Nimi: Tuntematon tunne
Kirjoittaja: Joulutonttu
Fandom: Axis Power Hetalia
Genre: Fluffy
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Hahmot Gugelmugel, Ladonia (Sivuhenkilöinä myös Islanti, Sealand ja Itävalta), paritus Ladonia x Gugelmugel
Disclaimer: En omista Hetaliaa, Ladoniaa, Gugelmugelia saatikka muitakaan henkilöitä!
A/N: Olen huomannut, että Ladoniasta ja Gugelmugelista, mikrovaltioista ylipäätänsä ei paljon ficcejä näy, varsinkaan suomenkielisinä. Se on harmi, koska alhaisesta iäst huolimatta se on minusta hyvinkin suloinen paritus. Tiedän, en osaa kirjoittaa heistä varmaankaan YHTÄÄN, mutta koittakaa ymmärtää :-D Tässä ficcissä 1. päivä on viel kesälomaa, mutta seuraava onkin ensimmäinen koulupäivä.. Onneksi meillä vasta loma on aluillaan! (: En keksinyt Gulgemugelille ja Ladonialle ihmisnimiä, Islanti on Eiríkur tässä ficcissä, Selaand ja Itävalta virallisilla nimillään. Nää näkökulmat vaihtuu kappalejaoittain, välil saattaa tulla hiukan hyppelykohtauksia tai jotain sen kaltaisia.
Hyvin nuori miehenalku siveli vaaleita, letitettyjä hiuksiaan poissaolevasti istuskellessaan punaisella sohvalla. Toinen miesvaltio tuijotti tuota katseessaan hieman kysyvyyttä, mutta tämä ei edes avannut suutaan sanoakseen sanaakaan. Lyhyt katseenvaihto kuitenkin merkitsi heille pitkän, mitättömän keskustelun ilman sanoja.
”Mikä sinulla on?” Eiríkur, Islantina tunnettu valtio viimein kysäisi saadakseen vastauksen, jota edes katseenvaihto ei ollut hänelle suonnut. Katseenvaihdon jälkeen omiin maailmoihinsa palannut nuorukainen kohotti katseensa ja huokaisi hiljaa. Hän tiesi, että voisi hyvin kertoa huolensa ystävälleensä, mutta silti tämä hiukan epäili, osaisiko toinen auttaa, ja tämä pelkäsi kuulostavansa säälittävältä pikkuipanalta.
”Tuota,” Kugelmugel aloitti, ”Minä pidän eräästä paljon mutta..” tuo sanoi pystymättä jatkamaan lausettaan pidemmälle. Hänen katseensa kuitenkin teki toiselle selväksi, ettei se eräs ollut hän. Eiríkur nyökkäsi mietteliäänä, hän kyllä tiesi, mitä toinen haki takaa, mutta hänen oli paha auttaa juuri tämänkaltaisissa ongelmissa. Hän oli aina valmiina kuuntelemaan, hiukan kaihoisasti tosin, mutta sanoja sielustaan hän ei pystynyt huulillansa muodostamaan. Sydämestä tulleet kuuluisat lauseet eivät suostuneet ikinä tulemaan ulos oikeassa muodossa, hänen äänensä ei totellut ja kaikki tuntui epäselvältä.
”Tiedät, etten ole hyvä auttamaan.. rakkaudessa. Kokeile puhua hänelle..” tuo sai kuitenkin sanotuksi, ja oli helpottunut huomatessaan pienen hymyn kareilevan ystävänsä huulilla. Liilojen silmien hyvä katse kertoi selvästi, että asia ei haitannut, joten pidempi hiuksenen mikrovaltio tyytyi nyökkäämään.
”Olen kokeillut puhua hänelle.. Mutta mitä se loppujen lopuksi hyödyttää?” tuo kysyi tyynen rauhallisella äänellään, joka loppua kohden tuntui painautuvan kasaan, yksi kirjain, yksi äänähdys ja yksi tarkoitus kerrallaan. Juuri puhunut käänsi päänsä hitaasti pois katsellen nyt ikkunasta ulos. Sää oli mitä mainioin, mutta tuota ei juuri nyt huvittanut millään astui raittiiseen ulkoilmaan, koska hänen sydämensä, sielunsa, silmänsä, ihonsa, huulensa, itseasiassa hänen kehonsa, halajaisi aivan jotain muuta. Ehkä tosiasia olisi, että hänen kuuluisi olla toiselle ainoastaan ystävä, ei mitään sen suurempaa. Rakkaus on niin taiteilijamaista. Se on teos, jonka lähes jokainen tateilee elämänsä aikana – mikään teoksista ei ole samanlainen, sillä jokainen muotoutuu täysin uniikkina kaikista vuosista, jotka saa viettää rakkaansa rinnalla, kunnes kuolema erottaa. Ainutlaatuinen teos muodostuu jokaisesta kosketuksesta, suudelmasta, sanasta, kyyneleestä ja tuskasta, jota rakkaus sisällään kantaa.
