Title: Suru kääntyi iloksi, one-shot
Kirjoittanut: ssatine
Ikä-raja: Sallittu
Paritus: Linda/Mikko
Genre: Drama, ehkä hiukan angst ja hiukan fluffy
Summary: Linda on koulukiusattu, outoihin ja värikkäisiin vaatteihin pukeutunut tyttö, jolla ei ole yhtään ystävää, lukuunottamatta Hämeenlinnassa asuvaa rippikaveria, Mikkoa. Linda lähtee tapaamaan Mikkoa, joka kertoo asioita, jotka muuttavat Lindan elämän totaalisesti.
Oli synkkä, talvinen lauantai-aamu. Linda makasi hiljaa vuoteessaan ja katseli ulos ikkunasta leijailevia hiutaleita. Jouluun oli vielä kaksi viikkoa. Tänään Linda lähtisi Hämeenlinnaan parhaan ystävänsä, Mikon luokse.
Ei Lindalla muita kavereita ollutkaan kuin Mikko, johon hän oli tutustunut ollessaan rippileirillä. No, kyllä hän joskus oli myös naapurin Maijan kanssa, mutta yleensä heidän yhteiset hetkensä päättyivät siihen, että Linda lähti kotiinsa itkien, Maijan loukattua häntä jollain tavalla.
Lindaa kiusattiin jatkuvasti koulussa. Ehkä hänen vaatetyylinsä takia, ehkä ei. Linda käytti räikeitä, suurelta osalta oransseja, keltaisia tai punaisia vaatteita. Hänellä oli punaiset, leiskuvat hiukset ja hyvin ruskettunut iho. Hän näytti ulkomaalaiselta, vaikka olikin täysin suomalainen.
Linda harrasti aerobicia, kuvaamataito-kerhoa ja pianon soittoa.
Lindalle koulunkäynti oli hyvin vaikeaa. Usein häntä haukuttiin koulussa erilaisilla haukkumanimillä, joita hän ei voinut sietää. Hän itki koulussa, ja kotona. Hän oli käynyt rehtorin ja koulupsykologinkin puheilla. Kiusaajille puhuttiin, mutta he eivät välittäneet vaan jatkoivat haukkumista ja heittelivät häntä tavaroilla tai vetäisivät häntä hiuksista.
Linda muisti erään hirveän päivän noin kolme kuukautta sitten, kun hänen ollessaan syömässä ruokatunnilla, luokan pojat alkoivat heitellä hänen päälleen tomaatteja. Yksi osui häntä suoraan naamaan, kun hän oli kääntymässä, pyytäkseen poikia lopettamaan heittelyn. Koko koulu oli nauranut hänelle.
Nyt oli siis kymmenes joulukuuta, lauantainen aamu. Linda vääntäytyi ylös ja haukotteli. Hän oli pakannut kassinsa jo eilen, sillä hänen junansa lähti aikaisin. Kello 8.30. Linda katsahti vihreään kukkakelloonsa, joka näytti 6.30.
Vielä vähän aikaa hän makasi sängyssään puoliksi nukkuen, silmät kiinni. Parin minuutin päästä hän pakotti itseään nousemaan ylös. Hän veti yöpuvun yltään ja heitti sen lattialle. Hän puki päälleen oranssi- keltaraidallisen villapaidan ja veti jalkaansa farkut. Sitten hän harjasi hiuksensa ja jätti ne auki. Linda katsoi peiliin. Omasta mielestään hän oli kaunis, ja niin myös äidin, isän, siskon, mummin, papan, tätien ja setien sekä Mikon mielestä. Linda ei käyttänyt paljoa meikkiä, vain vähän sinistä kajaalia ja ripsiväriä, jotka korostivat hänen vihertäviä silmiään.
Kello oli 7.00, kun hän laahusti alakertaan syömään aamupalaa. Hänelle oli jätetty keittiön pöydälle omenamehua ja croissant. Hän nautiskeli hiljaisuudesta ja mussutti croissanttia, joka oli kovaa ja kuivaa.
Kello 7.30 hän haki kassinsa ylhäältä ja puki ulkovaatteensa: pitkän, sinisen toppatakin, vihreän pipon ja karvakengät.
Linda astui ulos kylmään, viimaiseen ilmaan. Lunta satoi yhä hanakasti.
"Huomenta!" Lindan äiti huusi hääriessään auton ympärillä.
"Tulin jo aikaisin ulos, kun auton päällä oli ainakin kymmenen senttiä lunta!"
Äiti oli ylipirteä ja se ärsytti Lindaa. Hän vääntäytyi istumaan autoon ja heitti kassinsa takapenkille. Kohta äiti istui hänen viereensä.
"Onko kaikki varmasti mukana?" Äiti kysyi iloisesti. Linda vain nyökkäsi, ja pisti auton radion päälle, melko lujalle. Äiti nyrpisti nenäänsä ja väänsi radion äänen lähes kuulumattomiin. Linda ei jaksanut alkaa huutamaan asiasta joten hän vain huokaisi syvään ja katsoi ikkunasta ulos.
Onneksi pääsen nopeasti pois tästä hullujen kaupungista, hän ajatteli. Ja toivottavasti isä ja äiti hankkiutuvat sillä välin kun olen poissa hoitoon.
Äiti käynnisti auton ja he lähtivät pihasta renkaat nitisten lumessa.
He olivat rautatieasemalla kello 8.20 ja kiiruhtivat kassien kanssa junalaiturille 2. Juna oli jo paikalla.
