Tekijä: Haruka
Otsikko: “This ravage is my design…”
Paritus: Jarno/ Viivi
Genre: Drama, songfic, romance, het, ficlet
Ikäraja: S
Vastuunvapaus: MIR:in lyriikat kuuluvat pojille, erityisesti bändin laulajalle, Eero Sopaselle. Hahmot ovat omiani eikä näin ole (ainakaan vielä) tapahtunut.
A/N: Vuodesta 2006 olen seurannut pientä, Helsingissä vaikuttavaa bändiä nimeltä MIR ja tunnen bändistä laulajan ja basistin, joiden kanssa on tullut juteltua. Idea tähän ficlettiin lähti useista mielessäni pyörineistä ”mitä jos?” – alkavista kysymyksistä ja bändin ns. ”toisesta sukupolvesta”, joka koostuisi varmaan bändin jäsenten lapsista ja parista omasta lapsestani, mikäli niin pitkälle vielä joskus päästään. Tässä ficletissä Viivi on siis oma tyttäreni ja Jarno Eeron poika, mikä on havaittavissa puhekielestä (Eero on kotoisin Lappeenrannasta ja sillä on murre tallella).
Jos luette, kommentit on enemmän kuin tervetulleita. Tämä ficlet osallistuu ficlet300 – haasteeseen sanalla 247. Musiikki.
Ja otsikko tulee MIR:in biisistä ”Ravage”.
Kitaran säröiseen ääneen liittyi pomppiva bassokuvio, pölyn ja pinttyneen tupakan haju sekoittui hikeen. Viivi pyyhkäisi kasvoilleen valuneet mustat hiukset syrjään toisella, hiestä nihkeällä kämmenellään nojaten samalla seinään mikrofoni kädessään. Hän valmistautui laulamaan, vaikka pelkäsi äänensä särkyvän jo ensimmäisissä sanoissa.
”Balancing with care, just to keep the scales even, fine-textured and fragile. My soul will rally when it’s time”…
Viivi antoi laulaessaan katseensa kiertää treenikämpän seinustalta toiselle, jossa pojat möykkäsivät soittimiensa kanssa. Jarno seisoi vähän matkan päässä soittavista pojista, myös mikrofoni kädessään ja heilutti päätään niin kovasti, että hänen pitkät, tummanruskeiksi värjätyt hiuksensa liehuivat ilmavirrassa. Viivin huulille nousi pieni hymy hänen laulaessaan. Hymy kuitenkin kuoli yhtä nopeasti hänen tuntiessaan, miten pelko levisi hitaasti hänen ruumiiseensa. Pelon synnytti ajatus yksin jäämisestä, hylätyksi tulemisesta. Viivi muisti äitinsä huolet. Huolen siitä, että hän oli ollut fyysisesti heikko lapsuudestaan asti. Vanhemmiten fyysinen heikkous ei enää ollut nostanut päätään, pikemmin päinvastoin: Viivi oli ollut taistelijaluonne niin kuin heidän isänsä ja halunnut pystyä liikkumaan normaalisti, ilman tukia tai avustajia, joita hänen vanhempansa olivat tarjonneet.
”This ravage is my design, my creation, decadence of time, remote intersection without sign. I surrender on this borderline”…
Pelko levisi laajemmalle alueelle. Viivi kalpeni ja joutui keskeyttämään laulunsa ääni vapisten.
- Mitä nyt, Viivi? Jarno ihmetteli.
- Ei mitään… , Viivi yritti sanoa musiikin läpi.
- Leevi… Tule tänne, siun siskolla on joku hätänä, Jarno komensi basistia.
Leevi ilmestyi siskonsa viereen, asetti kätensä tämän olalle hellästi. Kosketuksensa läpi hän tunsi, miten paljon Viivi tärisi. Tytön hampaat kalisivat kylmästä ja tämän iho oli kalpea…
Leevi yritti muistella, miten hänen äitinsä oli reagoinut tyttärensä paniikkikohtauksiin. Oliko äiti soittanut ambulanssin joka kerta vai menikö kohtaus itsestään ohi? Ja miten heidän isänsä oli suhtautunut kuullessaan, että hänen vanhemmalla tyttärellään oli paniikkihäiriö eikä tämä ollut henkisesti kovin tasapainoinen?
- Ainahan Viivin kunto on horjunut, Leevi muisteli taluttaessaan sisarensa kuluneelle, ruskealle sohvalle istumaan. Hän kehotti tätä asettumaan puoli-istuvaan asentoon sohvalla olevia tyynyjä vasten odottamaan, että kohtaus menisi ohi.
- Mut eihän sillä oo koskaan tullut näitä kohtauksia, kun myö ollaan treenattu, Jarno huudahti. Hän oli tottunut seuraamaan Järvisen perheen lapsia, näiden edesottamuksia, heidän hupsua äitiään, joka opetti Jarnoa laulamaan sekä heidän isäänsä, joka oli liikuntarajoitteinen.
- Ei olekaan. Parasta jatkaa kohta, kunhan Viivi on rauhoittunut. Mä käyn hakemassa meille syömistä tosta lähikaupasta. Kuka lähtee mukaan? Leevi kysyi bändin muilta soittajilta.
Leevin mukaan lähtivät lopulta Sakari ja Teemu, toinen kitaristi ja rumpali. Jarno jäi toisen kitaristin, Villen, ja Viivin kanssa treenikämpälle ja istuutui sohvalla loikoilevan Viivin viereen. He istuivat hetken hiljaa, sitten Jarno ojensi kätensä sipaisten kevyesti Viivin pehmeää poskea.
- Mikä siulla on? Jarno kysyi hiljaa Viiviltä.
- Mä pelkään, oli ainoa, mitä Viivi sai sanotuksi ääni väristen.
- Mitä sie pelkäät? Jarno ihmetteli.
- Mun vanhemmat on ottaneet mun sairauteni todella raskaasti. Mitä jos ne sulkee mut johonkin laitokseen tän takia? Viivi nyyhkäisi.
- Ei ne sinuu sellaiseen sulje, ne rakastaa sinuu just tuollaisena kuin sie oot, Jarno vakuutteli surulliselle tytölle.
- Varmastiko? Viivi kysyi hiljaa nojautuen lähemmäs Jarnoa.
Jarno kietoi kätensä Viivin ympärille vakuuttaen Viiville, ettei tämän tarvitsisi pelätä moista, ei ainakaan niin kauan, kun hän olisi Viivin lähellä.