Vaaleahiuksisen, kauniin miehen kuva piirtyi porkkanapään verkkokalvolle joka kerta, kun tuo uskalsi silmänsä ummistaa, eikä tämä oikein itsekkään tajunnut miksi. Ladoniana tunnettu mikrovaltio naputteli sormillansa tylsistyneenä upottavan nojatuolin puisia käsinojia istuessaan hyvin rennossa asennossa. Peterin pirteät ja kirkkaat sanat valuivat madellen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos nuorukaisen nyökytellessä ja myötäillessä tuota parhaansa mukaan näyttäen pysyvänsä kärryillä.
”Desu yo, sinä et kuuntele ollenkaan!” tuuheat kulmakarvat omaava nuori poika moitti ja astelsi pelottavan lähelle nuorta poikaa kuitenkin ystävällisesti hymyillen. Toisen lähestyminen sai keskustelun hiljaisemman osapuolen vetäytymään tuolinsa selkänojaan kuin hengenvaarassa. Sealand naurahti ja suoristi selkänsä.
”Tiedän, että salaat jotain! Voit kyllä kertoa minulle.” tuo vakuutti ja suoristi hiukan vinossa olevaa hattuansa tuijottaen haastavan tiiviisti toista mikrovaltiota. Vastaukseksi toinen vain älähti jotain epäselvästi kiertäen toisen katsetta.
”Tiedätkö.. Tiedätkö tunteen, kun ei saa toista yksinkertaisesti millään mielestään?” tuo viimein kysyi peukaloitaan pyöritellen kohdistaen viimein katseensa miettivään valtioon, jolla lyhyen hetken päästä tuntui välähtävän.
”Olet tainnut rakastua,” tuo hihkaisi kovaan ääneen saaden hätäisi hyssytyksiä toiselta valtiolta, ”Ladonia on rakastunut, Ladonia on rakastunut!~” tuo lauleskeli vetäen tuon ylös sohvasta pyörien tämän kanssa piirissä, josta tosin Ladonia yritti kiireesti päästä pois. Tuon poskia koristi pienoinen punastus kun tuo viimein sai riuhtaistua itsensä irti toisen käsistä. Tuo hieroi ranteitaan ja katsoi toiseen pahantuulisesti.
”Kerro kuka hän on!” Peter käski yhä innoissaan hymy lähes korvissa.
”Tuota.. Hän on hyvin kaunis ja-” toinen kerkesi aloittaa jo kun käskijä jo innokkaasti avasi suunsa kysymykseen.
”Eli onko hän tyttö?” tuo kysyi ja näytti, että tuolle teki vaikeuksia pysyä paikallaan.
”Tuota,” toinen mutisi yhä punahtuneempana, ”Ei..” tuo vastasi yksikantaan ja lukitsi katseensa lattiaan syylisen oloisena.
”Ei siinä ole mitään pahaa!” Peter vakuutti ja hyppeli jalalta toiselle yhä innoissaan. Miksi häntä haittaisi, jos hänen ystävänsä tykkäisi pojasta? Häntä kuitenkin edelleen kovasti kiinnosti, kuka tuon lemmitty olisi.
”Eli.. kuka hän on?” Peter kysyi jo hiukan rauhoittuen. Ladonia nosti katseensa lattiasta sulkien silmänsä hymyillen uneksuvan näköisesti.
”Kugelmugel..” tuo vastasi lempeällä äänensävyllä, ja tuosta tuntui että juuri sillä hetkellä hän voisi lentää maailman ääriin Kugelmugelin vuoksi.
