Tekijä: Haruka
Otsikko: Muistojen lämpö
Paritus: Jarno/ Viivi
Genre: Drama, romance, het, ficlet
Ikäraja: S
Varoitukset: Yksi kirosana sieltä löytyy…
Vastuunvapaus: Henkilöt, jotka tässä mainitaan, omistavat itse itsensä, Jarno ja Viivi ovat luomuksiani eikä näin ole (ainakaan vielä) tapahtunut.
Yhteenveto: Jarno muistelee hetkeä, jolloin on tavannut ensimmäistä kertaa Leevin ja Viivin.
A/N: Jatkan Viivin ja Jarnon tarinaa. Tässä hieman muistoja heidän kohtaamisestaan. Jos luette, kommentit ovat tervetulleita.
Osallistuu ficlet300 -haasteeseen sanalla 87. Poika.
Vaaleahiuksinen pikkupoika keikkuu korkealla baarijakkaralla ja on ihme, ettei hän putoa. Rastatukkainen mies tarttuu pojan takin selkämykseen ja nostaa kainaloiden alta hänet paremmin istumaan.
Miun isäni kielsi minuu ryntäilemästä lavan ja baarin väliä, sillä lavalla oli hirveästi erilaisia johtoja, joihin se pelkäsi miun kompastuvan ja lyövän söpöt kasvoni lattiaan. Ja siinä olis sit ollu sairaalareissu edessä. Isä kielsi minuu keikkumasta sillä baarijakkaralla, mut mitä muutakaan mie olisin voinut tehdä siinä vaiheessa. En mie saanut jäädä kotiinkaan, koska äiti oli tapaamassa jotain kaveriaan ja oli pyytäny että isä pitäis miusta huolen. Niinpä isä raahasi miut mukanaan keikalleen baariin ja joutui tappelemaan baarin henkilökunnan kanssa siitä, että mie pääsin sisään. Mie lupasin olla kiltti poika ja isän bändikaverit tarjosivat miulle limua.
Rastatukkainen mies juoksee vuoroin lavalla soundcheckissä, vuoroin baarin puolella katsomassa, ettei poika vain juo hänen tuopistaan olutta. Mies kiroilee harmistuneena.
- Mitä helvettiä mie teen ton pojan kanssa? oli miun isäni kysynyt Hannulta, Samilta ja Nikolta, kun oli taas käynyt vahtimassa minuu baarin puolella.
Kukaan ei ollut vastannut isälle mitään, ei edes Hannu, joka on isän hyviä ystäviä. Miun olis isän kavereiden mukaan pitäny odottaa takahuoneessa keikan päättymiseen asti, mut mie tahdoin nähdä, kuinka isä lauloi.
Pojan huomio kiinnittyy naiseen, joka työntää rattaita, joissa istuu pieni tyttö. Rattaiden perässä kulkee käsi kädessä kaksi lasta: vaalea poika, jonka toisessa poskessa on hymykuoppa ja tummahiuksinen tyttö, jonka siniharmaissa silmissä on vakava katse. Rastatukkaisen miehen kulmat kohoavat rypyistään ja hänen ilmeensä kirkastuu hänen tunnistaessaan naisen.
”Sieltähän työ tuuttekin”, olivat miun isän ensimmäiset sanat tummahiuksiselle naiselle, jolla oli yllään musta t-paita, jossa luki valkoisella teksti ”MIR”. Nainen pahoitteli myöhästymistään ja sitä, kun oli joutunut ottamaan lapset mukaan, koska sen sanojen mukaan ”lasten isä ei halunnut lasten pyörivän sinä iltana jaloissaan, kun se kirjoitti jotain työjuttuja”. Isä esitteli naisen miulle, mut siinä vaiheessa mie annoin sen nimen vaan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Miun huomioni kiinnittyi niihin kahteen vanhempaan lapseen, joista se poika vaikutti melko ujolta. Tyttö oli rohkeampi, mut kuitenkin melko hiljainen. Poika kertoi nimekseen Leevi, tyttö oli Viivi ja mie kysyin isältä, saisko nekin limua. Sinä iltana niiden äiti lauloi kahdessa biisissä miun isän kanssa ja Viivin katse seurasi vuoroin lavan tapahtumia, vuoroin kääntyi katsomaan, mitä mie tein. Sen keikan jälkeen Viivin katse seurasi minuu unissa intensiivisesti, kunnes myö kohdattiin monen vuoden kuluttua uudelleen samassa koulussa.
