhkaksi Rustin sormien välissä. Niin keskittyneesti mies on uppoutunut edessään lojuvaan tapauskansioon. 

Äkkiä Rust nostaa katseensa, tuijottaa hetken suoraan Martyyn ja sysää kansion pöydän yli tämän puolelle.

"Löysin jotakin. Voi olla tutkimisen arvoista." 

Rust rusentaa tumpin tyhjään tuhkakuppiin ja pukee jo takkia päälleen. Kahvi jää kylmenemään pöytään, kun Marty kerää kiireesti tavaransa ja tarkistaa, että auton avaimet ovat tallella taskussa.

"Minä ajan", hän sanoo ja seuraa Rustia ulos.

***

Rustia ei tunnu haittaavan se, että Marty haluaa ajaa. Rust ei katsele vastaantulevia autoja, vaan raapustaa merkintöjä vihkoonsa tai tuijottaa ulos sivuikkunasta, sytyttäen aina aika ajoin uuden tupakan. Sen kitkerä haju leijuu autossa vielä kauan työpäivän jälkeenkin.

Marty pysähtyy huoltoasemalle tankkaamaan ja hakemaan kesken jääneen kupillisen tilalle take away -kahvia, jota hänen tekee mieli siitäkin huolimatta, että se on aina liian mustaa ja pannun pohjaan painunutta. Rust kieltäytyy tulemasta mukaan. Sen sijaan hän kiertää ikkunan auki, nojaa siihen kyynärpäällään ja sytyttää vielä yhden tupakan, puhaltaen savua ulos parkkipaikalle.

Marty palaa muutaman minuutin kuluttua kahden kahvin kanssa. Rust vilkaisee häntä melkein huvittuneena.

"Näytänkö siltä, että tarvitsen tuota?" hän kysyy, mutta ottaa kupin kuitenkin vastaan. Marty antaa hänelle omansakin siksi aikaa, että saa noustua kyytiin ja käynnistettyä auton.

"No, sinähän et juuri nuku", hän toteaa. Senkin asian hän on Rustista jo oppinut.

Rust ei vastaa. Marty kiertää avainta virtalukossa ja kaartaa takaisin tielle. Päästyään tasaiseen vauhtiin hän ojentaa kätensä ja hipaisee Rustin sormia ottaessaan kahvimukin vastaan. Muovikannessa on pieni halkeama, mutta se on kuitenkin ehjä, ja kahvi aivan yhtä pahaa kuin aina ennenkin.

Silti se maistuu jollain tavalla tavallista paremmalta.

[hiddenben]

Oi oi, tästä olet puhunut! Hauskaa ja jännittävää saada lukea lisää True Detectiveä sinulta, tykkäsin niin paljon Tuulesta! Ja vielä yhdeksän osan verran!

Tämä ensimmäinen osa on ihanan pehmeä lasku kaksikon väliseen suhteeseen, joka on kuitenkin melko karu luonteeltaan. Tykkään siitä, miten ihastuneelta Marty tässä vaikuttaa ja kuinka se ihastus tulee esiin sitä kautta, miten hyvin Marty Rustin tuntee. Ja niinhän se on! Rustiin harva ihastuu ensitapaamisella, mutta jos miehen oppii tuntemaan, voi alkaa ajatella, kuten Marty Tykkäsin erityisesti tuosta ensimmäistä kohtauksesta, jossa Marty tutkii uteliaana (mutta realistisesti arvaillen) Rustin asuntoa ja miettii vielä illalla, miltä Rust näyttää sängyllä maatessaan. Se tuo tuohon suhteeseen paljon lempeyttä!

Sama toisen tunteminen tulee vahvasti ilmi kahdessa muussakin kohtauksessa ja tuo take-away -kahvikohtaus hymyilytti. Ei vain se, että Marty ostaa kaksi kahvia, vaan myös se, että Rust todella ottaa kahvin vastaan! Olen todella utelias tämän nimestä, joka viittaa tuohon Rustin mainitsemaan ajatusten selvittelyyn ja mielen selkeyttämiseen, mutta miten se liittyy tarinaan, jää nähtäväksi Kivaa, että sinulta tulee tällainen jatkis! Odotan innolla seuraavaa osaa!

[Grenade]

Terveisiä Kommenttikampanjasta! Siitä on mooonta vuotta, kun olen viimeksi katsonut True Detectiveä, silloin aikoinaan katsoin, kun sitä Yleltä näki. Muita kausia en kuitenkaan katsonut, mutta tämän ensimmäisen katsoin. Piti vähän silti luntata Googlen kautta, että kumpi oli kumpi, mutta kyllä se sarjan teemat ja estetiikka tulvi mieleen, kun vain kuvan näki.

Joten sen kautta olikin mukavaa hypätä takaisin sinne parin vuoden takaisiin ajatuksiin ja tähän fandomiin! Tulipa oiva paluu takaisin kaikkeen siihen rajun ankeaan estetiikkaan, joka sarjassa oli. Jo näissä kolmessa raapaleessa näiden kahden välinen kemia ja dynamiikka tuli hyvin esiin, Marty ostaa Rustille kahvia ja tuntee tämän tavat, vaikkei koko elämää tiedäkään. He ovat luontevia keskenään ja dialogi oli myös luontevasti kirjoitettu, tykkäsin siitä ja saatoin kyllä kuvitella tapahtumat mielessäni.

Vilkaisee vain ja hymyilee vähän, niin että väsyneillä kasvoilla käväisee jonkinlainen pehmeä välähdys

Tässä lauseessa oli jotenkin todella kiva tunnelma ja tää hymyily, joka ei ihan ole hymy, mutta on kuitenkin, sopii hyvin Rustille.

Silti se maistuu jollain tavalla tavallista paremmalta.

Awwww, mikä ihana lopetus!

Tällä ficletsarjalla on mielenkiintoinen nimi ja onkin kiehtovaa, miten se mainittiin jo heti ensimmäisessä ficletissä, vaikkei sitä vielä välttämättä auki kirjoitettukaan sen enempää. Ehkä sillä tulee olemaan vielä lisää merkitystä myöhemmissä osissa? Kiitos tästä hyppäyksestä vanhaan fandomiin, joka taas toi mieleen tämän sarjan! ^^

[Thelina]

hiddenben: Ihanaa, että olet siellä ♥ Tämä lähti pitenemään alkuperäisistä arkikohtauksista sen verran paljon, että jaoin kokonaisuuden ficletteihin. Tosin nekin sisältävät kyllä vielä pienempiä kohtauksia, mutta en jaksanut tehdä niistä raapaleita sanamäärien takia. Ja tämä taitaa olla kautta tarinan aika lempeää lähestymistä näihin hahmoihin, koska tässä keskitytään pieniin arkisiin kohtauksiin murhajuttujen sijaan Martysta ja Rustista on ihanaa kirjoittaa vähän tällaista idiots in love -tyyppistä tekstiä, koska varsinkaan Marty ei vielä taida tajutakaan, miten paljon hän Rustista tykkää Kiva kuulla, että pidit, kiitos kommentista!

Grenade: Ilahduin kovasti, että otit kommenttikampanjasta juuri tämän, sillä True Detective on kuitenkin aika harvinainen fandom ja itsekin löysin sen vasta ihan vähän aikaa sitten näin ficcimielessä. Sarjan katsomisesta oli tosiaan vierähtänyt paljon aikaa, mutta katsoin hiljattain sen uudelleen. Mahtavaa, että ficci heitti sinutkin takaisin sarjan tunnelmaan ja hahmojen vuorovaikutus tuntui toimivalta Kiitos paljon kommentista!

A/N: Tässä toinen osa! Ihanaa sunnuntaita kaikille ♥

2.

Marty ei ole soittanut Lisalle viikkoihin. Hän tuntee iltaisin olonsa levottomaksi, mutta nuoren naisen seura ei ole sitä, mitä hän kaipaa. Niinpä hän istuu kotona television ääressä, vaihtaa minuutin välein kanavaa ja antaa lopulta jonkin arki-illan kuivan ajankohtaisohjelman jäädä pyörimään ajatustensa taustalle.

Maggie on lähtenyt lenkille, kai yhdelle niistä pitkistä iltakävelyistään, joilla hän parantaa maailmaa tyttökavereidensa kanssa, viipyen monta tuntia poissa. Lapset leikkivät vielä huoneessaan, vaikka alkaa olla jo liian myöhä. Marty antaa heidän kuitenkin jatkaa vielä hetken ennen kuin on aika pestä hampaat ja käydä nukkumaan. Tytöt valvoisivat kuitenkin sängyissään siihen asti, kunnes äiti kävisi sanomassa hyvää yötä.

Marty kuuntelee televisio-ohjelmaa puolella korvalla. Hän ajattelee Rustia, joka viettää kaikki illat yksin tyhjässä asunnossaan. Tai töissä: Rust on usein toimistolla aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä. Rust pitäisi tästä ohjelmasta, Marty ajattelee, tai ainakin Rust esittäisi siitä joitakin käsittämättömiä huomioita, puhuisi avaruudesta, projektioista ja sen sellaisesta. Rustin asunto on täynnä murhaoppaita ja jonkinlaista korkeampaa filosofiaa käsitteleviä monimutkaisia opuksia, eikä Martyn ole lainkaan vaikea kuvitella Rustia lukemassa niitä patjallaan 40 watin hehkulampun kelmeässä valossa. Rust näkee niissä kirjoissa jotakin sellaista, mitä muut eivät näe.

Ulko-ovi käy ja Maggie astuu sisään, kevyt puna poskillaan.

"Ovatko tytöt jo nukkumassa?" hän kysyy ja ripustaa verryttelytakkinsa naulaan.

"Eivät. Tytöt, hammaspesulle!" Marty huutaa olkansa yli käytävään.

Maggie pyöräyttää hänelle silmiään ja menee katsomaan, että Audrey ja Maisie hoitavat iltapesunsa kunnolla. Marty sammuttaa television ja menee perässä.

"Lähden käymään Rustin luona", hän sanoo Maggielle, kun tytöt on peitelty sänkyihin ja lastenhuoneen ovi jätetty hieman raolleen niin, että sisään kajastaa hieman käytävän valoa. "Ihan vain yhdellä", Marty jatkaa. Vaikka eihän Rust varmaan kuitenkaan juo.

Maggie ei sano mitään, nyökkää vain. Marty suukottaa häntä hajamielisesti poskelle, vetäen sisäänsä minttuista suihkusaippuan tuoksua. Sitten hän ottaa takkinsa eteisestä ja lähtee.

