Nimi: Pianonkieliin kietoutunut
Kirjoittaja: pihlajanmarja
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Draama
Yhteenveto: Tarina sisältää Aura-tytön, jonka yläkertaan muuttaa omapäinen Säveltäjä. Säveltäjän pianonsoitto pitää Auran öisin hereillä. Aura itse on päättänyt jo monta vuotta sitten, ettei enää koskaan aio koskea pianoon. Se on tosin hieman hankalaa Kvarttilan kaupungissa, joka on yksi Suomen johtavia musiikkikaupunkeja, ja jossa lähes jokainen asukas osaa soittaa jotakin soitinta. Niin osaavat myös Auran paras ystävä haitaristi Samu ja tämän viulistikämppis Luukas. Samu ja Luukas eivät ole kaupungin asukkaista hulluimmasta päästä, mutta on se nyt vähän omituista soittaa torilla rahan toivossa keskellä kovimpia talvipakkasiakin.
Kun Aura tutustuu yläkerran Säveltäjään, ajatukset musiikin hylkäämisestä katoavat kuin tuhka tuuleen ja lopulta Aura huomaa olevansa täysin kietoutunut pianonkieliin. Ei niistä pääse niin helposti eroon.
Kirjoittajan kommentteja: Tämä on viime vuoden NaNoWriMoni, jonka unohdin täysin heti marraskuun jälkeen. Nyt puoli vuotta myöhemmin aloin lukea tekstiä läpi ja tajusin, että haluan muokata tästä kunnon tarinan. Pituutta tulee siis olemaan noin 50 000 sanaa, varautukaa siihen. Olen tähän mennessä editoinut kuusi lukua, en ole ihan varma, kuinka monta lukua tässä tulee lopulta olemaan, koska alunperin en marraskuussa jakanut tarinaa lukuihin ollenkaan. Nimi tulee Radical Facen kappaleesta Wrapped in Piano Strings, vaikka itse kappale ei niinkään liity tähän tarinaan.
Näistä hahmoista, tästä kaupungista ja koko tarinasta on tullut minulle todella tärkeä. Toivottavasti tekin pidätte! Yritän päivittää suhteellisen usein tarinaa. Kaikki on jo kirjoitettuna, minun tarvitsee vain muokata pahimmat marraskuun mokat pois. :-D
1. luku
Yön pimeys muuttui hiljalleen aamun hämäräksi kun Kvarttilan kaupunki alkoi heräillä uniltaan. Kello oli vasta kuusi, mutta ihmiset alkoivat jo nousta sängyistään ja valmistautua päivän töihin. Kaupungin läpi ajoi muuttoauto. Se oli valkoinen pakettiauto, joka kuljetti sisällään vanhoja arvokkaan näköisiä huonekaluja ja jotain vielä paljon arvokkaampaa. Auto pysähtyi erään kerrostalon eteen. Talon asukkaat nukkuivat vielä, missään ei ollut valoja. Muuttomiehet aamuisine sänkineen nousivat autosta ja avasivat takaovet. Hämärässä tuskin näki mustaa pianoa, joka kyyhötti keskellä tavaratilaa. Siinä olisi töitä, mutta hämärän kaventuessa pianoa kannettiin sisälle.
Aura ei tiennyt tästä mitään. Hän asui kerrostalon neljännessä kerroksessa ja nukkui vielä sikeästi, kun miehet kantoivat pianoa portaita ylös hien virratessa heidän otsiltaan. Aura käänsi kylkeään ja hengähti syvään. Hän saisi nukkua vielä tunnin. Hänen jalkopäässään makasi valkoinen kissa, ja Auran ruskeat hiukset levisivät tyynylle sotkuisena vyyhtinä.
Kun Auran äiti lopulta herätti hänet, Aura ei noussut aivan heti. Hän halusi pitää kiinni viimeisistä unenrippeistä, vaikka tiesi, että pian olisi lähdettävä. Tiistait olivat tässä jaksossa ainoita päiviä, jolloin hänen täytyi mennä kahdeksaksi kouluun. Biologian tunnit eivät tuntuneet sillä hetkellä kovin kutsuvilta. Lopulta hän käveli hitaasti venytellen pyjama vielä päällään keittiön kuluneen pöydän ääreen ja hänen pörröpäinen äitinsä Matilda kaatoi hänelle kahvia.