Liilasilmäinen mikrovaltio tarkkaili tarkkaan liikennettä ilta-auringon porottaessa taivaalla ja kesäisen tuulen liehuttaessa tuon hiuksia. Hän huomasi kaukana taivaanrannassa tutunnäköisen hahmon, joka sai jonkin tuon sisimmässä heräämään. Hän samalla halusi kuolettavan paljon toisen lähelle, mutta samalla myös kääntyä ja lähteä mahdollisimman kauas tuosta. Kaikki tuntui niin oikealta, mutta samalla niin väärältä.. Tuo kuitenkin jatkoi välinpitämättömän näköisenä kävelyään eteenpäin, vaikka tosiasiassa tuon sydän takoi tuon rinnassa kovempaa kuin ikinä. Tuon naamio kuitenkin säilyi hänen kauniilla kasvoillaan kun tuo ohitti toisen. Hän kuitenkin hätkähti, kun tunsi jonkun koskettavan tuon kättä. Tuo pieni kosketus sai hänen pysähtymään kuin seinään ja käännähtämään toiseen.
Myös sinisilmäinen mikrovaltio oli käännähtänyt toiseen, ja tarttui tuota pienesti kädestä aivan lyhyeksi ajaksi. Hän tunsi hengityksensä kiihtyvän hänen etsiessään tilanteeseen oikeita sanoja. Juuri tällä hetkellä tuo ei voinut kuitenkaan kuin vain tuijottaa toisen jumalaisen kauniita silmiä availlen suutaan sanoakseen suuria sanoja. Pala tuntui juuri sillä hetkellä tarttuvan hänen kurkkuunsa kun tuo nosti kätensä sipaistakseen varovasti toisen poskea. Hän tunsi viileän ihon kämmenselällään ja huokaisi hiljaa unelmoivalla äänellä. Tuo kallisti hiukan päätäänsä tuijottaessa toista vielä hetken, kunnes hän joutui omasta tahdostaan rippumatta kääntyä ja jatkaa matkaansa, jalat vain yksinkertaisesti kantoivat tuon pois toisen läheisyydestä. Kuinka ihanaa olisikaan vain saada jäädä tuon viereen ja kuiskata varovasti tuon korvanjuureen kaikki, mitä hän oli tuntenut jo pitkän ajan. Hän ei vain aiemmin ollut voinnut tajuta asian oikeaa laitaa. Nyt hän tiesi, että hän oli aivan lumottu.
Kugelmugel tunsi pienoisen punastuksen hiipivät poskipäilleen ja tuon suun muodostavan huulillaan vienon hymyn kasvoja koristamaan toisen ottaessa askeleita pois päin. Hän nipisti nopeasti itseään todeten, että kosketus ei ollut unta. Hän tunsi edelleen lämpimän käden poskellaan ja koskettikin hennoilla sormillaan kohtaa, jossa toisen käsi oli hetki sitten käynnyt. Hän huokaisi hiljaa jatkaakseen matkaa holhokkinsa, Roderichin luo. Ajatus ei innostanut häntä paljoakaan, mutta toinen voisi olla jo pikkuhiljaa huolissaan, missä hän oli viettänyt koko päivän. Tämä astui suuren, vaaleasta marmorista rakennetun kartanon eteen ja astui huolettoman oloisena sisälle eteiseen, jossa tuttu mies seisoikin hiukan vihaisen näköisenä kädet puuskassa.
”Missäs nuori herra on viettänyt aikaansa?” tuo tenttasi ärtyneenä väsyneisyyden himmeästi paistaessaan kovan kuoren lävitse.
”Käväisi ystäväni Eiríkurin luona.” tuo vastasi totuudenmukaisesti ja yritti ohittaa isähahmoansa, joka yllätyksekseen ei päästänytkään tuota pois haastattelustaan kasvoit suuttumuksesta hieman punahtevina.
”Vai käväisit? Satutko tietämään, paljonko kello on?” tuo kysyi ja tarttui nuorta poikaa vahvasti hartioista. Vasta nyt tuo tajusi vilkaista seinäkelloon – Ajan tappaminen oli onnistunut turhankin hyvin, kello oli puoli yksitoista illalla.
”A-anteeksi.. En huomannut, aika lensi kuin siivillä..” tuo yritti selitellä hiljaisella äänellä, mutta se ei enää auttanut, kun Roderich jo raahasi tuon omaan huoneeseensa korvasta vetäen.
”Mieti siellä, kannattaako kunnioittaa talon yhteisiä sääntöjä. Ja käyhän nukkumaan, minulla on vielä muutama nuotti hakusessa..” tuo huokaisi nyt jo väsyneellä äänensävyllä yrittämättä edes estää suusta karkaavaa haukotusta. Tuo sulki oven ja astelsi pianonsa ääreen soittamaan uutta, kaunista sävelmäänsä, jonka sulosointujen tahdissa Kugelmugel sai yllättävän hyvin unta.