***

Rust avaa oven eikä edes näytä kovin hämmästyneeltä nähdessään, kuka sen takana on.

"Rust", Marty sanoo. "Ajattelin, jos haluaisit seuraa. Vaikka vain hetkeksi. Kun olet kuitenkin yksin täällä kaiket illat."

"Ei minua haittaa olla yksin", Rust sanoo, mutta väistää kuitenkin, kun Marty astuu kutsumatta sisään ja asettaa pöydälle kaksi pulloa kivennäisvettä.

"Toin nämä", hän sanoo, viittoen kädellään kohti pulloja. Martyn olisi oikeastaan tehnyt mieli olutta, mutta hän ei halua olla se, joka sysää ensimmäisen tölkin Rustin käteen.

Rust vilkaisee ensin vesipulloja, sitten Martya.

"Onko sinulla avaajaa?" Marty kysyy nopeasti, välittämättä Rustin oudosta ilmeestä. Ehkä Rust olisi sittenkin ottanut mieluummin olutta. Tai viskiä. Sitä Martylla olisi ollut kotona, hän olisi voinut tuoda pullonlopun mukanaan. Sitten Rustilla ei olisi ollut kiusausta juoda liikaa, kun viski olisi loppunut jo ensimmäisen lasillisen jälkeen.

Rust kaivaa keittiön laatikosta puukon ja vääntää pullonkorkit auki. Martyn silmät laajenevat, mutta vain hetkeksi. Hän hymähtää hymyillen.

"No, käy kai se noinkin."

Rust nojaa keittiötasoon ja antaa Martyn istua keskellä lattiaa seisovaan värikkääseen punostuoliin. Sitä Marty ei ole aikaisemmin nähnytkään.

"Uusi tuoli?" Marty kysyy, kokeillen käsinojaa kädellään. Se heiluu vähän, niin kuin jokin ruuvi tai muu kiinnike puuttuisi tai olisi löysällä.

"Ei. Toin sen yläkerrasta", Rust sanoo ja nyökkää kohti portaita.

"Ai. Luulin, ettet käytä yläkertaa kuin korkeintaan varastona", Marty sanoo, siemaillen juomaansa.

"En käytäkään."

Marty koettaa keksiä puhuttavaa. Se on yllättävän vaikeaa, kun Rust ei aluksi puhu edes työstä tai säästä, eikä kaikista niistä omituisista asioista, jotka saavat Martyn aina väittämään vastaan, vaikkei hän edes kunnolla tietäisi, mistä puhutaan. Mutta työhön keskustelu kuitenkin lopulta kääntyy, sillä Rust on kantanut toimistolta kotiin pinon tutkimuskansioita. Rust kuulemma etsii niistä yhtäläisyyksiä ja mahdollisia yhteyksiä selvityksen alla olevaan tapaukseen. Pieninkin vihje saattaa olla tässä vaiheessa ratkaiseva.

Lopulta kello alkaa lähennellä puolta yötä, ja Marty lähtee kotiin.

"Huomiseen sitten", hän sanoo.

Rustin kasvoilla käväisee jokin hymyntapainen.

"Huomiseen, Marty", hän vastaa.

Autossa Marty huomaa hyräilevänsä hiljaa, vaikka radio on ollut rikki jo monta päivää.

[hiddenben]

Jee, uusi osa sunnuntain kunniaksi! Jotenkin hauskaa, että saan tämän sunnuntaisin luettavaksi ja tarjoan vastapainona Susan/Deaniä sinulle Olipa mukavaa uppoutua tähän jälleen, varsinkin, kun Marty lähti rohkeasti käymään Rustin luona. Määritelmäsi idiots in love kuvaa tätä kyllä täydellisesti, koska eihän näillä kahdella ole selkeää selitystä tunteilleen, kunhan vain tietävät nauttivansa toistensa seurasta

Pidin tämän osan ajatus-flowsta: miten Marty miettii sohvalla istuen ensin tv-ohjelmaa, sitten Rustia työpaikalla, Rustia katsomassa tv-ohjelmaa ja jälleen Rustia lukemassa patjallaan maaten. Tuollainen ajatusketju on polveileva ja saattaisi toisenlaisessa tekstissä tuntua hajanaiselta, mutta tähän kohtaukseen se sopi, koska se korostaa sitä, kuinka paljon Rust Martyn ajatuksissa liikkuu ja miten pienetkin asiat saavat hänet miettimään Rustia. Rohkea veto kyllä lähteä käymään Martyn luona – tässä osassa tulee hyvin esiin tuo perhe-elämän ja työn ja Rustin välillä tasapainottelu. Toistaiseksi ainakin kaikki on vielä hyvin.

Tuo kivennäisvesi vai sittenkin olut vai olisiko pitänyt tuoda viskiä hermoilu oli jotenkin todella sympaattista Uskon kyllä, että kivennäisvesi oli hyvä vaihtoehto, vaikka tämä kohta saikin naurahtamaan:

Sitten Rustilla ei olisi ollut kiusausta juoda liikaa, kun viski olisi loppunut jo ensimmäisen lasillisen jälkeen.

Tämän osan kruunasi tuo viimeinen lause. Se oli aivan ihana ja jotenkin niin fandomiin sopiva! Olet kyllä taitava viimeisten lauseiden kirjoittaja ♥ Kiitos tästä!

[Thelina]

hiddenben: Sunnuntai valikoitui ihan vahingossa julkaisupäiväksi, koska silloin oli aikaa laittaa tarina julkaisukuntoon ja päätin sitten jatkaa osa per viikko tahdilla Kivaa, että pidät tätä vähän niin kuin vastalahjana Susan/Deanista ♥ Martyn ajatus harhautuu Rustiin tämän tästäkin ja tässä tarinassa on aika paljon tuollaista Martyn pohdintaa ja vähän hermoiluakin Ja onpa ihanaa kuulla, että viimeinen lause oli onnistunut, jahkailen niiden kanssa aina ikuisuuden ennen kuin olen tyytyväinen, joten tämä lämmittää mieltä erityisen paljon ♥ Kiitos taas kommentista!

A/N: Tähän osaan tarvittiin Martylle ja Rustille työkaveri, joten siksi alussa on pienesti mukana OC herra Collins

3.

"Cohlelle pitäisi hankkia nainen, niin lopettaisi nuo älyttömät juttunsa edes hetkeksi", Ben Collins jupisee kaataessaan kahvia pinttyneeseen valkoiseen mukiin, jota koristaa mäyräkoiran kuva.

"Miten niin?" Marty kysyy nopeasti, kulmiaan kurtistaen. Ajatus tuntuu hänestä kerta kaikkiaan naurettavalta.

"No kyllähän sinä tiedät… Ihan kaikkea ei voi laittaa edes texasilaisuuden piikkiin", Collins sanoo.

"Sinä et vain ole tottunut häneen", Marty sanoo topakasti, nappaa kuppinsa ja lähtee työpisteelleen, jota vastapäätä Rust jo istuu pino papereita edessään. Rust vilkaisee häntä, muttei sano mitään. Marty siemaisee kahvia, vain huomatakseen, että unohti maidon. Hemmetin Collins.

Marty tarkkailee Rustia ääneti. Oikeastaan Marty ei tiedä, onko itsekään vielä tottunut partnerinsa kaikkiin puoliin. Rustilla ei tunnu olevan samanlaisia rajoja kuin muilla ihmisillä. Hän kumartuu usein aivan Martyn lähelle näyttäessään jotakin kohtaa muistiinpanoissaan ja panee joskus kätensä hänen olalleen, hetkeksi vain, mutta ei se ihan pelkkä taputuskaan ole. Rust ei kiusaannu kustessaan tienpientareella vain muutaman metrin päässä Martysta ja harvakseltaan ohi ajavista autoista. Martyn taas on pakko tuijottaa horisonttiin ja kuvitella päässään veden lorinaa, jottei virtaus lakkaisi.

Onkohan hänellä koskaan edes yhden illan juttuja, Marty miettii pohtiessaan Collinsin sanoja Rustin naistilanteesta. Marty ei oikein tiedä, miksi ajatus Rustista iskemässä naisia ei tunnu hänestä hyvältä. Hän ei osaa kuvitella Rustia kenenkään kanssa, vaikka kuka tahansa voi nähdä Rustin olevan karulla ja hieman surumielisellä tavalla komea mies, kauniskin. Sellainen, jonka salaperäisyys varmasti viehättää monia naisia, ehkä miehiäkin? Marty tukahduttaa väristyksen, jonka alkuperä on hänelle itselleenkin mysteeri.

"Marty, kuunteletko sinä?" Rust kysyy ja heiluttaa paperipinkkaa hänen silmiensä edessä.

"Hmm, tietenkin", Marty väittää.

Rust ei usko, eikä Martya oikeastaan haittaa kuunnella häntä uudestaan. Sihahtavat s-kirjaimet ja palavalla varmuudella selostettu tulkinta uhrin vaiheista sujahtavat hänen tajuntaansa toisella kerralla ainakin vähän paremmin.

***

"Olet saanut radion korjattua", Rust huomauttaa, kun he taas istuvat Martyn autossa, kumpikin tutuksi käyneillä paikoillaan. Rust on kirjoittanut muistikirjaansa osoitteen, jossa erään vuosia sitten kadonneen tytön äiti toivottavasti yhä asuu. Marty toivoo, että nainen osaisi valaista heidän tapaustaan hieman ja osoittaa heille jonkin uuden yhteyden, vaikka hauraankin.

"Jep", Marty sanoo ja aikoo hieman kasvattaa äänenvoimakkuutta, mutta muuttaa mieltään Rustin ilmeen nähdessään.

"Mitä?" Marty kysyy. "Etkö tykkää tästä?"

"Nykypäivänä ei osata tehdä kunnollista musiikkia", Rust sanoo. "Siitä puuttuu kaikki syvyys. Ei muuntuvien sävelkulkujen hienovaraista älykkyyttä, ei yllätyksellisyyttä. Joka ainoa kappale toistaa samaa kaavaa: perussoinnusta neljännen ja viidennen asteen kautta takaisin perussointuun, paketoituna hittitehtaan suoltamaan kolmen minuutin vakiojumputukseen. Sellaisesta jää vain paha maku suuhun."

"Vaihda sitten kanavaa, ihan vapaasti", Marty kehottaa, pitäen kätensä ratissa ja katseensa tiessä.