"Yläkertaan muuttaa kai joku", äiti sanoi. "Olin näkevinäni muuttoauton pihalla vähän aikaa sitten. Ilmeisesti melko rikas asukas huonekaluista päätellen."
Aura ei kiinnittänyt paljon huomiota äitinsä sanoihin. Hän laski mielessään, ehtisikö hän tällä vauhdilla ajoissa tunnille. Luultavasti ei. Ainoat tunnit sinä päivänä olivat nämä aamuiset, mutta sen jälkeen hänen täytyisi vielä käydä opolla. Aura ei pahemmin pitänyt opolla käymisestä. Jotenkin tuntui aina, että mitä tahansa hän kysyi, opo vain vastasi: "No, mitä mieltä itse olet? Mitä sinä haluat?" ja se aiheutti vain kamalan halun väittää vastaan ja raastaa hiuksia.
Lopulta Aura sai puettua päälleen. Kissa kiehnäsi hänen jaloissaan eteisessä, ja hän sai olla varovainen avatessaan oven, ettei se livahtaisi hänen mukanaan rappukäytävään. Äidin liike aukenisi vasta kymmeneltä, joten hän oli jäänyt lukemaan päivän lehteä. Aura pääsi lopulta ulos ilman, että kissa seurasi hänen mukanaan. Kissan nimi oli Musteläikkä, vaikka se oli lumivalkoinen.
Muuttomiehet eivät huomioineet Auraa ollenkaan hänen kävellessään unisena rappusia alas. Hänkään ei katsellut miehiä eikä huonekaluja sen tarkemmin, mietti vain, että hissi olisi ollut ihan hyvä apulainen tuossa hommassa. Harmi vain, että vaikka taloyhtiön kokouksissa kerta toisensa jälkeen ehdotettiin hissin rakentamista, siihen ei ollut rahaa. Sitä paitsi jotkut mummot takertuivat turhaan nostalgiaan ja sanoivat, että talossa ei ollut koskaan ollut hissiä, eikä ollut mitään syytä, miksi siihen pitäisi sellaista hommata nytkään. Näin äiti oli ainakin raportoinut. Hän sanoi aina, että sai parempaa viihdettä taloyhtiön kokouksista kuin jotkut saivat saippuasarjojen katsomisesta.
Koulussa biologian tunnit valuivat hyvin hitaasti eteenpäin. Aura tiesi, että hänen olisi pitänyt kuunnella, kirjoittaisihan hän biologian keväällä, mutta silti opettajan selostus valui toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja hän keskittyi piirtelemään vihkonsa kanteen satunnaisia koukeroita ja tuijottamaan ikkunasta ulos. Ulkona oli inhottavan hämärää. Välillä Aura piti syksystä, mutta lisääntyvä pimeys ahdisti häntä silti.
Kun yhdeksänkymmentäminuuttinen oppitunti oli lopulta loppunut, Aura lähti helpottuneena luokasta. Hänen opiskelumotivaationsa oli hävinnyt jonnekin heti syksyn kirjoitusten jälkeen. Muutenkin arki tuntui esiintyvän vain harmaan eri sävyissä. Olikohan muillakin sama ongelma? Aura ei tiennyt, mitä tekisi vapaa-ajallaan. Varsinkaan hän ei tiennyt, mitä tekisi tulevaisuudellaan.
Kvarttilan kaupunki oli hyvin erikoinen paikka. Välillä Auraa harmitti, että hän oli syntynyt juuri sinne. Kaupunki oli tunnettu laajalti musikaalisuudestaan. Joka kulmassa sijaitsi musiikkikauppa. Ei ollut montaa lasta, joka ei olisi mennyt musiikkileikkikouluun pienenä. Melkein kaikki soittivat. Aura oli ainoassa kaupungin lukiossa, jossa ei ollut musiikkilinjaa. Aura olisi voinut mennä musiikkikouluunkin, hän olisi varmasti päässyt – mutta ei, ei sitä kannattanut ajatella. Sen sijaan Aura meni istumaan opon luokkaan epämukavalle tuolille opon pöytää vastapäätä ja hymyili naiselle, joka katsoi häntä ystävällisesti pöydän toiselta puolelta.
"No niin Aura, minkälaisia suunnitelmia sinulla itselläsi on?"
