Ficin nimi: Kaikkien aikojen kalsarivaras
Kirjoittaja(t): Lollipop Thief
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji/Genre: Draama ja Huumori
Ikäraja: k-11
Päähenkilöt: 9. Tohtori ja Kapteeni Jack Harkness
Vastuunvapaus: En todellakaan omista Doctor Whota, se ja hahmot kuuluvat BBC:lle.
A/N: Osallistuu Älyttömät otsikot vol.3 -haasteeseen ja Ficletpakkaan. Olen saanut nyt vihdoin jotain kirjoitettua joten... Tästä se lähtee!
Ai niin, ehkä hieman parituksenvivahteita ja sillee mutta ei niin vakavaa, se on Jack.
Kaikkien aikojen kalsarivaras
Tässä se raja meni. Tämä oli viimeinen kerta kun ikinä, milloinkaan Tohtori ryhtyisi Jackin kanssa juomakilpailuun.
Ei ihminen voi juoda niin monta lasia kuin Jack oli juonut, ei se ollut fyysisesti mahdollista. Ja Tohtorihan sen tiesi.
Tohtori itse oli oksentanut kuudennen sihisevän korkkiruuvivodkan jälkeen, mutta Jack. Voi pojat, Jack.
Hänestä kirjoitettiin uusi legenda sinä iltana. Hemmetin yhdeksän! Yhdeksän korkkiruuvivodkaa! Vielä sihisevinä!
Tohtorin oli pakko pudistaa päätään ja hymyillä moiselle idioottimaisuudelle.
Jack oli herännyt kahden päivän päästä sairaalan teho-osastolta ja kävellyt samana iltapäivänä sairaalasta
mukanaan neljä treffikutsua. Hän oli tietenkin heti muistuttanut Tohtoria heidän sopimuksestaan,
siitä että hävinnyt oli päivän voittajansa nöyrin palvelija. Jack oli virnistänyt pahaenteisesti ja Tohtori luuli tietävänsä,
mikä häntä odotti.
Kuitenkin, aamu oli sujunut melko normaalisti, ainoana vaatimuksenaan Jack oli halunnut aamiaisen sänkyyn.
Sen Tohtori oli hänelle kiikuttanut ja oikein kauniisti oli kiikuttanutkin. Oman aamiaisensa hän oli syönyt ensin.
”No niin”, Jack sanoi ja Tohtori jähmettyi. Miten kaksi noin viatonta sanaa saattoivat kuulostaa niin epäilyttäviltä ja hurr,
ei, sitä Tohtori ei jäisi nyt miettimään. ”Olet varmaan miettinyt, että mitähän minulla olisi mielessä”, Jack totesi itsestään selvästi.
Ajan herra tuhahti ja eikä vastannut. Jack jatkoi hyvin itsetyytyväisellä äänellä:
”Minulla on aivan täydellinen tehtävä sinulle ja näppärille sormillesi. Ai niin ja suurelle suullesi, jos jäät kiinni, sanotaanko, tilanteeseen.”
Tohtorin naama oli punaisen ylijättiläisen värinen ja hän ajatuksensa kiersivät suunnilleen tätä rataa:
Voi elämä, kyllähän minä tämän arvasin, hitto, heti kun tämä päivä on ohi tuo lurjus lentää TARDIKSESTA kuin leppäkeihäs,
voi perse, ei hänen perseensä, voi perse, ei, onko pakko jos ei tahdo, voi elämä…
”Kuulin että tuossa lähimuseossa on kalsarinäyttely. Varasta minulle sieltä kalsarit.” Tohtorilla kesti hetken rekisteröidä,
mitä oli juuri kuullut ja kun hän sen tajusi, häneltä pääsi samanlainen ääni kuin yllättyneeltä kissalta.
Ja tässä sitä oltiin, hiippailemassa aamupäivällä museon takapihalla. Tohtorista tuntui naurettavalta.