Rust sytyttää tupakan ja kiertää ikkunaa hieman auki. Sitten hän ojentaa kätensä ja sammuttaa radion.

***

Illalla Marty kysyy, haluaako Rust hakea autonsa asemalta. On jo aika myöhä, ja vaikka Martya väsyttää, hän tekisi mielellään ylimääräisen kierroksen Rustin vuoksi. Ei siitä olisi ollenkaan vaivaa.

"Anna olla, Marty. Sinulla on ollut pitkä päivä. Heitä minut vain suoraan kotiin", Rust sanoo, katsellen pimenevää maisemaa, joka heidän ajaessaan alkaa pikkuhiljaa muuttua kaupungin keskuksesta lähiöksi.

"Yhtä pitkä se on ollut sinullakin", Marty huomauttaa.

Rust on hiljainen.

"Minulle pitkiä ovat vain yöt", hän sanoo lopulta.

Marty kääntyy Rustin kotikadulle ja pysähtyy numeron kahdeksantoista kohdalle.

"Haenko sinut aamulla?" hän kysyy, kun Rust nousee autosta ja ottaa salkkunsa takapenkiltä.

"Ei tarvitse. Juoksen aamulla asemalle. Se auttaa hiljentämään pään."

Martyn tekisi mieli sanoa vielä jotakin, ehkä sammuttaa auto ja seurata Rustia sisälle, mutta Rust vilkaisee häntä merkitsevästi etuoven raosta.

"Mene kotiin, Marty. Vaimosi odottaa."

Ovi pamahtaa kiinni ja Marty jää katselemaan Rustin loittonevaa selkää, kunnes näkee tämän heilauttavan kättään ja katoavan sisään. Marty laittaa vaihteen päälle, tekee u-käännöksen kapealla kadulla ja ajaa kotiin.

Talo on pimeä ja hiljainen. Makuuhuoneessa Maggie hymyilee unissaan ja tuoksuu jälleen etäisesti minttusaippualta. Ehkä hänellä on uusi hajuvesi, Marty ajattelee, sillä hän on nähnyt kylpyhuoneen saippuahyllyllä vain pullollisen pehmeänhajuista Palmolivea. Marty kääntää kylkeä, poispäin Maggiesta. Hänen hiuksistaan tarttuu tyynyyn häivähdys tupakan tuoksua, joka tuo Rustin yhä lähelle, vaikka tämä onkin kaukana omassa kodissaan. Tai ei edes niin kaukana. Muutaman mailin päässä vain.

Marty hengittää syvään, eikä kestä kauaa ennen kuin hän nukahtaa.
 

[hiddenben]

Oi oi, ihana uusi osa! Juuri sopiva sunnuntainen lukupala, jälleen kerran Herra Collins oli hauska lisä kaikkeen mäyräkoiramukineen kaikkineen, päästessään hieman sekoittamaan Martyn ajatuksia – hänen ärsyyntymistään oli hauska seurata ja kuinka tässä taas oli tällainen idiots in love -hetki Pidin siitä, miten Marty käy mielessään Rustin outoja tapoja ja kuinka tuo rajattomuus kuitenkin on täydellisessä vastakohdassa siinä, miten vähän Rust oikeastaan antaa itsestään.

Suosikkini tässä osassa oli kuitenkin tuo autokohta! Rakastin sitä, miten Rust ärsyyntyy nykymusiikista ja osaa selittää ärsyyntymisensä syyt niin täydellisesti. En kyllä tiedä, tajusiko Marty siitä mitään, mutta itse nautin tuosta pienestä musiikin teoria -pätkästä Huikea päätös kohtaukselle oli myös se, että Rust itselleen tyypillisesti sammuttaa koko radion. Martylle se ei ilmeisesti edes tullut mieleen. Voi näitä kahta!

Samalla tämä osa jättää minut vähän miettimään, että missä tunnelmissa tuo kolmas kohtaus päättyy. Rust on aivan omanlaisessaan mielentilassa ja tuntuu jopa välttelevän Martya, joka puolestaan olisi enemmän kuin mielellään hakemassa ja viemässä Rustia sinne tänne. Tulee vähän sellainen olo, että Rustia alkaa melkein ahdistaa Martyn koiranpentumaisuus Marty kuitenkin vain nukahtaa tyytyväisenä tupakan hajun häivähdykseen eikä tunnu itse miettivän asiaa sen enempää. Ehkä olen yksin epäilyni kanssa! Tämä lausekokonaisuus oli joka tapauksessa ihana:

Hänen hiuksistaan tarttuu tyynyyn häivähdys tupakan tuoksua, joka tuo Rustin yhä lähelle, vaikka tämä onkin kaukana omassa kodissaan. Tai ei edes niin kaukana. Muutaman mailin päässä vain.

Kiitos jälleen uudesta osasta, tässä oli paljon kaikkea ihanaa!

[Thelina]

hiddenben: Rustin mahdollinen musiikkitietämys ei taida tulla sarjassa ilmi, mutta mielestäni se sopii hänelle hyvin. Tuo autokohtaus on kyllä yksi omistakin suosikeistani tässä ficissä ♥  Saatat saada vastauksia pohdintoihisi myöhemmin, mutta ei ihan vielä Kiitos taas kommentista, et uskokaan, kuinka arvossa niitä pidän ♥

4.

Marty näkee Rustin seuraavana aamuna pukuhuoneessa. Rust on juuri tullut suihkusta, hiukset vielä vettä valuvina ja paljon tavallista suorempina. Ehkä ne kihartuisivat kunnolla päältä vasta kuivuessaan.

"Huomenta", Marty sanoo ja ottaa kaapista puhtaan, tummansinisen poliisintakin. "Oliko hyvä lenkki?"

"Kaikkihan ne ovat samanlaisia", Rust sanoo, sormeillen kaappinsa numerolukkoa. Se naksahtaa kevyesti ja aukeava ovi paljastaa säntillisen sisällön: puhtaat housut ja kauluspaita henkarissa, hyllyllä viikattu valkoinen aluspaita ja sen päällä sukat ja bokserit. "Minä juoksen, kehoni liikkuu, enkä hetkeen ajattele muuta kuin seuraavaa askelta, ja taas seuraavaa", Rust jatkaa. 

Marty nyökkää. Hän ei oikeastaan edes pidä juoksemisesta, mutta saa joskus pakotettua itsensä lenkille, ihan vain työkunnon ylläpitämiseksi. Hänen pitäisi kyllä lisätä hiukan lihaskuntoharjoittelua. Ei sillä, että se häntä kovin paljon haittaisi, mutta hänen vatsansa on kyllä taatusti aika paljon pehmeämpi kuin Rustin. Samoin käsivarret. Rustin jalatkin ovat varmasti lihaksikkaat, vaikka kuitenkin melko hoikat. On vaikea nähdä kunnolla, kun pyyhe peittää niistä suurimman osan.

"Aiotko seistä siinä tuijottamassa, kun minä pukeudun?" Rust kysyy.

"Mitä? En!" Marty sanoo ja kääntää Rustille selkänsä. Hän kävelee ripeästi kohti pukuhuoneen ovea kuunnellen, kuinka Rustin pyyhe putoaa lattialle ja boksereiden kuminauha napsahtaa paikalleen kosteaa ihoa vasten.

Kestää monta minuuttia, että poskien kuumotus haihtuu. Marty pyyhkii hikiset kämmenet housuihinsa ja suunnistaa keittiöön.

Hän taitaa vain olla kahvin tarpeessa. Niin sen täytyy olla.

***

Marty ehtii hädin tuskin hakea kahvinsa, kun Rust jo tulee työpisteelle täysissä pukeissa, takkia myöten.

"Lähdetään", Rust sanoo.

"Taasko?" Marty voihkaisee. "Rust, onko meillä enää ollenkaan sellaisia rauhallisia aamuja, että ehtisin kirjoittaa edellispäivän raportit ja juoda edes yhden kupin kahvia loppuun?"

"Se on sivuseikka", Rust sanoo. "Sain jotain selville viime yönä. Ei kannata tuhlata aikaa toimistolla, kun voimme heti selvittää asian haastattelemalla."

"Anna kun arvaan", Marty sanoo, kiskoen takkia päälleen. "Tässäkin reissussa menee ihan koko päivä. Sen on paras olla hyvä vihje, tai saamme satikutia. Tähän tapaukseen on jo nyt palanut aikaa enemmän kuin laki sallii."

Rust vain kohauttaa olkiaan. He molemmat tietävät, että Rustin löytämät johtolangat ovat tarkistamisen arvoisia, ja usein Marty pystyy täydentämään puuttuvat palaset huomioilla, joita kumpikaan ei ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi. Minkä lisäksi hän tietysti toimii autonkuljettajana. Ja joutuu kuuntelemaan Rustin monologeja frekvensseistä ja äärettömyydestä.

Pihalla Marty kuitenkin käynnistää auton hymyillen. Oikeasti hän pitää siitä, miten Rust polttelee savukkeita pelkääjän paikalla, pohtien ääneen tapauksen viimeisimpiä käänteitä. Vaikka sekaan ujuttautuukin silloin tällöin muitakin puheenaiheita.

"Marty… jos vielä hymyilet tuohon malliin, en pian uskalla edes arvata, mikä siihen on syynä", Rust sanoo, heittäen ensimmäisen tupakantumpin ulos ikkunasta. "Maggie mahtaa olla melkoinen nainen", hän jatkaa hiljaa.

"Ei se ole Maggie", Marty sanoo, ja pysäyttää liikennevaloihin. Rust tyrskähtää hieman.

"Kuka sitten? Tai älä kerro, en halua tietää."

Sinä, Martyn tekisi mieli vastata, mutta silloin valo vaihtuu vihreäksi, ja hänen pitää taas keskittyä ajamiseen.

***

Palatessaan myöhään illalla kotiin Marty yllättyy löytäessään Maggien keittiöstä.

"Hei, kulta", hän sanoo hajamielisesti ja kävelee suoraan jääkaapille. Muovirasiassa on vielä hieman eilistä spagettia, jota hän ei uskalla lämmittää mikrossa kuin pienen hetken, etteivät tytöt herää keittiöstä kantautuvaan hurinaan.

Vasta istahtaessaan pöydän ääreen haalean annoksensa kanssa Marty huomaa, että Maggien ilme on oudon vakava ja koko olemus jäykkä, aivan kuin hän olisi istunut liian kauan paikoillaan.

"Mikä hätänä?" Marty kysyy ja pyörittää spagettia haarukkaan.