Sinulla itselläsi ja sinulla itselläsi – joskus Auraa aivan raivostutti opettajan tapa. Olisi ollut mahtavaa, jos opo olisikin vain vilkaissut häntä kahdesti ja tiennyt välittömästi, mitä hänestä tulisi isona. Optikko, maanviljelijä, mitä tahansa. (Muusikko? Ei missään nimessä.)
"Minä haluan opiskelemaan meribiologiaa Turkuun", Aura sanoi. "Tai liiketaloutta Haminaan. Yksi intohimoni on ydinfysiikka. Voiko sitä opiskella Kouvolassa?"
Opo katseli häntä hämmentyneenä.
"Et siis ilmeisesti halua jäädä ainakaan tänne", hän sanoi ja Aura oli melko varma, että opinto-ohjaajan mielipide hänestä oli hetkessä muuttunut varautuneemmaksi.
Lopultakaan opinto-ohjaaja ei onnistunut auttamaan Auran ammatillista ahdinkoa. Sen sijaan Aura sai sylinsä täyteen opinto-oppaita, joista luultavasti ei olisi hänelle minkäänlaista hyötyä. Olisi aivan sama, vaikka Aura ottaisi jonkun aukeaman esiin sattumanvaraisesti ja tökkäisi silmät kiinni sormellaan siihen. Itse asiassa se vaikutti loistavalta tavalta valita koulutuspaikka. Aura kiitti kuitenkin ja tunki paksut oppaat jo ennestään painavaan laukkuunsa. Hänellä alkoi olla nälkä.
Aura vietti tunnin koulunsa kirjastossa (enimmäkseen nuokkuen, jos totta puhutaan), ja meni sitten syömään. Ruokana oli pinaattikeittoa, joka ei koskaan onnistunut maistumaan aivan niin hyvältä kuin Aura muisti ala-asteen pinaattikeiton maistuvan. Aura istui pöydässä, jossa oli myös pari muuta hänen vuosikurssillaan olevaa. Hän ei oikeastaan kuunnellut heidän puheitaan kovin ahkerasti. Sen sijaan hän söi keiton huolellisesti viimeiseen tippaan asti, joi maitonsa loppuun ja nousi lopulta pöydästä.
"Moikka Aura", Sanna sanoi yllättyneenä nähdessään Auran jo lähtevän. Aura heilautti kättään jokseenkin välinpitämättömästi. Mikä tätä syksyä vaivasi?
Kotimatkallaan Aura kiersi aina torin kautta. Lukio sijaitsi eräässä kadunkulmassa, ja se oli hyvin arvokkaan näköinen vanha rakennus. Se ei näyttänyt kovin kutsuvalta, mutta ei kai lukion tarvinnutkaan näyttää. Se oli mitä oli. Laitos. Aura puri huultaan ja käveli kädet syvällä taskujensa pohjalla. Hänessä oli viime aikoina esiintynyt kummallista melankoliaa jota kirpeä ilma ei vienyt pois. Hän tuskin huomasi kadun musiikkikauppoja saatikka sitten musiikkikirjaston pitäjää - laihaa naista, joka vilkutti hänelle ikkunan luota. Typerä syksy. Typerä tulevaisuus. Typerältä tuntui kaikki.
Torin reunalla hilpeä musiikin virtaus katkaisi hetkeksi aikaa Auran ajatukset ja tyttö nosti katseensa lehtien peittämästä jalkakäytävästä. Pörröhiuksinen viulistipoika oli intoutunut soittamaan polkkaa niin nopeasti, että Aura tuskin näki hänen sormiaan. Hänellä oli päässään villainen pipo ja käsissään kuluneet hansikkaat, joista sormenpäät puuttuivat kokonaan. Viulisti oli hauskannäköinen, ja kovin monet tytöt jäivät ihastelemaan hänen ulkonäköään – ei vaan siis soittoaan – pidemmäksikin aikaa. Nyt esiintyjien ympärillä ei kuitenkaan näkynyt ketään. Aura jatkoi matkaansa ja katseli nyt toista soittajaa. Hänellä oli tummanruskeat hiukset ja hän istui viulistin vieressä haitari sylissään. Se ei ollut sellainen iso haitari, vaan pieni ja suloinen ruskea, nappeja siinä oli vain kaksi rivillistä. (Ei Aura nyt tiennyt oikeita termejä niille koskettimille, joilla pojan sormet vikkelästi juoksivat.) Toinen käsi soitti komppia ja toinen tapaili samassa rytmissä toisenlaista melodiaa kuin viulisti. Hauskasti sävelmät juoksivat yhdessä ja kietoutuivat toisiinsa tavalla, joka sai Auran hymyilemään tänäkin typeränä päivänä. Hän käveli soittajien luokse.
