Valvottuja öitä (kelmit, S)

[yönkäpälä]

Title: Valvottuja öitä
Author: yönkäpälä
Beta: Gwyneth
Genre:  angst
Rating:  S
Disclaimer:  En omista Jo –tädin hahmoja tai maailmaa, mutta hän ei ole kieltänyt tätä leikkimistä, jota kutsumme fanfictioniksi. Enkä tietenkään saa tästä rahaa, d’oh.
Summary: Remus ei aina kuulunut niihin, jotka valvoivat öitä tahtomattaan, ajatustensa valvottamina.
A/N: Niin, LWVI ja hatusta nostettua –haaste odottavat kirjoittajaansa pitkitetyillä deadlineilla, mutta sitaattihaaste iski alitajuntaani liian kovaa lähteäkseen sieltä pois ennen kuin olin sen kirjoittanut. Alkuperäinen ajatus oli kyllä ihan muuta kuin lopputulos, mutta ainakin minä näen sen vielä yhteydessä sitaattiin. Osallistuu samalla FF100:een sanalla Ystävät. Ja suurkiitokset Gwynille, joka jaksoi lukea tämän läpi ajatuksella ja jaella korvaamattomia mielipiteitään.

~*~
”Nuorena nukahtaa melkein heti kun ojentuu pitkäkseen –ellei viereen ojennu kukaan muu.”
Pentti Holappa: Ystävän muotokuva

~*~

Katsellessaan sinä iltana harmaata kattoa Remus muistaa, mitä oli olla viisitoistavuotias ja vaipua syvään uneen heti vuoteeseen mennessään. Hän muistaa myös ajan ennen sitä ja yöt, joina hän valvoi laskien kuunvaiheita ja keksien uusia valheita ystävilleen kerrottaviksi. Tuolloin hän kuunteli yöllisiä kuiskailuja niihin osallistumatta ja nukkuvaa teeskennellen, tuntien toisinaan kateutta muiden kyvystä nukahtaa kesken lauseidensa.

Tuli kuitenkin aika, jolloin Remus saattoi unohtaa syyllisyytensä ja jolloin hän saattoi osallistua öisiin keskusteluihin vakuuttuneena siitä, ettei ystäville tarvinnut valehdella. Aika, jolloin James, Peter ja Sirius muuttuivat nimiltään –jo ennen kuin kykenivät muuttumaan muodoltaan- Sarvihaaraksi, Matohännäksi ja Anturajalaksi ja Remus muuttui yksin kuuta murehtivasta pojasta öisen ajanvieton Kuutamoksi.

Lukiessaan Profeettaa sinä aamuna Remus muistaa, kuinka James saattoi puhua punatukkaisesta kaunottarestaan niin kauan, että lopulta vain makuusalin seinät olivat hereillä häntä kuunnellakseen. Muistaa, millaista oli pysytellä hereillä vain siksi, ettei Sirius antanut kenenkään nukahtaa ennen kuin heistä jokainen oli antanut osansa vuoden loistokkaimman kepposen ideointiin ja kuinka Peter saattoi nukahtaa kesken oman lauseensa.

Katsellessaan artikkeliin valittuja kuvia Remus muistaa elävästi, kuinka Sirius heittäytyi pitkäkseen hänen viereensä, kun ei omaan sänkyynsä tavaroiden sekaan mahtunut ja kuinka Peter saattoi istua vuoteen jalkopäässä pitkiä aikoja vain kuunnellen. Käännettyään katseensa kaapinoveen kiinnitettyihin kuviin hän muistaa, kuinka James piilotti sekasortonsa muiden vuoteiden alle tehdäkseen vaikutuksen Lilyyn ja kuinka he olivat keränneet jokaisen esineen pojan tyynylle tämän ollessa poissa vain nauraakseen kaksikon ilmeille näiden astellessa makuusaliin.

Päivän mittaan Remus elää uudestaan jokaisen hetken, jolloin kelmit olivat istuneet hiljaisessa makuusalissa täydessä yhteisymmärryksessä, kukin omalla tavallaan muita kunnioittaen. Hän oli jälleen hymyillyt vaisusti karvaiselle ongelmalleen, laskenut kätensä suvustaan irtisanotun ja tuskaansa peittelevän Anturajalan olalle, rohkaissut Matohäntää uskomaan mahdollisuuksiinsa ja kuunnellut hiljaa Sarvihaaran suurimpia pelkoja.