Auringon ensimmäiset säteet herättivät lempeästi oranssihiuksisen mikrovaltion kauniista unistaan. Tämä ei millään olisi halunut nousta, vaan jatkaa uniaan – hän oli nähnyt joka yö samankaltaista unta samaisesta henkilöstä, mutta juuri tuon enkelikasvoihin hän ei voisi kuunaan kyllästyä. Hän ei voinut uskoa, että juuri eilen oli vieläpä saanut koskettaa tuon kalpeaa, silkkistä poskea.. Samalla häntä myös nolotti – miksei hän voinut sanoa tunteitaan suoraan, hän ei tarvitsisi muuta kuin toisen ollakseen onnellinen. Viimein nuorukaisen oli pakko nousta ylös, ja kelloon vilkuillen tuo hieraisi sotkuisia hiuksiaan. Tuo huomasi, että millaista kiirettä ei vielä olisi, mutta halu nähdä toinen taas valoi häneen jaksamista ja nopeutta. Tuo puki tyylikkäät vaatteet yllensä ja tarkasteli itseään peilistä miettien, pitäisikö toinen hänestä, jos hän olisi edes hitusen komeampi ja huoliteltumpi? Toinen näytti aivan liian kauniilta hänelle, ja se tosiasia kirvelsi toisen rintakehää vahvasti tuon haukoessa henkeään. Hän kyllä tiesi, että toinen ei oikeasti välittäisi hänestä.. Miksei joskus vain voisi sulkea silmänsä totuudelta verenpunaisella samettinauhalla, joka kahlitsee kantajansa ikuiseen, poispääsemättömään nykyisyyden muodottomuuden ajattomaan vankilaan? Se olisi sentään parempi vaihtoehto, kuin elämä ilman toista. Olisi vain helpottavaa sulkeutua oman yksinäisyytensä kuoreen ja antaa toisen olla onnellinen jonkun itsellensä tärkeän kanssa, jonkun, josta oikeasti välittää ja haluaa pitää kiinni ikuisuuksiin. Mutta hän ei enää pystynyt saatikka halunut irroittaa mahdollisuudesta, hän tahtoi tuntea toisen kosketuksen, haistaa toisen tuoksuvat hiukset, pidellä tuota kädestä, suojella tuota aivan kaikelta, mikä ikinä eteen tuleekaan. Tyylikkäästi pukeutunut nuori mies vilkaisi vielä kerran peiliin masentuneena, jonka kautta näki kellon.
”UAH! Kiire!” tuo huuudahti miettien, noinko nopeasti aika kuluikaan pelkästään itsesäälin loputtomilla aavoilla ajelehtien. Tuo oli jo puolijuoksussa pihalle kun vasta asetteli kenkiä jalkaansa sekä sovittaessaan takkia päällensä. Lopputuloksena olikin se, että hän makasi mahallaan maassa kohottaen katseensa huomaten edessään maailman suloisimmat, houkuttelevimmat ja kielletyimmät silmät.
Kugelmugel katsoi hieman ihmeissään edessään makaavaa nuorukaista. Kuitenkin hetken päästä tämän kasvoilla loisti vieno hymy, kun tuo auttoi toisen ylös.
”Sattuiko?” hän kysyi kun toinen pudisteli pölyjä vaatteistaan. Tuo oli näyttänyt niin suloiselta maatessaan siinä maassa, oliko hän mahdollisesti pudonnut taivaasta?
”E-ei..” toinen mikrovaltio vastasi, vaikka hän kyllä tunsi ikävän, viiltävän kivun vasemmassa polvessaan. Tuo otti muutamia askelia, mutta nuo kirvelivät hyvinkin paljon. Hänen harmikseen vaaleahiuksinen huomasi ontuvan askeleen ja katsoi tuota tiukasti silmiin kävellen tuon eteen ja polvistuen vilkaisemaan tuon polvea. Tuo nosti varovaisesti housujen lahjetta saaden nähdä edessään aika ison ja kipeän näköisen asfaltti-ihottuman. Hän kiitti mielessään valvojaansa, joka oli hyvin tarkka tälläisistä tilanteista – siksi hänelle oltiin aina laitettu laukkuun muutama laastari ja puhdistusliinoja.