"Samu", hän sanoi ja haitarinsoittaja katsoi häneen vähän hämmästyneenä (ei hänen kyllä olisi pitänyt näyttää noin yllättyneeltä, kyllähän Aura käveli heidän ohitseen joka päivä) ennen kuin hymyili.
"Anna rahaa", viulisti huikkasi soittonsa lomasta. Luukas ei puhunut aina niin hurmaavasti kuin hänen ulkonäkönsä antoi ymmärtää, mutta silti hänen silmissään oli pilkettä, joka sai monen tytön sydämen pamppailemaan lujempaa.
"Ei minulla ole kolikoita, anteeksi nyt kamalasti", Aura sanoi.
Pojat saivat kappaleen loppuun ja Luukas iski Auralle silmää. Samu huomasi sen ja näytti ärtyneeltä. Auraa hymyilytti entistä enemmän. Hän kaivoi taskustaan rypistyneen karkkipaperin ja tiputti sen viulukoteloon, joka oli poikien edessä. Tällaisena koleana syyspäivänä kotelo ei ollut kerännyt kovinkaan suurta rahasummaa.
"Odota vaan, me rikastutaan koko ajan", Luukas sanoi.
"Karkkipaperi karkkipaperilta", Aura vastasi, ja Samu tyrskähti.
"Maailma, täältä tullaan!" Samu sanoi ja soitti haitarillaan pienen fanfaarin.
"Teillä ei paljon järki päätä pakota", Aura sanoi ja lähti kulkemaan eteenpäin.
"Julma nainen", Luukas huusi vielä hänen peräänsä. "Tuletko tänään Kellariin?"
"Keskellä viikkoa? Ei siellä kuitenkaan mitään hyviä esiintyjiä ole."
"Lähiaikoina saattaa ollakin", Samu sanoi. Aura jatkoi matkaansa vähän keveämmin askelin. Musiikkia alkoi taas kuulua poikien suunnalta, ja se seurasi Auraa pitkän matkaa. Jostain syystä melodiat lähtivät aina omille teilleen hänen päässään, hän alkoi nopeasti suunnitella variaatioita ja hassuja pieniä välisoittoja kuulemiinsa kappaleisiin. Hän pudisti päätään kävellessään suojatien yli. Meribiologi tai ydinfyysikko. Kvarttilan hän ainakin jättäisi.
Kotiin päästyään Auran hyvä tuuli alkoi vähitellen kadota. Musteläikkä tuli häntä vastaan eteisessä. Yläkerran ennen tyhjillään olleesta asunnosta kuului kolinaa kun huonekaluja siirreltiin ympäriinsä. Aura kumartui rapsuttamaan kissaa, joka kiehnäsi hänen jaloissaan kunnes hän käveli keittiöön ja kaatoi valkoiselle karvakasalle ruokaa. Ja äiti olisi halunnut vielä toisenkin kissan! Jostain syystä Aura aina väitti, ettei pitänyt kissoista, mutta heti kun Musteläikkä oli tullut heidän asuntoonsa, Aura oli rakastunut korviaan myöten. Pienestä valkoisesta kerästä oli nopeasti tullut iso, notkea kiusankappale, joka oli aina siellä, missä sen ei pitänyt olla, mutta silti Aura antoi sen nukkua vierellään ja yritti jättää huomioimatta äitinsä voitonriemuisen ilmeen. Hän oli sanonut hankkiessaan kissan, että Aura vielä muuttaisi mielensä. Joskus Aura kummasteli, miten mutkatonta hänen ja äitinsä yhdessäelo loppujenlopuksi oli. Aura ei ollut asunut äitinsä kanssa kuin vasta kolme vuotta, sitä ennen hän oli tullut tähän asuntoon vain viikonloppuisin. Niiltä ajoilta olohuoneen seinältä löytyi Polaroid-kuvia, joissa hänellä oli saparot ja korvasta korvaan ylettyvä virne.