"Missä olit näin myöhään?" Maggie kysyy hiljaa, nostaen katseensa Martyyn.

"Töissä?" Marty ehdottaa. Ilmeestä päätellen Maggie ei usko häntä, vaikka tällä kertaa hän ei valehtele. "Oli pitkä reissu, mutta Rust oli oikeassa – saimme uusia johtolankoja ja..."

"Marty", Maggie sanoo.

"Mmm", Marty vastaa, suu täynnä spagettia.

"Meidän pitäisi puhua."

[hiddenben]

Oi ja voi, tässähän alkaa tunnelma tiivistyä ja tapahtumat muuttua synkemmiksi! Marty alkaa vihdoin olla perillä tunteistaan, vaikka slow burn on edelleen vahvasti läsnä, mutta samalla... Olen osannut odottaa ongelmia Maggien kanssa, mutta tässä kohtaa tosiaan olen ihan kysymysmerkkinä vielä, että mikä saa Maggien puhumaan. Tähän mennessä tarinassa on viitattu vain etäisesti Martyn syrjähyppyihin, joten mietin, voiko Maggien asia todella liittyä tähän vai mihin. Kunnon cliffhanger siis, odotan innolla seuraavaa osaa

Aivan loppua lukuun ottamatta tämä osa oli aivan todella ihana. Ehkä siksi, että Marty alkaa vihdoin myöntää itselleenkin ääneen (tai edes hiljaa mielessään), että Rust on se, joka saa hänet hymyilemään. Tykkäsin erityisesti siitä, miten Martyn mielestä jotkin Rustin piirteistä ovat ärsyttäviä, mutta kuinka hän silti pitää niistä. Siinä oli sellaista ihanaa juupas-eipäs ajattelua, joka on näiden kahdella kohdalla erityisen herkullista Mutta nyt on sanottavana, että tämä lause

Hän kävelee ripeästi kohti pukuhuoneen ovea kuunnellen, kuinka Rustin pyyhe putoaa lattialle ja boksereiden kuminauha napsahtaa paikalleen kosteaa ihoa vasten.

oli niin kuuma! Tämä oli niin hot, että olin itsekin punastua Uskon, että lauseesta tekee kuuman juurikin nuo äänet: pyyhkeen putoaminen lattialle ja boksereiden napsahdus, yhdistettynä ajatukseen Rustin alastomuudesta... Hot! Ja silti Marty uskoo haluavansa vain kupin kahvia Olen ihan innoissani tästä osasta, vaikka loppu olikin synkempi. Kiitos jälleen tästä ja on suuri ilo saada kommentoida tekstejäsi ♥

[Thelina]

hiddenben: Saat varmasti joitakin vastauksia pohdintoihisi tässä seuraavassa osassa Ja voi kyllä, Rust on niin hot! Aluspaidalla tai ilman, jotenkin rakastan sitä valkoista aluspaitaa, ja kyllähän se vilahtelee tässä ficissäkin välillä Kiitos taas kommentista, ne saavat minut joka kerta hymyilemään ♥

A/N: Tarina on jo yli puolessa välissä! Tässä taas uusi luku sunnuntain kunniaksi ♥

5.

Martyn haarukka pysähtyy ilmaan puoliväliin lautasen ja suun välille.

"Minulla on ollut pitkä päivä, Maggie", hän sanoo syötyään suunsa tyhjäksi. "Puhutaanko aamulla? Tai huomenna, kun palaan töistä? Voin yrittää lähteä aikaisemmin, jos Rust..."

"Ei", Maggie sanoo. "Marty, minä tiedän, että olet tapaillut häntä. Sitä tyttöä."

Marty jäätyy. Hän on lähestulkoon unohtanut Lisan. Eiväthän he ole tavanneet kuukausiin! Martyn päivät täyttyvät töistä ja usein illatkin. Ja jos hän viime aikoina on ollut jossain muualla kuin töissä, niin ainoastaan Rustin luona.

"Minä en oikeastaan ole vihainen… enää”, Maggie sanoo, katsellen pimeään ikkunaan. Hän kääntyy takaisin kohti Martya, vakavin silmin. “Marty, minä olen tavannut jonkun toisen."

Maggie riisuu valkokultaisen vihkisormuksensa, laskee sen pöydälle ja jatkaa:

"Kyllähän sinä tiedät, ettei mikään enää ole välillämme niin kuin ennen. On parempi jatkaa eri suuntiin."

Martyn haarukka putoaa lautasen reunalle.

"Maggie…"

Marty yrittää selittää. Hän puhuu nopeasti, selittää takeltelevin sanoin, miten koko juttu on ollut pelkää erehdystä, miten hän rakastaa Maggieta edelleen (rakastaako?) ja miten hän on ajatellut vähentää työntekoa, ollakseen tyttöjen kanssa nyt kun he vielä ovat pieniä. Että mitään ei ole tapahtunut viikkoihin, se ainakin on varmaa. Maggie voisi kysyä vaikka Rustilta.

Maggie kuitenkin pudistaa päätään, päätöksensä jo tehneenä.

"Laitoin sinulle lakanan sohvalle", hän sanoo ja nyökkää kohti olohuonetta. "Hyvää yötä, Marty."

Maggie ottaa askeleen kohti käytävää.

"Se on hänen tuoksunsa, eikö olekin?" Marty sanoo lohduttomana. "Minttusaippuan tuoksu."

Maggie pysähtyy, muttei käänny.

"Niin."

Marty painaa päänsä käsiinsä. Hän ei tiedä kuinka kauan on ollut siinä, kunnes lopulta nousee. Marty kaapii kylmenneen spagetin roskakoriin, etsii kaapista puolitäyden viskipullon ja hakee sitten kodinhoitohuoneen pyykkinarulta kasan puhtaita vaatteita. Hän tunkee ne häthätää ensimmäiseen löytämäänsä kassiin, ja lähtee.

***

Rust avaa hänelle oven boksereissaan ja aluspaidassaan, tupakka sormien välissä savuten.

"Marty", hän sanoo.

"Rust."

Rust ilmeisesti lukee kaiken hänen kasvoiltaan, vaikka Marty ei ymmärrä, miten joku voisi saada selvää siitä sekasotkusta, joka hänen päässään sillä hetkellä liikkuu. Rust päästää hänet sisälle, ja Marty pudottaa kassinsa kirjapinon viereen lattialle. Avara huone on keittiön puolelta melkein kokonaan tapetoitu tapaukseen liittyvillä papereilla ja lehtileikkeillä. Olohuoneen puoli taas hohtaa edelleen valkoisena sieltä, missä patja makaa säntillisesti pedattuna lattialla tyhjän seinän vieressä. Marty laskee viskipullon lopun keittiötasolle.

"Onko kotona sattunut jotakin?" Rust kysyy, vaikka tietää jo.

"Helvetti", Marty sanoo, kävellen levottomana edestakaisin. "Minä… hän… minä en ollut siellä, en ollut paikalla, oli muita, ja nyt hän on löytänyt toisen."

Marty juo viskiä suoraan pullosta. Hän ojentaa sen Rustille, joka epäröi ja sulkee hetkeksi silmänsä, mutta ottaa sitten kuitenkin kaapista lasin ja kaataa hieman sen pohjalle. Marty kävelee huoneen toiselle laidalle ja vajoaa istumaan patjan reunalle.

"Tiedätkö, silloin aikoinaan luulin, että tässä se nyt on. Että me olemme yhdessä aina. Mutta nyt en osaa enää edes kuvitella hänen kasvojaan kunnolla. Sinä olet varmaan ainoa ihminen, jonka osaisin kuvailla piirtäjälle täydellisesti vaikka unissani."

Rust vilkaisee häntä, kuin kysyen katseellaan, onko Marty ihan tosissaan. Marty tarkoittaa tietysti, että hehän viettävät nykyään niin paljon aikaa yhdessä, töissä ja muutenkin. Ettei se ole ihmekään, jos hän tietää täsmälleen miltä Rust näyttää, miten tämän hiuksista putoaa joskus kihara otsalle, miten pitkät sormet pitelevät kynää tai savuketta, miten Rust nojaa milloin mihinkin seinään tai aidanpätkään selkänsä takana, aivan niin kuin nyt pöytätasoon.

Rust tulee istumaan patjan toiselle laidalle ja kuuntelee Martya, kunnes sanottavaa ei enää ole.

"Se taitaa olla ohi nyt", Marty sanoo. Yö alkaa pian taittua aamuksi, Marty on vajonnut makaamaan patjalle ja Rust on piilottanut viskin, tai ehkä se on loppunut, mutta se ei oikeastaan haittaa. Hän voisi vain jäädä tähän. Sulkea silmänsä ja…

Herätessään Marty huomaa, että on aamu, ja että Rust on jo jalkeilla. Jos nyt on koskaan nukkunutkaan.

Silti patjalla Martyn vieressä on täsmälleen Rustin kokoinen painauma.

[hiddenben]

Ah! Jokaisen osan ja jokaisen kirjoittamasi tekstin myötä uppoan vähän syvemmälle tähän Marty/Rust -shippiin. Haluaisin sanoa, että tämä osa oli suosikkini tässä tarinassa, mutta en kyllä tiedä. Näissä kaikissa on jotain hyvää, jotain, mistä tykkään erityisesti, että en osaa alkaa eritellä, mikä näistä olisi paras. Sillä tässäkin oli taas paljon sellaisia juttuja, mistä tykkäsin hurjasti!

Ja kävihän tässä nyt niin, että Maggie sai tietää tuosta vanhasta suhteesta! Varmasti tuollaisessa tilanteessa harmittaa erityisen paljon, koska suhde on jo mennyttä, mutta silti jokin jo mennyt pilaa yhteisen tulevaisuuden. Oli jotenkin melkein karua, miten Maggie otti sormuksen sormestaan pöydässä Martyn nähden – se on symbolisesti todella vahva ele, verrattuna esimerkiksi siihen, että Maggie olisi ottanut sormuksen esimerkiksi taskustaan ja laskenut sen pöydälle. Marty on syystäkin rikki. Varsinkin kun ei vielä tajua tunteitaan Rustia kohtaan.