”Tämä voi hiukan kirvellä..” Kugelmugel mutisi kun alkoi kaivamaan laukustansa haavoihin tarkoitettua puhdistusliinaa, jolla sitten varmistikin, ettei haavaan jäisi bakteereja. Toinen puri huultaan ja vaivihkaa katseli syötävän suloista näkyä edessään. Kun pitkhiuksinen mikrovaltio oli taiteillut myös laastarin, itseasiassa laastaririvin tuon jalkaan, hän nousi ylös ja vilkaisi tuota silmiin.
”Kiitos..” haavoittunut pieni valtio mutisi ja potki pikkukiviä jaloissaan vältellen tuon katsetta, oli hyvin nolottavaa kaatua suoraan tuon jalkoihin.. Häneltä jäi näkemättä jälleen kaunis hymy, mutta tämä hätkähti, kun toinen otti tuota kädestä.
”Mennään.” lettipää sanoi lyhyesti ja mielessään oli iloinen, ettei toinen vetänytkään kättään nopeasti pois, kuten hän oli olettanut.
Kugelmugel oli juuri auttanut häntä.. Hänen sisällään tuntui vellovan ilo ja hän oli sisältä päin onnensa kukkuloilla. Tuo oli vieläpä niin suloinen katsoessaan tuota välillä silmiin työnsä lomasta suurilla, liiloilla silmillään. Pienet toivonpilkahdukset tuon sisällä heräsivät, kun tuo käveli käsi kädessä rakastamansa valtion kanssa. Mutta.. Ehkä tämä oli vain normaali, jokapäiväinen ja ystävällinen ele? Tuo ajatus sai hänen mielialansa laskemaan kertarysäykellä, joka ei jäännyt toiseltakaan huomaamatta.
”Onko kaikki hyvin?” tuo kysyi silkkisen pehmeällä, rauhallisella äänellään. Tuota ääntä Ladonia rakasti eniten maailmassa, tuon äänen takia hän voisi kävellä poikki ajan ja avaruuden, läpi tulen ja veden, halki jokaisen valtameren ja suurien mantereiden, kunhan vain saisi kuulla sen. Poika tyytyi nyökkämään jatkaen matkaansa, kunnes huomasi toisen pysähtyneen. Hän käännähti ihmeissään toiseen ja katsoi tuohon kysyvästi. Upeat, kirkkaat silmät tuijottivat tuota katseessa häivääkään kysyvyyttä.
”Et vaikuta siltä, että sinulla olisi kaikki hyvin.” tuo sanoi ja astelsti muutamalla pitkällä askeleellä tuon luokse asettaen kätensä tuon olkapäille ja lukiten sormensa pieneksi vankilaksi tuolle. Kuitenkin tuon katseessa pysyi harmoonisuus pienen punastuksen kera, kun taasen toinen herra oli aivan punainen katsoessaan toista hämmästyneenä.
”M-mitä?” Ladonia sai soperrettua, kun viimein Kugelmugelkin tajusi mitä oli tekemässä, punastui kauttaaltaan ja irroitti otteensa ja aikoi käännähti peittääkseen kasvonsa toiselta ja saadakseen aikaa kerätä naamionsa takaisin. Nyt olisi Ladonian aika toimia.. Niimpä hän tarttui tuota kädestä pakottaen toisen kääntymään ja aikailematta painoi pienen suukon tuon pehmeille ja lämpimille huulille. Punaisuus ei ollut vieläkään hälventynyt kummankaan poskilta, kun he jo sulkivat silmänsä ja antoivat tunteiden viedä heidät uudelle ulottuvuudelle kauas muusta maailmasta.
Sinä päivänä kumpikaan ei saapunut kouluun ajoissa, vaan tulivat myöhässä yhdessä. Käsi kädessä.
A/N : Kuten huomasitte, en osaa kirjoittaa näistä kahdesta sitten yhtään~ Mutta mielestäni yllättävän söpö paritus. Tän ficcin kautta voisin toivottaa lukijoille OIKEIN hyvää kesälomaa ja koulumenestystä ensivuodelle. Äikkänikin nousi vihdoin ysiin, huh.. Jos joku muistaa mut ja ihmettelee, miksi ficcejä ei ole tullut, voin sanoa, että olen tehnyt kaksi ficciä, joita en tosin ole lisännyt tänne. Ehkä jonain päivänä voisin, mutta toinen on aika pitkä oneshotiksi .. (17 sivua) Tää oli mielestäni aika laaduton ficci, mutta.. älkääpä välittäkö c; Hope u like <3