Auran äiti omisti valokuvausliikkeen ja kummallisen kiharaisen pään. Hän rakasti vanhaa Polaroid-kameraansa enemmän kuin mitään muuta, eikä yleensä vapaa-ajallaan edes koskenut kalliisiin järjestelmäkameroihin. Onnistuneet kuvat hän kiinnitti olohuoneen seinälle sinitarralla. Aura ei halunnut ajatella, miten paljon rasvaisia tahroja tapetista mahtoi löytyä, jos kuvat irrotettaisiin. Toisaalta se ajatus sai hänelle kotoisan olon. Ei kuvia aivan heti irrotettaisi.
Epäonnistuneet Polaroid-kuvat äiti kiinnitti vessan oveen. Se oli melkein täynnä, eikä Aura oikein ymmärtänyt, miksi ne olivat niin näkyvällä paikalla. Kuinka moni vieras ei jäisi tuijottamaan ovessa olevia hullunkurisia kuvia, joista ei joko saanut mitään selvää, tai joissa Auran ja hänen äitinsä naamat olivat vääntyneet mitä kummallisempiin virnistyksiin?
Yläkerran kolina jatkui koko iltapäivän. Kun äiti tuli kotiin, hän keitti Auralle ja itselleen nuudeleita (loppu kotiruoasta haaveilulle) ja he istuivat pöydän ääressä rupatellen niitä näitä. Äidistä oli hauskaa arvuutella, kuka yläkertaan muuttaisi.
"Joku melkein satavuotias matriarkka, jonka suku käy aina kylässä vain siitä pelosta, että jäisivät muuten perinnöttömäksi", ehdotti äiti. Aura mutristi huuliaan.
"Eikö tuo nyt ole vähän tylsää? No, ainakaan siitä asukkaasta ei lähtisi liikaa äänihaittoja!"
"Paitsi jos mummon luut narisisivat kun hän liikkuisi", äiti sanoi, ja Auran oli pakko myöntää, että se oli aivan todennäköistä.
"Parikymppinen opiskelijatyttö joka on perinyt isoisänsä kalusteet ja suunnittelee jo innoissaan kaikkia juhlia, joita uudessa asunnossa voisi pitää", oli Auran vuoro ehdottaa.
"Voi niitä punaviinitahroja antiikkinojatuoleissa", Matilda huokaisi. "Olisitpa nähnyt ne tuolit. Ne näyttivät aivan kuin joltain hienoilta veistoksilta. En kyllä usko, että niissä olisi kovin mukavaa istua."
"Eihän se olekaan tärkeintä", Aura sanoi. "Niistä varmaan haisee raha kilometrin päähän."
"Paitsi sitten kun se typerä tyttö läikyttää kuudennen kerran jotakin alkoholijuomaa tuolille."
"Lopulta ryyppääminen vie hänet vararikkoon, ja hänen on pakko myydä kalusteet ensimmäiselle halukkaalle ostajalle."
"Minä, minä!" äiti huudahti ja Aura nauroi.
Keskustelua jatkui vielä pitkään, ennen kuin Aura malttoi lähteä keittiön pöydän äärestä huoneeseensa ja avata äidinkielen kirjan. Hänellä oli tekemättä eräs novellianalyysi, joka piti palauttaa parin päivän kuluttua. Hän päätyi pureskelemaan kynäänsä, nojaamaan kyynärpäällään puiseen pöydänkanteen ja katselemaan seinälle kiinnitettyjä postikortteja. Joissain asioissa hän oli aika samanlainen kuin äitinsä. Suurimman osan ajasta hän oli niin samankaltainen isänsä kanssa, ettei hän itse edes voinut olla huomaamatta sitä. Mutta ei – sitä ei pitänyt ajatella. Piti analysoida novellia.
Illalla kun Aura kävi nukkumaan ja oli juuri vetänyt peiton ylitseen, yläkerrasta alkoi kantautua pianonsoittoa. Ensin Aura luuli, että hän kuvitteli vain musiikin, mutta mitään noin kaunista hän ei olisi voinut vain kuvitella. Auran kurkkua kuristi. Parasta olisi vain yrittää nukahtaa ja unohtaa koko juttu.