Mistä päästäänkin seuraavaan asiaan, nimittäin pakko myöntää, että alkoi hymyilyttää, kun tajusin, millainen onni onnettomuudessa tässä oikeastaan olikaan Olikin huikeaa, että tässä osassa harpattiin merkittävä askel eteenpäin juonessa! Vihdoin nämä kaksi ovat toistensa seurassa vuorokauden ympäri! Tämä rambling-osio Martyn ajatuksista oli todella toimiva ja tykkäsin siitä hurjasti:

Marty tarkoittaa tietysti, että hehän viettävät nykyään niin paljon aikaa yhdessä, töissä ja muutenkin. Ettei se ole ihmekään, jos hän tietää täsmälleen miltä Rust näyttää, miten tämän hiuksista putoaa joskus kihara otsalle, miten pitkät sormet pitelevät kynää tai savuketta, miten Rust nojaa milloin mihinkin seinään tai aidanpätkään selkänsä takana, aivan niin kuin nyt pöytätasoon.

Myönnettäköön, että tykkään Rustista enemmän kuin Martysta, mutta tällainen Marty on todella sympaattinen, joten hänestäkin on pakko tykätä Tämän osan loppu jätti jälleen jälkeensä mielihyvän värinät tuon viimeisen lauseen myötä. Ah! Ihanaa! Kiitos jälleen tästä osasta ♥

[Thelina]

hiddenben: Kihertelen onnesta, että olen saanut sinut tykästymään Martyyn ja Rustiin ♥ Halusin, ettei Marty kuitenkaan yksin ole syyllinen hänen ja Maggien eroon, vaan että kummassakin olisi yhtä lailla syytä. Tietenkin Marty on rikki ja sekaisin, mutta hakee lohdutusta aivan oikeasta paikasta Martyn höpsöjä ajatusketjuja on hauska kirjoittaa, ja vaikka minäkin tykkään ehkä Rustista enemmän, hän on huomattavasti hankalampi hahmo ja siksi olenkin päätynyt Martyn näkökulmaan Tällainen idiot in love -tyyppinen Marty on kyllä varmaan yksi niistä headcanoneista, joita olen saanut toyhtolta, sillä hän on mestari tuossa tyylilajissa ♥ Kiitos kommentista, olet ihana ♥

A/N: Vihdoinkin takaisin koneen äärellä! Tässä vielä uusi osa iltalukemiseksi

6.

Marty kömpii istumaan. Se on matalalla patjalla vähän hankalaa, varsinkin kun hänen selkäänsä särkee lähes yhtä paljon kuin päätä. Hän on jossain vaiheessa riisunut farkut ja kauluspaidan, niin että jäljellä on enää t-paita, bokserit ja likaiset sukat. Hän kiskoo ne inhoten jaloistaan ja viskaa myttynä huoneen nurkkaan. Suuhun on pesiytynyt kammottava maku.

Kaiken lisäksi tänään on työpäivä. Helvetti.

Kylpyhuoneesta kuuluu WC:n vetämisen ääni ja heti sen perään veden lorinaa. Ovi aukeaa ja Rust palaa huoneeseen.

"Huomenta", Rust sanoo ja menee keittiöön juomaan.

"Huomenta", Marty raakkuu. "Nukuitko sinä..?" hän kysyy, vilkaisten merkitsevästi painaumaa vieressään.

"Yläkerrassa on toinen patja", Rust sanoo ja laskee lasin käsistään.

"Mutta et nukkunut siinä?"

"Minä en oikeastaan nuku kovin paljoa."

"Rust."

Rust katsoo häntä. Martyn on vaikea kohdata hänen katsettaan. Päätä särkee ja hänen leukansa on kireä, eikä hän ymmärrä enää mistään mitään.

"Pidin sinulle seuraa", Rust lopulta sanoo.

"Ja katselit, kun minä nukun?"

"Niin."

"Miksi?"

Rust on hiljaa.

"Koska pidän sinusta, Marty."

Martyn kieli tuntuu yhtäkkiä tuplasti tavallista paksummalta, eikä hän saa vastattua mitään. Vaikka tietenkin hänkin pitää Rustista, pitää ihan helvetisti. Sen sanominen ääneen vain on… vaikeaa. Mahdotonta.

"Onko sinulla ylimääräistä pyyhettä? Pitäisi päästä suihkuun…" Marty lopulta puuskahtaa.

Marty nousee ylös ja odottaa, että Rust kaivaa eteisen kaapista hänelle pyyhkeen. Sekin on valkoinen, tietenkin. Rustin sormet hipaisevat hänen kättään ojentaessaan pyyhettä, ja Marty pakenee kylpyhuoneeseen. Tyhjennettyään rakkonsa hän seisoo viisi minuuttia suihkun alla pohtien, miksi hänestä tuntuu kuin Rust tarkoittaisi sanoillaan enemmän, kuin antaa vähäeleisyydessään ymmärtää. Mutta hehän ovat vain työtovereita, eikö niin?

Eikö niin?

***

He lähtevät töihin samaa matkaa Martyn autolla. Sillähän he kuitenkin aina ajavat, jos lähtevät tutkimaan jotakin johtolankaa. Vaikka tänään on kai pakko pitää toimistopäivä. Paperihommia on kasautunut liikaa, eikä Marty usko selviävänsä niistäkään, ellei saa vähintään kolmea kupillista vahvaa kahvia ja paria aspiriinia.

Hän ei oikein uskalla katsoa Rustiin päin. Marty ei ymmärrä ollenkaan, miksi niin on. Rustin sanat ovat tehneet hänet levottomaksi, vaikka hänenhän pitäisi ennemminkin olla murheissaan Maggien tähden. Se osuus hänestä tuntee kuitenkin olonsa oikeastaan helpottuneeksi, ei niinkään surulliseksi tai ahdistuneeksi. On kuin viski olisi liuottanut olemattomiin viimeisenkin murusen kerran kukoistaneesta avioliitosta. Hän ei murehdi edes tyttöjensä puolesta. Kyllä kaikki järjestyisi. He tapaisivat toisiaan aina kun vain mahdollista.

Marty kaartaa poliisiaseman pihaan ja sammuttaa moottorin.

"Hei", hän sanoo ennen kuin Rust ehtii nousta autosta. Marty pakottaa itsensä kohtaamaan Rustin katseen, jonka yllättävä lempeys vihlaisee hänen vatsanpohjaansa. "Voinko asua luonasi jonkin aikaa? Kunnes löydän jonkin paikan", hän kysyy.

"Totta kai", Rust vastaa. "Ihan niin kauan kuin haluat."

"Kiitos", Marty sanoo.

He kävelevät sisälle rinnakkain, ja Marty tuntee Rustin vartalon liikkeet vierellään, vaikka ei kosketakaan.

***

"Hartilla on tainnut olla pitkä ilta", Collins hekottelee huomatessaan Martyn nuutuneen olemuksen ja ryppyisen kauluspaidan.

"Turpa kiinni, Collins", Rust sanoo. "Se ei kuulu sinulle."

"Ja sinulleko kuuluu? Ainakin tunnut tietävän asiasta melkoisesti", Collins näpäyttää.

"Hart on työparini ja sattumalta tehnyt hommia tapauksen kimpussa yömyöhään. Joten pää kiinni."

Collins tuhahtelee mennessään ja läikyttää kahvia matolle. Marty mulkoilee väsyneenä tämän perään ja kaivaa samalla työpöytänsä laatikosta päänsärkylääkettä.

"Suloista puolustaa minua tuolla tavoin, Rust", Marty huokaisee.

"Ilo on kokonaan minun puolellani", Rust toteaa kuivasti, kumartuen kansionsa puoleen.

Aspiriinin päiväys on mennyt pari kuukautta sitten. Marty tuijottaa pakkausta hetken, mutta nielaisee silti kapselin kahvin mukana.

Päänsärky katoaa, mutta keskittymiskyky on nollassa. Rust hymyilee hänelle joka kerta, kun heidän katseensa kohtaavat, ja vaikka se saakin Martyn tuntemaan olonsa paremmaksi, hän joutuu pinnistelemään kerta kerralta kovemmin saadakseen naputeltua viikkoraporttiaan edes puolikkaan lauseen eteenpäin.

[Thelina]

A/N: Toivottavasti pidätte siitä, mihin suuntaan tapahtumat ovat etenemässä

7.

Tuntuu oudolta lähteä töistä normaaliin aikaan. Tai onhan kello sentään kai seitsemän illalla, mutta ei mikään yömyöhä kuitenkaan. He hakevat matkalla pizzaa, eikä Rust sano mitään, kun Marty ostaa myös olutta. Perillä asunnolla Rust hakee jostakin keittiöjakkaran, mutta istuu kuitenkin itse punostuolille ja antaa Martyn istua korkealle tuolille keittiötason ääreen.

"Otatko sinä?" Marty kysyy Rustilta avatessaan oluen.

Rust epäröi. Lopulta hän kuitenkin nousee ja ottaa muovikassista yhden tölkin.

Ilta on kuin mikä tahansa niistä monista illoista, kun he ovat viettäneet tällä tavoin aikaa Rustin asunnolla. Paitsi ettei ole. Martyn sydän on levoton. Hän on yhtäkkiä taas poikamies, vaikka sormus onkin yhä paikoillaan nimettömässä. Yhtäkkiä Marty kiskaisee sen irti. Sormus kierii lattialle ja katoaa näkymättömiin.

"Vapautumisriitti?" Rust kysyy.

"Vaikka sitten niin", Marty myöntää.

Nythän hän tosiaan on vapaa tekemään mitä huvittaa. Hän voisi helvetti soikoon vaikka hankkia joka illalle uuden säädön, ilman tarvetta salailla asiaa. Mutta samalla hän tietää, ettei tekisi sitä kuitenkaan. Hän ei kestä enää sitä tyhjää oloa, jonka jokainen tapaaminen Lisan tai jonkun muun kanssa on jättänyt jälkeensä. Vasta nyt hän tajuaa, että on tuntenut samanlaista tyhjyyttä Maggien kanssa, varmaan jo vuosia. Tyhjyyttä, joka kuitenkin tuntuu taakkana sydämen päällä.

Rust on oikeassa. Sormuksesta luopuminen on nimenomaan vapautumisriitti, sydämen taakasta luopuminen esineen muodossa.

"Kiitos", Marty sanoo, katsahtaen Rustiin.

"Mistä hyvästä?" Rust kysyy.

Marty ei osaa vastata. Siitä, että hän viihtyy niin hyvin Rustin seurassa. Siitä, että tyhjyys tuntuu hälvenneen. Että Rust suostuu tällä tavoin ottamaan hänet luokseen. Miten Rust hymyilee hänelle enemmän kuin ennen ja miten se saa hänetkin hymyilemään.

"En minä tiedä", Marty vastaa.
 