Illalla vuoteeseen mentyään Remus kääntää katseensa kattoon ja sen läpi, kauas menneisyyteen ja siihen makuusaliin, jossa hän niin monta kertaa oli luullut nukahtavansa heti sänkyyn päästyään ja huomannut valvovansa vielä tuntien päästä ystäviensä seurassa. Hän muistaa ensimmäisen iltansa, jolloin nukahti melkein heti pitkäkseen ojennuttuaan. Hän palauttaa mieleensä jokaisen sitä seuranneen illan ja yön, jotka kuuluivat rehellisyydelle, velhonshakille, kepposille ja kelmeille.

Luettuaan sinä aamuna Profeetasta, kuinka Anturajalka oli pettänyt Sarvihaaran ja murhannut Matohännän, Remus oli tiennyt, että Kuutamo tulisi jälleen valvomaan öitään mietteidensä piirittämänä ja yrittäen löytää syytä kaiken sen särkymiselle.

[Adrianne Castellani]

Vau! Tämä oli niin kaunista. Minusta muutos nukkumista teeskentelevästä, muiden kuiskuttelua kuuntelevasta hissukasta keskusteluun osallistuvaksi kelmiksi sopi Remukselle loistavasti, that's my new canon! Ja tuo loppu, jossa Remus ajattelee joutuvansa taas valvomaan on upea. Sääliksi käy, itsekin monia tunteja sängyssä unettomana maanneena tiedän, kuinka hirveää se on. Ja kun päälle lisätään vielä kaksi kuollutta ystävää ja petturi, niin ei käy todellakaan kateeksi. En muuten kertaakaan tullut ajatelleeksi, että siinä kerran tai kaksi (?) mainitussa sanomalehdessä oli uutinen Pottereista, Siriuksesta ja Peteristä. Se teki lopusta vielä jotenkin hienomman ja dramaattisemman, juuri sellaisen, joista pidän.

Erityisesti pidin tästä kohdasta:

Käännettyään katseensa kaapinoveen kiinnitettyihin kuviin hän muistaa, kuinka James piilotti sekasortonsa muiden vuoteiden alle tehdäkseen vaikutuksen Lilyyn ja kuinka he olivat keränneet jokaisen esineen pojan tyynylle tämän ollessa poissa vain nauraakseen kaksikon ilmeille näiden astellessa makuusaliin.

Heh, kelmit ovat kelmejä angstificissäkin.

[iinaliina]

Awww, tämä on niiiin ihana. En varmaan saa mitään aikaiseksi, olen aivan fiiliksissä tekstisi ansiosta. Lukiessani ficcejä, joiden ansiosta muut kertovat kyynelehtineensä jokia poskilleen, niin luen eteenpäin rivi riviltä ilman sen kummempia tunteita. Sitten alan lukemaan tällaista tekstiä ja lopulta olen kiitollinen että ripsarini on vedenkestävää mallia.
Oikeasti, tämä oli mahtava. Kerrankin kelmeihin hiukan herkempi lähestymistapa, ei aina niin "ronski" tai hirveän imelä. Remus oli niin syötävä, kuvasit hyvin hänen tunteitaan hyvin ennen ja jälkeen "karvaisen ongelman" paljastumisen.

Päivän mittaan Remus elää uudestaan jokaisen hetken, jolloin kelmit olivat istuneet hiljaisessa makuusalissa täydessä yhteisymmärryksessä, kukin omalla tavallaan muita kunnioittaen.

Illalla vuoteeseen mentyään Remus kääntää katseensa kattoon ja sen läpi, kauas menneisyyteen ja siihen makuusaliin, jossa hän niin monta kertaa oli luullut nukahtavansa heti sänkyyn päästyään ja huomannut valvovansa vielä tuntien päästä ystäviensä seurassa. Hän muistaa ensimmäisen iltansa, jolloin nukahti melkein heti pitkäkseen ojennuttuaan. Hän palauttaa mieleensä jokaisen sitä seuranneen illan ja yön, jotka kuuluivat rehellisyydelle, velhonshakille, kepposille ja kelmeille.

Rankaistavan pitkä pätkä lainauksia, mutta oli pakko. Nämä ovat ehdottomasti lempikohtauksiani. Eivätpä voineet kelmit tuolloin tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. </3

Myös loppu oli tavallaan niin katkeransuloinen. Se, että parhaista ystävistä "paljastuu" tuollaista, takaa varmasti jokaiselle valvottuja öitä...

(Rakentava on muuten tekemässä läksyjään, siltä tuo opiskelu on jäänyt viime aikoina vähiin.)

