Kirjoittaja : Minä siis.
Ikäraja : K-11 // Vanilje lisäsi ikärajan otsikkoon ja korjasi korkeimman alkutietoihin.
Luokitus : Angsti, draama, seikkailu, pientä huumoria
Disclaimeri : Sama kuin aina blaablaa en omista ja blaablaa paitsi että tapahtuma ketju on tietenkin omaa, paikoista osa ja hahmoista ja tilanteista voin antaa kiitokset itselleni rowlingin inspiroimana.
Yhteenveto : Tarina selviää lukiessa mutta pääasiassa psykologinen pohdiskelu ittensä ettimis ficci ajalta joitain vuosia jälkeen Voldemortin.
Kommentit ois todella piristäviä, tiedän että tekstissä on luultavasti joitain kirjotus virheitä koska en omaa täydellistä oikeinkirjoitus taitoa, mutta ovat kuitenkin aika pieniä joten en usko että ne häiritsevet muuta kuin teoriassa, eli siis mielellään ei kommentteja joissa lista puuttuvista pilkuista vaan mielipiteitä piditkö / etkö ja jotain blaablaa.
Kolmannellatoista Kadulla
Oli keskikesä ja mustiin pukeutunut mies kulki kasvot suunnattuun jalkosensa alla levittäytyvään asfalttiin joka kulki läpi kaupungin loputtoman haarautuvan polun lailla, muodostoaen labyrintin joka lontoona tunnetaan. Mies piti sanomalehteä päänsä päällä ja kohensi vauhtiaan sillä sade jota sumun kätkemässä kaupungissa ei erityisemmin kaivattu, sillä se oli yhtä yleistä kuin nuorten rakastuminen koulun päättymisen jälkeen rannoilla tai bileistä karanneiden apinoiden ulostaminen rappukäytäviin.
Tänä poikkeuksellisena kesänä sitä kuitenkin oli jatkunut jo viikosta toiseen, eikä mies pahemmin välittänyt kastua sillä hän ei pitänyt lämpillä ilmalla kastumisesta, joka teki olon nihkeäksi kun lämmin vesi valui alas hiuksista ja kasvoille, jättäen jälkeensä kiusallisen tunteen.
Hän oli tullut käymään tällä puolen lontoota koska hän oli ollut viimeaikoina yhä useammien huomannut tuijottavansa ikkunasta ulos auringon vaihtaessa paikkaa taivaankannella, istuen sängyllään ja matkannut ajatuksissaan kauas aina lapsuuteen saakka. Pystymättä löytämään rauhaa sisällään kasvavaan onttouteen, hän oli päättänyt lähteä etsimään jotain joka auttaisi hänet yli hänen läpi käymästään limbosta.
Pysähtyen antikvariaatin eteen hän katsoi näyteikkunasta sisään - kauppa oli ikivanha, luultavasti seissyt siinä vuosisatoja, luultavasti paljon kauemminkin. Jo silloin kun se oli vasta perustettu oli se jo ollut muisto jostain kadonneesta, ollen kuin portti unelmien ja ajan loputtoman kulun mittaavan arjen välillä.
Mies avasi oven ja astui sisään, tomuinen paperien ja vanhojen kirjojen tuoksu sai hänet hahmottamaan paikan luonteen nopeasti. Hän katsoi itseään oven viereisestä pienestä peilistä ja virnisti - hänellä oli pitkät mustat lainehtivan kiharat hiukset jotka ulottuivat hänen olkapäilleen, sirot kasvot ja vastustamaton poikamainen hymy loistaen itsevarmuutta ja selittämätöntä kutsua antaa kaiken sen mikä oli joskus ahdistanut lipua pois ja hohtaa hänenlaillaan kilpaa auringon ja kuun kanssa.
Pitkä musta kaapu ympäröi hänet lähes kauttaaltaan, laahaten melkein hänen jaloissaan, missä hänellä oli tumman ruskeat bootsit, joiden nilkat peittyivät mustiin nahkahousuihin, hänen viininpunainen kauluspaitansa alkoi juuri vyön yläpuolelta. Lähestulkoon kateellisena itselleen hän pörrötti hieman hiuksiaan, jolloin otsalla näkyi hetken ajan salamanmuotoinen arpi. Miehen nimi oli tietenkin Ron Weasley.
Anteeksi. Siis Harry Potter. Harry oli Voldemortin kukistumisen jälkeen saanut ensimmäistä kertaa elämässään vapaa-aikaa ilman pelkoa siitä että hän heräisi siihen että joku räjäyttää etuoven sisään, varjojen jahtaavan häntä pimeällä kujalla tai huomaavansa ystäväkseen luulemansa velhon uhkaavansa tappaa hänet. Viimein hän oli voinut keskittyä elämään joka häneltä oli yritetty riistää useaan otteeseen, joskaan hanke ei ollut mennyt täysin pieleen Harry ajatteli karusti. Koko hänen ikänsä, vuodesta toiseen oli ollut velvollisuuksien suma, ilman hengähdys taukoja.