Mutta hänestä näyttää siltä, että Rust kyllä ymmärtää.

***

Rust juo oluttaan hitaasti, aivan kuin haluaisi saada sen riittämään mahdollisimman pitkään. Kassissa on kyllä useampi tölkillinen, mutta Marty tuntee Rustia sen verran, että tämä varmaan pitää muutamaa olutta lähinnä pienen alkujanon sammuttajana. Rust on viime aikoina pysytellyt selvänä ihmeen hyvin, mutta Marty aistii jaardien päähän sen sisäisen kamppailun, jonka juominen Rustin sisällä käynnistää. Kamppailun, jonka hän niin monta kertaa on hävinnyt ja toisaalta voittanut.

Marty juo jo toista oluttaan. Se alkaa riittää rohkaisemaan häntä kysymykseen, joka on pyörinyt hänen mielessään aamusta lähtien.

"Rust", hän aloittaa varoen. "Mitä sinä oikein tarkoitit aamulla? Kun sanoit, että pidät minusta?"

Rust pitelee oluttölkkiä polvellaan, katsellen ulos ikkunasta.

"Tarkoitin, mitä sanoin."

"Eli?"

"Että pidän sinusta, Marty. Olen pitänyt alusta alkaen."

Martyn sydän hakkaa vähän liian kovaa.

"Tarkoitatko sinä…?"

"Marty."

"Sellaista pitämistäkö sinä tarkoitat? Sellaista, johon kuuluu…" Marty aloittaa, mutta vaikenee.

"Ei ole olemassa mitään sääntöjä, mitä pitämiseen kuuluu ja ei kuulu. On vain odotuksia, toiveita, täyttymyksiä, jos hyvin käy. Puhdasta pitämistä tai pitämistä jonkin ulkoa tulevan vaikutteen vuoksi. Loputtomia variaatioita, loputtomia skenaarioita, lopputuloksia."

"Rust…" Marty yrittää uudelleen. Hänen kainalonsa alkavat hiota jo pelkästä ajatuksesta, että Rust on pitänyt tällaisen salaisuuden itsellään näin kauan. Sehän on aivan kuin pala hänestä olisi ollut piilossa Rustin sisällä ja vasta nyt päässyt vapauteen. "Miksi et sanonut mitään?"

"Sinä olit naimisissa, Marty."

Rust juo oluttölkistään viimeiset pisarat ja nousee viedäkseen sen ja tyhjän pizzalaatikon keittiön roskakoriin. Marty kääntyy tuolillaan ja nousee hitaasti ylös, niin että seisoo aivan Rustin vieressä.

"En ole enää. Tai teknisesti ottaen kai kyllä, mutta tajuat varmaan. Ei se ole ollut aitoa enää vuosiin."

Rust nojaa tiskialtaaseen, eikä puhu mitään. Katsoo vain jonnekin Martyn ohi ja Marty yrittää katsoa hänen kasvojaan, mutta se on taas jotenkin niin helvetin vaikeaa. Rust on niin… voi luoja, hänen tekisi niin mieli laittaa kätensä Rustin kaulalle ja...

"Minä en ymmärrä enää mistään mitään", Marty sanoo.

"Huomaan sen."

"Minä… luulen, että…"

Marty ei tiedä, miten lause kuuluu lopettaa, joten hän panee kätensä Rustin kaulalle, eikä Rust mene pois, vaan antaa hänen silittää leuansyrjäänsä peukalollaan. Marty kuulee oman hengityksensä äänen, ulkoa kantautuvan ohiajavien autojen vaimean kumun ja jääkaapin hiljaisen hurinan. Ne kaikki sekoittuvat tasaiseksi massaksi hänen päässään, pulssin sitoessa kaiken yhtenäiseen äänimattoon, joka on kuin –

"Valkoista kohinaa", hän sanoo, ja silloin Rust suutelee häntä.

[Thelina]

A/N: Hei taas! Uskomatonta, että tämä on jo toiseksi viimeinen luku! Nauttikaa sunnuntaista, ihania lukuhetkiä!

8.

Rustin kädet lepäävät Martyn vyötäröllä, aivan kuin olisivat aina kuuluneet siihen. Martyn sormet ovat eksyneet Rustin hiuksiin ja melkein tukistavat niitä, niin että Rust ynähtää hiljaa Martyn suuta vasten. Ääni saa Martyn ihon kihelmöimään sähköisenä. Tunne on satoja kertoja voimakkaampi kuin mikään hänen aiemmin kokemansa. Aivan kuin jokainen kosketus ennen tätä olisi ollut vain toverillinen kädenpuristus, mitäänsanomattoman laimea ja merkityksetön.

"Rust", Marty huohottaa. "Rust."

Hän toistaa Rustin nimeä, kunnes ääni sammuu jälleen uuteen suudelmaan. Marty havahtuu todellisuuteen vasta huomatessaan, että Rustin kädet ovat vaeltaneet hänen t-paitansa sisään ja vetävät häntä lähemmäksi, niin että lantiot painautuvat toisiaan vasten ja…

Voi luoja. Rust on ilmeisen kiihottunut, aivan kuten Martykin. Pelkkä ajatuskin puristaa hänen kurkkuaan ja saa paidan kauluksen tuntumaan ahtaalta. Hänestä tuntuu, ettei hän ole koskaan halunnut ketään yhtä kokonaisvaltaisesti ja varmasti. Samalla Marty kuitenkin pelkää kuollakseen. Hän pelkää sitä, miten oikealta uudenlainen kosketus tuntuu, vaikka puolet hänestä yrittää edelleen väittää, ettei se voi mitenkään olla sitä.

Pelko saa hänet irrottamaan huulensa Rustin huulilta ja perääntymään käsivarren mitan päähän. Rustin kädet liukuvat pois Martyn paidan alta.

"Marty", Rust sanoo, kurkottaen koskettamaan hellästi hänen käsivarttaan. "Ei hätää."

Rustin ääni on rauhoittava, vaikka hieman hengästynyt. Hänen peukalonsa silittää Martyn ihon kananlihalle, vaikka Marty voi yhä tuntea punoituksen hehkuvan lämpimänä poskillaan ja kaulallaan.

"Anteeksi", Marty sopertaa. "Tämä on vain…"

Liikaa, hänen tekisi mieli sanoa, mutta hän ei oikeastaan tarkoita sitä. Hän ei löydä sanoja sille mitä ajattelee. Vaikka hän on aiemmin vastaavissa tilanteissa heittäytynyt aina suin päin halujensa vietäväksi (antanut kalunsa johdattaa, niin kuin Rust sanoisi), tällä kertaa se ei tunnu oikealta. Rust on liian tärkeä, eikä Marty missään nimessä halua Rustin luulevan, että tässä on kyse pelkästä hetken huumasta.

"Rust", Marty aloittaa. "Minä… tarvitsen hieman aikaa."

He tasailevat hengitystään jonkin aikaa, kunnes Rust viimein pusertaa kevyesti Martyn käsivartta ja katoaa hetkeksi kylpyhuoneeseen. Marty juo lasillisen vettä ja yrittää olla kuuntelematta.

***

Rust yrittää mennä yläkertaan, muka nukkumaan. Marty tietää, ettei Rust nuku kuitenkaan – hän ei itsekään usko saavansa unta, vaikka edellinenkin yö oli vähäuninen. Martyn syke jyskyttää yhä tavallista korkeampana, vaikkei hän tee muuta kuin vain istuu paikoillaan patjan reunalla. Korvissa kohiseva veri karkottaa viimeisetkin unenrippeet.

"Rust", Marty sanoo. "Jää."

Hän osoittaa patjaa, jossa on edelleen painauma edellisestä yöstä. Rust on jo riisuutunut alusvaatteisilleen, eikä Marty tahdo uskaltaa katsoa häntä. Hän pelkää hukkuvansa Rustin silmiin, joiden katseen on kohdannut niin monta kertaa, muttei koskaan tällä tavoin. Vasta nyt hän kunnolla tajuaa, miten upea Rust on. Kun Rust asettuu makaamaan patjalle Martyn viereen, hänen tekisi mieli koskettaa sormellaan tämän käsivarren haalistunutta tatuointia, solisluita, poskipäitä, boksereiden reunan läpi erottuvaa lonkkaluun kulmaa. Sen sijaan Marty nousee patjalta, kääntyy selin Rustiin ja riisuu päällyshousunsa pois. T-paidan hän kuitenkin jättää – onhan Rustillakin aluspaitansa.

Marty laskeutuu takaisin patjalle. Hän ei uskalla koskea peittoon, joka on kiertynyt sotkuiseksi mytyksi heidän väliinsä. Ehkä Rust haluaisi pujahtaa sen alle. Martylla itsellään on kyllä tarpeeksi lämmin ilmankin.

"Haluat siis minun katselevan, kun nukut", Rust lopulta sanoo ja vilkaisee Martya vinosti hymyillen.

"En minä ajatellut nukkua. Tai siis…" Marty punastuu, takellellen sanoissaan. "Ajattelin, että ehkä voisimme puhua."

Rust kurkottaa lattialla lojuvien housujensa taskusta sytyttimen ja tupakka-askin. Hän sytyttää yhden savukkeen ja polttelee selällään, toinen käsi pään taakse taitettuna.

"Mistä sinä haluat puhua?" Rust kysyy.

Marty empii. Hän ei tavallisesti ole lainkaan hyvä puhumaan. Mutta hänestä tuntuu, että hänen on pakko yrittää. Rustin tähden. Itsensä tähden.

"Tästä", Marty sanoo ja huitoo epämääräisesti kädellään.

Rust puhaltaa savua kohti avointa tuuletusikkunaa ja nyökkää.

[hiddenben]

Oi, mitä onnea saada lukea tätä monta osaa peräkkäin! Vaikka valitsenkin mieluummin joka-sunnuntaisen makupalan Marty/Rustia, tällainen pidempi pätkä oli myös hurjan miellyttävää luettavaa, koska tässä tapahtui niin paljon ja niin oikeita asioita Nämä kolme osaa tuntuvat myös sopivan yhteen jatkumona, kun aikaakin kuluu loppujen lopuksi kovin vähän, joten tuntuu suurin piirtein sopivalta kirjoittaa tämä kommenttikin kaikkien kolmen pohjalta!