[Gwyneth]

Olen yrittänyt kommentoida tätä fikkiä useaan otteeseen, mutta minun on kamalan vaikea sanoa tästä oikein mitään muuta kuin että tykkäsin tästä.  Olen lukenut aikoinaan todella paljon fikkejä tästä kelmien tragediasta ja luulin, ettei tällainen fikki enää koskettaisi minua.  Mutta tämä kyllä kolahti ja lujaa.  En oikein tiedä miksi, ehkä ihan siksi, ettei tässä käsitelty suoraan tuota kelmien tragediaa eikä angstattu ystävyyden rikkoutumista jne., vaikka se kaikki olikin voimakkaasti läsnä.  Tässä jäi tilaa lukijalle.

Remuksen epäusko ja se, miten vaikea hänen oli ymmärtää tapahtunutta, oli jotenkin koskettavaa.  Hän ei niinkään pyöritellyt mielessään tuota kelmien tragediaa eikä miettinyt suoraan lehdestä lukemaansa, vaan muisteli menneitä ja yritti samalla ymmärtää.  Tykkäsin noista muistoista - kiva, ettet kirjoittanut niitä takaumina, kuten tämänkaltaisissa fikeissä usein tehdään, vaan kerroit ne tuolla tavalla, suoraan Remuksen ajatuksina.  Minäkin pidin siitä, miten nukkuvaa teeskentelevä toisten juttuja salaa sivusta kuuntelevasta Remuksesta tuli yksi kelmeistä, joka osallistui öisiin keskustelutuokiohin muiden mukana.  Tuollainen pieni yksityiskohta vaan kertoi niin paljon siitä, miten paljon kelmit Remukselle merkitsivät.  Yksi suosikkikohtani oli se, missä Remus muisteli siinä lehtensä ääressä miten James oli työntänyt tavaransa ystäviensä vuoteiden alle piiloon Lilyn silmiltä ja miten kelmit olivat nostelleet kaikki tavarat nätisti näkyville vain nähdäkseen Lilyn ja Jamesin ilmeet.  Ihanaa.  Tajusin tuota lukiessani, että yleensä kelmifikeissä kelmit tekevät kepposiaan vain toisille, mutta tuollainen hyväntahtoinen keskenäinen keppostelu sopii kuvaan ihanasti.

Äh, en minä edelleenkään osaa tästä oikein mitään sanoa.  Tämä oli koskettava fikki, kiitos tästä!

[Leida]

Merlin, minä rakastuin tähän ficciin. Tosiaan kiehtova tuo ajatus siitä, miten Remus on ensin pyörinyt vuoteessaan muiden juttelua kuunnellen ja murehtinut seuraavaa täysikuuta ja miten hänestä on sitten tullut Kuutamo, joka valvoo tuntikausia ystäviensä kanssa jutellen. Koskettava ficci. Vaikka tämä kertoo kelmien tekemisistä tietyllä tavalla kepeästikin, niin haikea tunnelma on kuitenkin päällimmäisenä. Pidän kovasti tuosta kuviosta, että Remus ajattelee ystäviään lukiessaan lehdestä kelmien tragediasta. Minä ajattelin aluksi, että Remus lukee mitä tahansa Päivän profeettaa ja tajusin vasta lopuksi, että hän lukikin juuri tuosta tapahtumasta kertovaa juttua ja sitten tuli sellainen ahaa-elämys, joka sai tämän ficin tuntumaan vielä entistäkin paremmalta. Se antoi sellaisen jännän sävyn ficciin. Minä olen ihan hulluna hienoihin lopetuslauseisiin ja tämän ficin viimeinen lause oli tosiaan sellainen, että se jäi kaikumaan päähän pitkäksi aikaa ja tuntui vielä kokoavan koko ficin tunnelman yhteen.

Pidin siitä, että tässä oli mainittu nuo kelmien tyypilliset piirteet; kepposia suunnitteleva, suvusta irtisanottu Sirius, epävarma Peter ja Lilyyn palavasti rakastunut James, mutta tämä ei silti tuntunut ollenkaan kuluneelta, vaan ne ennemminkin toivat mukaan sellaista mukavaa tuttuutta.