Nyt, asiat olivat kuitenkin saaneet uuden käänteen ja hän oli päättänyt saada kiinni edes pienen hetken siitä loisteesta jota hän olisi voinut kokea. Kun häntä ei sorrettu ja uhkailtu, oli hän alkanut miettiä vakavasti tyttöjä ja nähnyt vaivaa pukeutumiseensa. Harry ei ollut koskaan ollut tyhmä ja hänellä oli aina ollut jonkinlainen kuva siitä mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei, joten pienellä vaivannäöllä hän oli saanut itsetuntonsa nousemaan uusiin ulottuvuuksiin, minkä lisäksi hänelle sateli kaikenlaisia pyyntöjä milloin mihinkin asiaan. Harrya nauratti kun hän ajatteli viimeisimpiä “Harry ole kiltti ja tule katsomaan, hameeni kutistuu hetki hetkeltä, pitäisikö minun vain riisua se? Harry kerro mitä pitää tehdä!”. Romilda Vanekin oli juonut yliannostuksen lemmenjuomaa toivossa että Harry näkisi hänestä kuinka paljon hän kaipasi tätä, Romilda oli tullut keskellä yötä hänen luokseen sopertaen jotain sen tapaista kuin “kova” ja “sauva”. Harryn täytyi onnitella itseään sillä hän pystyi liikkumaan jästi maailmassa ilman että herätti närää, joskin hän silloin tällöin sai vieroksuvia katseita vanhemmelta ikäpolvelta - konservatiivisuus ei ollut vielä hellittänyt otettaan.
Harry ei ollut kuitenkaan tullut etsimään eroottista runoutta tai muutakaan vastaavaa , vaan hakemaan erästä tiettyä kirjaa jonka hän uskoi voivan näyttää suuntaa. Hän astui peremmälle kauppaan, liikkuminen oli hidasta sillä kauppa oli ahdettu tupaten täyteen kirjoja niin että niitä oli korkeina horjuvina pinoina jotka kohosivat miltei kattoon asti, tukkivat suurimman osan portaikosta jotka johtivat kaupan kahteen ylimpään kerrokseen ja muihin tiloihin jotka olivat eittämättä yhtälailla sullottu pullolleen vanhoja kirjoja.
Hän liikkui varovasti kirjojen vuorten lomitse kunnes näki vaalea hiuksisen, nuhjuisen näköisen vanhan velhon joka nukkui sikeästi nojatuoliinsa vajonneena, kädet ristissä takkatulen loimutessa. Harry käveli hiljaa lähemmäs ja sanoi “Anteeksi?”, mies ei kuitenkaan liikahtanut, hän jatkoi “Herra Lukious?” nyt hieman kovemmin, vastausta ei vieläkään kuulunut. Hän nosti sauvan äänihuulilleen ja sanoi “Melutus” ja sanoi “Lukious! Herätkää” outo tunne valtasi hänet - oliko mies kuollut? Hetken päästä tämä kuitenkin mumisi jotain ja sanoi “Aah... aivan.”.
“Nuori Herra Potter” Lukious jatkoi. “Mukavaa että tulit, minun täytyy sanoa että oli aika vaiva löytää kaipaamanne teos, siitä ei nimittäin ole olemassa kovinkaan montaa kappaletta.” “Iloksenne voin kuitenkin todetta että minulla on kaipaamanne kappale, tämä on alkuperäinen enkä usko että sitä on muokattu eikä sivujakaan näytä puuttuvan, mutta voitte itse tehdä lopullisen arvion” hän jatkoi, ojentaen purppuran värisen kirjan jonka kanteen oli kaiverrettu kolmisakarainen tähti, ja nimi “Kuolema - Sisäinen vapaus”.
Harry selaili kirjaa ja sanoi “Tämä se on, juuri tätä olen etsinyt, kiitän avustanne”.
“Ei kestä, eipä kestä” Lukiois vastasi. “Näkemiin, ja kiitos” Harry sanoi lopuksi ja ajatteli asuntoaan Viistokujalla jossa hän jo seuraavassa hetkessä seisoi, ilmiinnyttyään yläkerran huoneeseen joka oli hänen työhuoneensa jossa hän myöskin nukkui. Harry potki kengät jalastaan ja loikkasi sängylle ja alkoi selailla kirjaa.
Syy miksi hän oli alunperin lähtenyt kirjaa hakemaan johtui unista jotka olivat viime aikoina vaivanneet häntä, unia joissa kaikissa hän kulki elämänsä halki itselleen tärkeiden ihmisten kanssa jotka olivat nyt kuolleet, Remus, Sirius, Dumbledore, Fred & hänen vanhempansa kaikki ilmestyivät hänen matkoilleen paljon tavallista useammin. Monta kertaa hän oli vielä hetken herättyään ollut uskossa että he olivat elossa kunnes sekuntia myöhemmin tajusi vain uneksineensa jälleen.