Hänhän oli aikuinen ja vastuullinen sellainen. Tai no, ainakin melkein. Jos tästä kuultaisiin, niin koko ajan herrojen nimi tahriutuisi uudestaan.
Oli siis parempi hoitaa keikka nopeasti ja kunnolla.
Takaovi aukeni helposti. Kukaan ei olettanut että kalsarinäyttely olisi ryöstön kohteena ja jos totta puhutaan,
Tohtori oli vain kerran kuullut kalsarivarkaudesta ja se oli ollut silloin kun Gallifrey oli elänyt ja voinut hyvin.
Joten hänestä tulisi kaikkien aikojen kalsarivaras jos tämä onnistuisi hyvin.
Museo ei hiljaisuudestaan päätellen ollut vielä auki. Varjot reunustivat vitriinejä jotka tänään olivat täynnä kalsareita.
Minkään näköiset punaiset pisteet eivät näkyneet hämärässä, eikä edes vihreät. Vihreät valot olivat hyvä juttu, ne yleensä osoittivat sitä, että pääsy oli sallittu, tai jopa suotavaa. Tohtori asteli hiljaa ja hitaasti avaralla käytävällä ja kun parinkymmenen metrin päästä mikään hälytys ei ollut soinut, Tohtori uskalsi kävellä nopeammin.
Hetken vielä käveltyään hän huomasi seinällä olevan kyltin. Kyltti oli suuri, siis oikeasti suuri ja siinä luki näin:
Toisessa kerroksessa maailman erikoisimmat kalsarit - katso myös täyskultaiset kalsarit!
Vai että täyskultaiset, Tohtori ajatteli, ei mikään huono saalis. Hän lähti portaita kohti ja huomasi saman tien, että portaikko oli ansalangoitettu. Tohtorille se ei kuitenkaan ollut este eikä mikään, sillä hän oli vielä nuori ja atleettinen.
Päästyään toiseen kerrokseen hän näki ne. Kultaiset kalsarit. Ne olivat varsin huonosti suojatut, vain pleksilasin takana kehyksissä. Tohtori kaivoi takkinsa taskusta ääniaaltomeisselinsä ja alkoi työhön. Meisselistä lähti pientä surinan ja huminan sekoitteista ääntä
ja sen kärki hehkui sinisenä. Se sininen valo heijasti Tohtorin keskittyneet kasvot pleksilasiin. Sininen valo ei ollut edullisinta valoa Tohtorin uurtuneille kasvoille.
Kalsarit turvallisesti takin sisätaskussa Tohtori palasi alakertaan. Nopeasti hän vetäytyi takaovesta ulkoilmaan ja painoi oven kiinni perässään. Vasta sitten hän hengitti syvään ja asetti kasvoilleen kaikki-on-hyvin -ilmeen. Tämä kaupunki taisi olla hyvin aamu-uninen, sillä Tohtori ei nähnyt montaakaan ihmistä liikkeellä ja kello oli sentään yli kaksitoista.
”Tuossa kalsarisi”, Tohtori tokaisi ja heitti torkkuvaa Jackia kalsareilla päähän. Hän oli löytänyt Jackin nukkumasta huoneessa
jonne tämä oli asettunut ja mikä olisikaan parempi tapa herätä kuin tulla heitetyksi umpikultaisilla kalsareilla?
Kirosanoja lensi muutama, kun Jack havahtui tähän päivään ja tajusi missä oli. ”Onko ihan pakko olla väkivaltainen näin aamusta?”
Jack kysyi ja katsoi kalsareita. ”On nämä vaan hienot kalsarit”, hän sitten kehaisi ja puki ne jalkaansa.
”Kysynpä muuten, miksi ihmeessä toit juuri nämä? Siellä oli varmasi vaikka kuinka paljon vaihtoehtoja”, Jack kysyi päivällisellä.
Se idiootti oli tallustellut pelkät kalsarit päällään koko ajan. ”Ei sillä ole väliä”, Tohtori vastasi ja pakeni paikalta.