Mutta hei – vihdoin ja viimein näiden kahden välillä tapahtuu oikeasti! Olisihan se pitänyt arvata, että Rust tekee aloitteen ja että Marty tietenkin on ensin aivan pihalla Hienoa tässä on kuitenkin se, että Marty tajuaa kaiken olevan Rustin kanssa parempaa. Pidin erityisesti tämän kauneudesta:

Tunne on satoja kertoja voimakkaampi kuin mikään hänen aiemmin kokemansa. Aivan kuin jokainen kosketus ennen tätä olisi ollut vain toverillinen kädenpuristus, mitäänsanomattoman laimea ja merkityksetön.

Varsinkin yhdistettynä aikaisempaan "On kuin viski olisi liuottanut olemattomiin viimeisenkin murusen kerran kukoistaneesta avioliitosta". Pienillä lauseilla tulee kovin vahvasti esiin se, kuinka tärkeä tämä muutos on ja kuinka molemmat sitä tarvitsevat! Vaikka tuntuu siltä, että Marty ja Rust ovat ajatuskulkuineen kovin erilaisia, nämä kaksi onnistuvat täydentämään toisiaan ainakin tällä tavalla hetkellisesti (koska en osaa sanoa, voisivatko nämä olla yhdessä elämänsä loppuun asti - hmm, ehkäpä!). Arvostan myös sitä, että Marty uskaltaa ottaa aikaa ja etäisyyttä Rustista ja käsitellä suhdettaan tähän aivan eri tavalla kuin aikaisempia syrjähyppyjään. Se kertoo myös paljon!

Mielestäni näissä kolmessa osassa Rust tulee vahvasti ja hienosti esiin hahmona. Pidän erityisen paljon siitä, kuinka Rust ottaa ohjat käsiinsä kertoessaan Martylle pitävänsä hänestä ja erityisen paljon tykkäsin siitä, kuinka tuntuu itsestään selvältä, että Marty saa asua Rustin luona. Niin, ja kuinka Rust puolusti Martya typerältä Collinsilta On ihana, että Rustista irtoaa yllättäen paljon enemmän kuin aikaisemmin - hymyjä ja dialogia -, kun aiemmissa osissa ollaan pyöritty niin paljon Martyn pään sisässä. Alkoholipohdinta oli kovin paikallaan ja toimivaa, ja pidin hurjasti tuosta vapautumisriitti-kohtauksesta sekä tästä:

"Ei ole olemassa mitään sääntöjä, mitä pitämiseen kuuluu ja ei kuulu. On vain odotuksia, toiveita, täyttymyksiä, jos hyvin käy. Puhdasta pitämistä tai pitämistä jonkin ulkoa tulevan vaikutteen vuoksi. Loputtomia variaatioita, loputtomia skenaarioita, lopputuloksia."

Tämä on niin IC-Rust, että huh! Hyvin kirjoitettu Ai niin ja tietenkin on kehuttava tuota valkoista kohinaa -juttua, koska se osuu niin kohdilleen! Hauskinta oli se, että olisikohan ollut juuri tuon osan alussa, kun tuo nimi alkoi selkeytyä omissa ajatuksissani (siis kuinka valkoinen kohina viittaa siihen, mitä Marty tuntee päänsä sisässä) ja sitten sain vastauksen aavistukseeni osan lopussa Se toimi todella hyvin.

Nyt sitten odotan vain viimeistä osaa, mitä ihmettä! Minullakin tulee viimeinen osa Susan/Deaniä sunnuntaina - mitä me sitten keksitään sunnuntailuettavaksi?! Mutta oi, miten kivaa, että on vielä yksi osa jäljellä! Kiitos näistä ♥

[Thelina]

hiddenben: Nuo edelliset osat toimivat varmasti erityisen hyvin peräkkäin luettuna, kun tosiaan tapahtumat sijoittuivat peräkkäisiin päiviin. Kivaa, että olit taas poiminut suosikkikohtiasi ja tulit jakamaan pohdintoja. Totta kai Marty oli vähän pihalla, Rustilla nyt vain on häneen sellainen vaikutus Mutta nämä kaksi tuntuvat tarvitsevan toisiaan juuri nyt, eikä kumpikaan varmasti osaa tässä hetkessä ajatella, onko tämä lopullista ja loppuelämän kestävää - eihän sitä koskaan tiedä! Erityisen mukavaa kuulla, että tykkäsit tuosta Rustin repliikistä, hän on kyllä niin hankala kirjoitettava, että on kiva kuulla tuon olevan onnistunut kohta. Ja hauskaa, että arvasit tarinan nimen merkityksen Kiitos paljon kommentista, nyt on vielä viimeinen luku ja sitten on keksittävä taas uutta sunnuntailuettavaa!

A/N: Hieman haikeaa, että tämä on viimeinen luku Mutta on ollut mukavaa julkaista jatkotarinaa joka sunnuntai! Halauksia ja erityiskiitoksia hiddenbenille ihanista kommenteista ja kiitos kaikille teille, jotka olette tätä lukeneet

9.

Sitä mukaa, kun iltahämärä vähitellen taittuu yön pimeydeksi, puhuminen ja koskettaminen käyvät vähä vähältä helpommiksi. Marty ajautuu pikkuhiljaa lähemmäksi Rustia, niin että lopulta hän on kyljellään selällään makaavan Rustin vieressä ja uskaltaa viimein varovasti painaa kätensä vasten tämän rintaa. Rust tarttuu käteen omallaan, leikittelee Martyn sormilla ja polttelee samalla ties kuinka monetta savukettaan.

"Milloin sinä tiesit?" Marty kysyy.

"Minkä?" Rust kurtistaa kulmiaan.

"Että pidät miehistä?"

Rust naurahtaa.

"En ole koskaan ajatellut. Pidän sinusta, siinä se. Ei se liity mitenkään siihen, että olet mies. Tai että minä olen. Ei sinun tarvitse määritellä itseäsi tämän kautta, Marty. Tai minua."

Rustin sanat tuntuvat Martysta jollakin tavalla helpottavilta. Hän tietää, etteivät tämän kaupungin asukkaat ajattele noin, suurin osa ainakaan. Mutta jos hän jotakin on Rustista oppinut, niin sen, ettei tämä juuri piittaa muiden ajatuksista. Joskus hän on nähnyt siinä huonotkin puolensa, mutta tässä tapauksessa lupa olla piittaamatta tuntuu ainoastaan hyvältä.

"Minä luulen… että minäkin…."

Rust katsoo häntä suoraan silmiin, ja Martyn sanat takertuvat kurkkuun.

"Tiedän."

Marty ottaa savukkeen jämät Rustin kädestä ja työntää tumpin tyhjään oluttölkkiin muiden seuraksi.

"Minä aion suudella sinua nyt", Marty ilmoittaa.

Marty kumartuu lähemmäksi. Rust hivuttaa kätensä hänen niskaansa, ja Marty maistaa yhä kevyen häivähdyksen savua, joka hälvenee suudelmien syvetessä.

***

Jossain vaiheessa Martyn on täytynyt nukahtaa. Herätessään hän huomaa, että Rust on hakenut jostakin toisen peiton ja tyynyn. Rust makaa hänen vieressään peitto jalkojen ja lantion päällä niin kuin ei olisi taaskaan nukkunut silmällistäkään. Siitä kielii lattialle kasautunut kirjapino, jonka vieressä Marty näkee myös kasan työpapereita.

"Huomenta", Marty sanoo hymyillen.

On lauantai. Vapaapäivä. Marty on väsynyt, mutta se on hyvää väsymystä. Sellaista, joka johtuu punaisiksi suudelluista huulista, hengästyksestä, kosketuksista. Hän ei pystyisi tänään ajattelemaan töitä, vaikka haluaisi. Hänen päänsä on täynnä Rustia ja hän tarvitsee kahvia. Kun he menevät keittämään sitä ikivanhalla, kovaan ääneen porisevalla kahvinkeittimellä, Marty hiipii Rustin taakse ja kietoo kätensä miehen ylävartalon ympärille.

Tällaisiin aamuihin voisi hyvinkin tottua.

***

Maanantaiaamuna Marty menee tottuneesti autolleen, eikä edes kysy, haluaisiko Rust ajaa heidät töihin punaisella Fordillaan. Rust seuraa häntä ja istuu pelkääjän paikalle, niin kuin aina.

"No niin", Marty sanoo. "Mihin ajetaan?"

He ovat ajautuneet tekemään vähän töitä viikonloppuna, vaikka tekemistä on kyllä riittänyt muutenkin. Marty yrittää olla punastumatta ajatuksen johdosta. Sunnuntai-iltapäivä kului tapauksesta keskustellen ja uusia johtolankoja analysoiden, vaikka jossakin vaiheessa tilanne etenikin pisteeseen, jossa kummankin keskittymiskyky kääntyi papereista kohti toisen ihoa haparoivia kosketuksia. Sen jälkeen he eivät oikeastaan puhuneet töistä koko loppupäivänä.

"Asemalle", Rust sanoo. "Äläkä turhaan kaada itsellesi kahvia. Haemme vain tavarat, ja jatkamme sitten heti matkaa."

Marty käynnistää auton ja antaa radion jäädä soimaan, vaikka Rust kurtistaakin musiikille kulmiaan.

"Täytyy kyllä olla pirunmoinen tuuri", Marty pohtii ajaessaan, "että kaikista maailman ihmisistä ne lähettivät parikseni juuri sinut."

Rust puristaa kevyesti hänen polveaan. Marty melkein kuulee hänen hymyilevän, eikä voi estää omia suupieliään nykimästä.

Tästä tulisi hyvä päivä.

[hiddenben]

Voi surku, nyt tämä sitten loppui! Mutta loppui kyllä varsin ihanasti ja lempeästi, täynnä pehmeitä, rakkaudentäyteisiä tunteita Tykkäsin siitä, miten tässä viimeisessä osassa kaikki ikään kuin pysähtyi. Huomasin suhtautuvani tähän lukuun aivan eri tavalla kuin aiempiin ja se johtuu ehkä siitä, että tuo idiots in love muuntautuukin jonkinlaiseksi tietoiseksi rakkaudeksi Kaksikko on vihdoin täydellisesti samalla sivulla ja lähtevät etsimään tasapainoa toistensa seurasta, ja ehkä sen takia luvun tunnelmakin on aivan erilainen. Mutta se on oikeastaan vain hyvä asia - ratkaiseva muutos on vihdoin tapahtunut!