Tämä kaikki oli saanut hänet pohtimaan kuolemaa uudella tavalla, hän oli lyhyen elämänsä aikan oppinut päästämään irti, tosin pakon edessä sillä hänelle ei ollut koskaan annettu vaihtoehtoja. Se ei kuitenkaan tarkoittanut etteikö Harry olisi kaivannut heitä alituisesti, toivonut että hänellä olisi ystävänsä rinnallaan jotta hän voisi kasvaa ja elää maailmassa jossa hän voisi olla onnellinen. Hän oli monesti viimeaikoina Voldemortin väistyttyä ollut syvän surun kourissa, joka oli alkanut vasta nyt tuntua kokonaisuudessaan sillä aiemmin hänellä ei ollut aikaa asioiden pohtimiselle eikä tunnekuohuille. Harry oli viettänyt suurimman osan ajastaan yksin kotonaan lueskellen kirjoja ja hakien lohtua kaukaisista maailmoista, toivoen voivansa uppoutua niihin ja kadota johonkin niin kuin hänelle tärkeät ihmisetkin olivat joskus tehneet. Hän mietti miltä tuntuisi vain nukahtaa heräämättä koskaan, tai silmänsä avattuaan olevansa jossain täysin muualla kuin missä oli käynyt nukkumaan.
Moni olisi luultavasti ihmetellyt ja todennut että Harrylla ei olisi syytä ajalehtia tyhjyyden loputtomassa aallakossa, tuulen heittäessä hänet ahdistuksen mereen jonka vasta rantaa ei ehkä ollut koskaan ollutkaan.
Hänellä oli paljon sellaista mistä moni velho ei tulisi koskaan saavuttamaan, hän oli lähes omakätisesti kukistanut pimeyden lordin, hän oli nuori ja hän oli poikkeuksellisen mahtavat taikakyvyt, kultaa enemmän kuin tarvitsisi ja lähes rajattomat ura mahdollisuudet. Silti hän oli yksinäinen koska lähes jokainen jota hän oli joskus rakastanut oli viety häneltä ennen aikojaan eikä hän ollut koskaan elänyt onnellista lapsuutta tai viettänyt nuoruuttaan haavailleen tulevaisudeesta, hänelle elämä oli ollut vain hankalampaa vuosi toisensa jälkeen.
Nyt lähes aikuisena hän näki ensimmäistä kertaa kokonaisuuden ja näki peilistä musertuneen ihmisen joka oli työnnetty syntymästään lähtien tyhjän päälle ja laitettu käymään läpi asioita joita hän ei voisi unohtaa ja jotka muuttaisivat hänet pysyvästi suuntaan jota kenenkään oli vaikea ennustaa. “Jos on olemassa jumala niin onko tämä hänen versionsa paratiisista?” Harry ajatteli. Elämä sattuu paljon enemmän kuin kuolema, sanotaan, silti jokin pitää meitä kiinni elämässä. Harrysta tuntui kuin hän olisi syntynyt kaksikymppisenä, orpona, tiedostaen että hänen oli vain yritettävä hapuilla kiinni elämään, mitä se sitten olikaan, tai mitä siitä oli jäljellä.
“Voi vittu” Harry ajatteli, kunnes tajusi lukeneensa samaa kohtaa jo ties kuinka monetta kertaa.
Hän käänteli sivuja hitaasti selaillen kunnes pysähtyi mielenkiintoisen kappaleen kohdalle ja alkoi lukea :
“Kautta historian, ovat lukuisat noidat ja velhot sekä jästit yrittäneet löytää keinon jolla välttää kuolema. Huolimatta elinikää pidentäviä loitsuja ja teitä, kenenkään ei tiedetä pysyvästi onnistuneen kumoamaan rajallisuutta johon olemmme syntyneet. Se mitä tapahtuu kun kuolemme säilyy edelleen arvoituksena, ja se miksi näin tapahtuu on yhä hämärän peitossa.
Aihetta on tutkittu laajalti, mutta mitään käänteen tekevää ei ole toistaiseksi löydetty. Ne jotka ovat menettäneet läheisiään, tai rakastamiaan joutuvat edelleen jatkamaan elämäänsä kuten parhaitan taitavat. Lähimmäksi voidaan päästä niin kutsutussa reinkarnaatiossa, joskin varmuutta tähän ei ole saatu...”
Harrysta tuntui että hänen kuului olla etsimässä vastausta tähän, elihän hän sentään maailmassa jossa ihmiset ilmaantuivat paikasta toiseen, muuttivat ulkonäköään ajatuksen voimalla tai kartoittivat ihmissuden ominaisuuksia., joten miksi ei olisi mahdollista taikuuden avulla tuoda takaisin niitä jotka ovat joskus kuolleet? Miksi ei olisi? Mutta mistä hän aloittaisi? Lähimmäksi mitä hän tiesi pääsi Elvytyskivellä mutta se toi takaisin vain kaiun tai muiston, ei kuitenkaan palauttanut elämään. “Voi Merlin” Harry ajatteli “Merlin...” sitten hän hymyili “Dumbledore!”, “Dumbledore tietää!”, ja samassa hän kaikkoontui.