Pituus oli juuri sopiva siihen, että tunnelma säilyi vahvana koko ajan. Pidemmässä ficissä se varmaan olisi pakostikin väljähtänyt, mutta tässä tuntui, että sanat kantavat tunnelmaa eteenpäin, eikä niitä ole yhtään liikaa, vaan juuri sen verran kuin tarvitaan sitä tekemään. Samaten tuo, että tässä on Remuksen ajatuksia ja sitä kautta kelmeilyä, mutta ei niitä takaumia, varmaan osaltaan vielä lisää sitä tunnelmaa. Kun kaikki on jo tapahtunut ja ohi, myöhäisen yön juttutuokiot tornikamarissa ovat mennyttä, eikä niitä takaisin saa. Pidin myös siitä, ettei Remuksen tunteita mitenkään alleviivata, eikä Remus angstaa näkyvästi, vaan surumielinen tunnelma on luettavissa rivien välistä.

Remus muuttui yksin kuuta murehtivasta pojasta öisen ajanvieton Kuutamoksi.

Tämä oli viimeisen lauseen lisäksi suosikkini. Pidin kauheasti siitä kuvasta, jonka annat Remuksesta tässä. Haikeansuloinen ficci, kiitoksia.

[Ansku-Ransku]

Minäkin pidin. Olen lukenut tämän aikaisemminkin, mutten ole kommentoinut. Nyt otin itseäni niskasta kiinni ja aloitin tämän kommentin.

Kuten joku jo sanoikin ( minulla on auttamattoman huono nimimuisti täällä Finissä ), että kelmit ovat kelmejä angstficeissäkin, se pitää paikkansa. Rakastuin muutamiin kohtiin tuolla, mutten guottaa niitä, koska muuten guottaisin koko ficin .

Voi Remusta, kun kaikki ystävät vain katoavat ympäriltä. Poloista pikku Remusta. No, onneksi sillä on Tonks.
Upea ja hienosti kirjoitettu ficci, kiitos tästä.

Minua mietityttää vain yksi asia;

Miten näin upea ja kaunis idea ficistä on kypsynyt?

A-R

[yönkäpälä]

Oho, kommentteja. Mahtavaa.

Adrianne Castellani: Kiitosta kommentistasi, kelmit ovat kelmejä tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka sitten vähän vakavammissakin. Ainakin minulle. *hymy*

iinaliina; Minulla on noiden fikkien kanssa sama, en koskaan itke niissä fikeissä, joita muut kertovat lukeneensa tippa linssissä alusta loppuun. Vaikea uskoa, että joku omista teksteistäni voisi vaikuttaa tuolla tavoin, mutta mukavahan se on tietää, että onnistui jossain. Kiitos. (Ja niin, se rakentava taisi lintsata ihan vähän niistä läksyistään, päätellen kommentistasi. ^^)

Gwyneth: Pohdinkin, onnistunko saamaan sinutkin kommentoimaan tätä sen meseilyn lisäksi. Hyvinhän sinä osasit siitä jotain sanoa, ja minulle olisi riittänyt ne ensimmäiset kommentit oikein mainiosti - vaan mielelläänhän sitä lukee lisääkin. ^^ Takautumat olivat ensimmäinen ajatukseni, ja paperiversiossa sellaisia ovatkin, mutta puhtaaksi kirjoittaessa tuntui luontevimmalta sisällyttää ne tuonne tuollaisinaan, olla korostamatta niitä enempää. Tuplakiitos sinulle, tästä ja aikamuoto- sekä ilmaisukorjailusta silloin aikoinaan.

Leida: Minun piti kirjoittaa se Profeetan artikkeli tekstin alkuun, mutta aikani yritettyäni jätinkin sen arvoitukseksi. Hassua, miten epäonnistuminen johtaa lukijoiden mielestä onnistuneeseen ajatukseen. ^^ Kiitosta pohdiskelevasta kommentistasi.

Ansku-Ransku Hienoa, että sait sitten kirjoitettua kommenttisi. Idea lähti ajatuksesta kirjoittaa Remus angstaamaan Röttelöön yhdistettynä tämän sitaatin herättämään ajatukseen Remuksesta angstaamassa vuoteessaan ajalla, jolloin hän ei ollut vielä yksi kelmeistä. Kirjoittaessa siitä sitten muodostui tämä, tavalla tai toisella. Jos osaisin kertoa tämän idean syntymisen tarkkaan, en olisi koskaan julkaissut sitä, sillä luotan enemmän alitajuntaani kuin järkevään suunnitteluun. *naur*


Kiitos teille kaikille, kommenttien lukeminen melkein voittaa sen tunteen, kun huomaa onnistuneensa jossain. Niin, ja minä hymyilen tätä tekstiä lukiessani. Haikeasti, tosin, mutta hymyilen yhtä kaikki. Nostalgiaa. Kiitos.