Samalla tykkäsin siitä, että kaksikko jatkaa työn tekoa samalla tavalla kuin aikaisemmin. Se on hyvin tyypillistä näille kahdelle (vaikka koenkin, että Marty olisi näistä kahdesta se, joka yrittäisi taivutella Rustin pitämään ns. parisuhdepäivän eli vapaata ) ja toi hyvän päätöksen tälle tarinalle, eli että työt jatkuvat ja ovat edelleen tärkeä osa molempien elämää. Rust pysytteli juuri sopivasti omana jähmeänä itsenään ja pidin erityisesti tuosta kulmien kurtistamisesta musiikille Myös Martyn kommentti "Minä aion suudella sinua nyt" ja tämä:

"Asemalle", Rust sanoo. "Äläkä turhaan kaada itsellesi kahvia. Haemme vain tavarat, ja jatkamme sitten heti matkaa."

saivat hymyilemään

Tässä luvussa oli muutenkin ihania pieniä yksityiskohtia, joihin tykästyin! Varsinkin savun häivähdys huulilla, kovaan ääneen poriseva kahvinkeitin ja Martyn Hänen päänsä on täynnä Rustia ja hän tarvitsee kahvia ihastuttivat Tästä luvusta jäikin sopivan rauhallinen, seesteinen olo ja tämä on toimiva päätös tälle tarinalle! Kiitos, että kirjoitit tämän - tätä on ollut ihana lukea ja kommentoida ♥

[Thelina]

hiddenben: Onpa kivaa, että loppu oli mielestäsi toimiva! Hauskasti sanottu, että idiots in love on alkanut muuttua vähän tietoisemmaksi rakkaudeksi vihdoin niin totta! Samoin tuo, että Rust taitaa olla näistä kahdesta se, joka helpommin ajautuu tekemään töitä yltä päivää. Onneksi hänen on nyt pakko välillä tehdä muutakin, Marty pitänee siitä huolen On aina kiva kuulla, mistä yksityiskohdista olet tykännyt! Ja vähän kyllä iski minullekin haikeus, kun tämä nyt loppui, mutta pitänee sitten täyttää Valkoisen kohinan mentäviä koloja uusilla ficeillä Kiitos tuhannesti kommentista, kaikista niistä! ♥

[Sisilja]

Aiii vitsit kun tämä oli hieno!! Tällä on tosi kaunis ja intensiivinen nimi. Ja olipa itse fikkikin kaunis ja intensiivinen, sellaisella vetoavan hiljaisella tavalla! Musta oli ihanaa seurata Martyn tunteiden vaivihkaista kehitystä ja sitä kuinka hän pikku hiljaa, tai no, ihanasti aika lopussa vasta, oivaltaa missä mennään. Ihastelin myös sitä kuinka vähän nämä kaksi puhuvat ja kuinka arkisia juttuja, ja sitten pinnan alla Martylla kuohuu! <3 Tuntuu vahvasti siltä, että se ihastus ja rakkaus syntyy ennen kaikkea toisen läsnäolosta ja siitä kuinka he tajuavat toisiaan sanoittakin.

Tässä oli myös ihania yksityiskohtia ja sellaista karuhkoakin elämänmakuisuutta, josta olen mielettömästi tykännyt sun muissakin True Detective -fikeissä.

Illalla Marty miettii, miltä Rust näyttää mietiskellessään valkoisella patjalla.

Hihii, luin tämän fikin jo eilen ja nyt selailin tätä uudestaan ja aah, mua ilahdutti huomata, että tämä merkityksellinen patja mainitaan jo täällä aivan alussa! Ja tottahan Marty miettii, miltä Rust näyttää kyseisellä patjalla! Suloista että Marty miettii sitä patjaa ja Rustia heti seuraavassakin luvussa sen sijaan että keskittyisi televisioon tai hitsi vie avio-ongelmiinsa. Mukavasti pyöritelty muuten tuo Maggie-kuvio, siihen liittyi sopivasti draamaa mutta en ollut missään vaiheessa huolissani että mitä siitä tulee ja kuinka rikki Marty olisi eron jäljiltä. Ahh, tykkäsin niin kovasti siitä, että Marty oli sinut sen kanssa ettei Maggien kanssa asiat olleet olleet okei enää pitkään aikaan ja että Marty oli alkuhämmennyksen jälkeen tosi varma tunteistaan Rustia kohtaan. <3

"Nykypäivänä ei osata tehdä kunnollista musiikkia", Rust sanoo. "Siitä puuttuu kaikki syvyys. Ei muuntuvien sävelkulkujen hienovaraista älykkyyttä, ei yllätyksellisyyttä. Joka ainoa kappale toistaa samaa kaavaa: perussoinnusta neljännen ja viidennen asteen kautta takaisin perussointuun, paketoituna hittitehtaan suoltamaan kolmen minuutin vakiojumputukseen. Sellaisesta jää vain paha maku suuhun."

Ai että, tykkäsin paljon tästä Rustin musiikkikriittisyydestä ja siitä, että tästä replasta näkyy sun oma musiikkitietämys ja harrastuneisuus. Ihan parasta.

Rustin hahmo oli ylipäätään hirmuisen mainio tässä fikissä, se varasti juttuineen sydämeni kyllä ihan täysin. Erityisesti ilahduin niinkin yksinkertaisen nerokkaasta huomiosta kuin että lenkit ovat aina samanlaisia. hiddenben tuolla kehuikin kuumaksi sitä kohtausta pukkarissa, jossa boksereiden kuminauha napsahtaa Rustin märkää ihoa vasten, ja ahhh, täytyy kehua vielä lisää, että oli se vaan upean elävän kuuma yksityiskohta, voi hitsit.

Ja en ole ainut sydämeni menettänyt, ehen, koska:

"Marty… jos vielä hymyilet tuohon malliin, en pian uskalla edes arvata, mikä siihen on syynä", Rust sanoo, heittäen ensimmäisen tupakantumpin ulos ikkunasta. "Maggie mahtaa olla melkoinen nainen", hän jatkaa hiljaa.

"Ei se ole Maggie", Marty sanoo, ja pysäyttää liikennevaloihin. Rust tyrskähtää hieman.

"Kuka sitten? Tai älä kerro, en halua tietää."

Sinä, Martyn tekisi mieli vastata, mutta silloin valo vaihtuu vihreäksi, ja hänen pitää taas keskittyä ajamiseen.

Ihihii, kuinka suloisen hellävaraista meininkiä!! <3

"Pidin sinulle seuraa", Rust lopulta sanoo.

"Ja katselit, kun minä nukun?"

"Niin."

"Miksi?"

Rust on hiljaa.

"Koska pidän sinusta, Marty."

Martyn kieli tuntuu yhtäkkiä tuplasti tavallista paksummalta, eikä hän saa vastattua mitään. Vaikka tietenkin hänkin pitää Rustista, pitää ihan helvetisti. Sen sanominen ääneen vain on… vaikeaa. Mahdotonta.

Ah, en osaa olla lainalematta näitä kohtia jotka panee virnistelemään ihan hölmösti kun meno on vaan niin ihanan kaihoisaa!!

Marty ei tiedä, miten lause kuuluu lopettaa, joten hän panee kätensä Rustin kaulalle, eikä Rust mene pois, vaan antaa hänen silittää leuansyrjäänsä peukalollaan. Marty kuulee oman hengityksensä äänen, ulkoa kantautuvan ohiajavien autojen vaimean kumun ja jääkaapin hiljaisen hurinan. Ne kaikki sekoittuvat tasaiseksi massaksi hänen päässään, pulssin sitoessa kaiken yhtenäiseen äänimattoon, joka on kuin –

"Valkoista kohinaa", hän sanoo, ja silloin Rust suutelee häntä.

Oih, tykkäsin aivan hirveästi tästä miten tämän fikin nimi nivoutuu tähän herkkään ensisuudelmakohtaukseen, niin kauniisti ja romanttisesti ja vähän hassustikin, koska onhan tuo vastauksena käsittämätön, mutta just sellaisella pöhkön romanttisella tavalla ja mä vaan kipristelen varpaitani ihastuksesta. Ja aah, mihin asiat siitä kehittyivätkään! Tykkäsin kovasti siitä että suutelun ja koskettamisen ohella he myös puhuivat, oih, vihdoin, vaikka se vaikeaa onkin. <3

"Täytyy kyllä olla pirunmoinen tuuri", Marty pohtii ajaessaan, "että kaikista maailman ihmisistä ne lähettivät parikseni juuri sinut."

Rust puristaa kevyesti hänen polveaan. Marty melkein kuulee hänen hymyilevän, eikä voi estää omia suupieliään nykimästä.

Voi että kun tämä loppu jättää onnelliseksi! Ihanasti käytetty tuo inspissana pirunmoinen, niin ihanan nätisti (vaikkakin kovin karskisti :')) sanottu Martylta!

Pidin mielettömästi tämän fikin ihanan kohisevan rätisevästä tunnelmasta ja kauniista tarinankaaresta hämmennyksestä kohti ymmärrystä sekä ihastuttavan tarkasti kuvatuista hahmoista (etenkin hyvin hottiksen älyköstä Rustista, oijoih). Mahtava tarina, kiitos hurjasti tästä!

[Thelina]

Sisilja, ilahduin todella paljon, että olit kommentoinut juuri tätä - en kauheasti kirjoita pitkiä ficcejä ja tämä on ficlet-sarjanakin minun mittapuullani jo pitkä ja siksi jotenkin erikoisen merkittävä kirjoitussaavutus. Ja lisäksi fandom on tietysti lemppareitani ♥ Ai että, milloinkohan saisin viritettyä dvd-soittimen kuntoon, että voisin katsoa sarjaa taas uudestaan ♥

Tykkään kovasti kirjoittaa sellaista tekstiä, missä ei puhuta kovin paljoa, mutta rivien välistä voi lukea sitäkin enemmän. Kiva siis kuulla, että se toimi tässä! Ja tuo elämänmakuisuus, jotenkin se vaan tulee tähän fandomiin itsestään! Vaikea kuvitella kirjoittavansa pelkkää höttöfluffia tällä parituksella. Esim. Rust valkoisella patjalla ja tuo pukuhuonekohta jotekin tulivat paljon luonnollisemmin ja olipa ihana kuulla, että niistäkin tykkäsit. Plus että olen todella otettu siitä, että tykkäsit Rustista tässä - hän ei totisesti ole helpoin hahmo kirjoittaa edes silloin, kun ei kirjoita hänen näkökulmastaan. Virnistelen tyhmänä ihanalle kommentillesi, olipa kiva lukea noita kohtia, mistä tykkäsit ja että tunnelma oli onnistunut ♥ Kiitos kommentista ♥