"Tulenko saattamaan sinut junaan?" Äiti kysyi Lindalta.
"No et todellakaan tule. Hei äiti, olen jo kuusitoista! Ei minua tarvitse kohdella kuin vauvaa!"
Äiti näytti loukkaantuneelta- ainakin ilmeestä päätellen. Hän halasi pikaisesti tytärtään ja lähti. Linda nousi junaan ja alkoi etsiä vaunuaan, numero viittä. Hän löysi paikalleen ja nosti laukkunsa tavaratelineelle ja istui kurtistuneen, vanhan mummelin viereen.
Hän vetäisi taskustaan karkkipussin ja mp3- soittimensa. Hän alkoi kuunnella musiikkia, joka koostui lähinnä Bob Marleysta, The Hivesista ja sen sellaisesta. Koko matkan hän kuunteli musiikkia ja mässytti karkkia ikkunasta ulos tuijottaen. Tampere jäi kauas taakse, edessä päin avautui Hämeenlinna.
Juna oli perillä Hämeenlinnassa kello 9.30. Mikko oli Lindaa vastassa laiturilla. Pitkä, hoikka, suklaasilmäinen rokkari heilutti Lindalle, kun tämä katsahti ikkunasta. Linda riuhtaisi kassinsa tavaratelineeltä ja säntäsi ulos junasta kurttuisen mummon melkein kumoon työntäen.
"Moi!" Huusi Mikko ja halata rutisti Lindaa. Linda oli onnellinen, että oli vihdoin siellä, missä pitikin.
"Ihanaa olla taas täällä", hän huusi ja päästi irti Mikosta.
"Niin niin. No, mitä haluaisit tehdä? Käydäänkö ensin meillä ja kotona ja mennään sitten kaupungille?" Mikko kysyi iloisesti. Linda vastasi vähän nolostuneena:
"Minusta olisi vain kivempi mennä teille ja jutella, mutta ihan miten sinä haluat."
"Ei, ei! Sinähän se vieras olet. Tehdään, mitä sinä haluat", Mikko hymyili. He lähtivät kävelemään kohti Mikon kotia, joka sijaitsi lähellä asemaa. Koko matkan he juttelivat iloisesti toisilleen, ja Linda kiinnitti huomiota siihen, että Mikko hymyili hänelle enemmän kuin koskaan, ja tarkkaili häntä kuin... Kiinnostuneena?
Mikko asui vanhassa, harmaassa kerrostalossa, kolmannessa kerroksessa. Ähkien he nousivat portaat ylös (hissiä ei ollut).
"Perillä", Mikko sanoi ja irvisti. Linda naurahti. Mikon perheen ovessa oli kuva kuusivuotiaasta Mikosta.
He astuivat sisään. Mikon vanhemmat tulivat iloisena tervehtimään Lindaa ja kantoivat tämän kassit Mikon huoneeseen, tuoden sitten heille sipsejä ja limsaa.
Linda istahti sohvalle ja kertoi pojalle viimeksi koulussa tapahtuneesta tempauksesta.
"Paskapäitä kaikki tyynni", Mikko kommentoi ja heilutti päätään puolelta toiselle. Oli hyvä että Mikko ymmärsi, oli aina ymmärtänyt. Linda pystyi kertoa hänelle ihan kaiken.
Mikko puolestaan kertoi kesälomastaan, ja kaikesta mitä oli tapahtunut heidän viime tapaamisensa jälkeen.
"Minusta olisi niin kivaa, jos asuisin täällä tai sinä Tampereella. Kun ei minulla ole muita kavereita kuin sinä", Linda huokaisi syvään ja tuijotti lattiaan surullisena.
"Mitäh?" Mikko äyskähti.
"Mitä mitä?" Linda kysyi ihmeissään. Eikö poika muka ollut ymmärtänyt hänen sanojaan?
"Siis, eikun minä vaan sitä, että- eikö sinun vanhempasi ole kertoneet?" Mikko kysyi ymmällään. Linda pyöritti päätään ällistyneenä.
"Siis, että... Me muutetaan Tampereelle!" Mikko vastasi ja hymyili leveästi, silmät tuikkien. Lindan suu loksahti auki ja hän kiljaisi:
"Ei ole totta!"
Hän hyppäsi pojan kaulaan ja kaatoi näin tämän sängylle. Yllätykset eivät loppuneet siihen. Linda tunsi jotain pehmeää huulillaan. Mikko suuteli häntä! Linda irrottautui pojasta.
"Sinulla taitaa nyt olla jotain muutakin selitettävänä", Linda sanoi ja hymyili hiukan.
"Sanotaanko, että selitys voisi liittyä jotenkin ihastumiseen... Tai-" Mikko aloitti, mutta Linda veti hänet toiseen, entistä parempaan ja ihanampaan suudelmaan.
Kurja elämä muuttuikin yhtäkkiä loistavaksi.
A/N: Wahwahwah. Tämä on yksi "nössöimmistä" (tarkoittaen tekstejä joista en pidä) tarinoistani. Kirjoitin tämän Aamulehden kirjoituskilpailua varten, mutta eipä tämä menestynyt ja jäi lojumaan laatikon pohjalle. Nyt rohkaistuin ja laitoin tämän tänne. Nysverö tarina, minkä sille mahtaa. Toivottavasti täältä maailmasta silti löytyisi joku, jota tätä ymmärtää. ^^
~ssatine
