Nimi: Ulkopuolinen
Ikäraja: K-11 // Tinppa lisäsi ikärajan otsikkoon.
Beta: Ei ole.
Paritus: Väitetty Simo/Iida.
Varoitukset: Katkeruus ja kiroilu.
Summary: Tämä olen minä, Ulkopuolinen.
A/N: Omistan itseni (Iidan) ja kavereideni nimet on muutettu. Ja siis, juontahan tässä ei ole, nämä sanat ovat ihan oikeasti minun arjestani. Osa teoista on jopa arkipäivästäni. Tämä kaikki on suoraan arjestani. Näin minä sen kaiken tunnen.
Ulkopuolinen
Hymyilen.
Kyyneleet valuvat hiljaa pitkin poskiani, mutten lopeta hymyilemistä. Katson paikaltani miten luokkani pojat ja muutamat yhdeksäsluokkalaiset pelaavat jalkapalloa. Heidän hymynsä ja naurunsa saavat minutkin hymyilemään, ja samalla se rikkoo jotain sisimmästäni. Olen täysin rikki, minua ei voi korjata. Sisimpäni on lasia, mutta suurin osa särkyneistä palasista on tallautunut jauhoksi.
Minua ei voi korjata.
Totuus kirvelee, mutta se on helppo painaa unohduksiin. Suljen silmäni ja haluaisin lentää, olla vapaa ja viimeinkin jotakin. Haluaisin olla heille joku, mutten ole kukaan. Olen vain ilmaa, näkymätön heidän silmissään. Minä en ole kukaan, eikä minusta välitä kukaan. Olen monesti sanonut, etten kaipaa ketään. En ehkä kaipaakaan, mutta sydämeni haluaisi jonkun josta ottaa turvan. Tuska täyttää sydämeni kerta kerran jälkeen, kun nään miten muut luottavat toisiinsa ja tukevat toisiaan.
Haluaisin lentää.
Haluaisin lähteä, jättää kaiken taakseni. Avaan silmäni, kyyneleet puskevat uudestaan ulos. Otan silmälasini pois ja pyyhkäisen ne unohduksiin. Minun ei pitäisi itkeä, minun ei pitäisi olla näin heikko. Olen kasvattanut itsestäni vahvan, tehnyt itsestäni muista riippumattoman ja helvetin hyvän valehtelijan. Näen miten pojat hymyilevät ja kehuvat maalintekijää. Joku oli tehnyt maalin minun huomaamattani. Mutta eihän sillä ole väliä. Eihän minua kiinnosta heidän pelinsä.
Olen itserakas kusipää.
Vihaan heitä, vihaan niin että sydämeen sattuu. En tunne katumusta yhdestäkään loukkaavasta sanastani. Eivät sanani heitä satuta, he eivät välitä. Näen inhon ja vihan heidän silmissään. Minua ei ole kaivattu, minua ei kaivata, eikä minua tulla kaipaamaankaan. Mutta sehän on minulle ihan sama, eikö niin? Enhän minä välitä vittuakaan siitä, kaipaavatko he minua vai eivät. Näen heidän silmistään myös julmuuden. He tahtovat tehdä minusta sellaisen, mikä olen heidän mielikuvissaan.
Olen kaikista rumin.
En ole kateellinen, enkä häpeä itseäni. Nostan ylpeänä pääni pystyyn ja hyökkään vasten kasvoja. Pakotan itseni syömään, vaikkei tekisi mielikään. Pakotan itseni juomaan vettä edes puoli lasia. Mutten pakota itseäni liikkumaan. Jalkoihini sattuu, polveni pettävät ja väsymys painaa päätäni alemmas. Siltikään en luovuta. Pakotan silmäni auki, kovetan ilmeeni ja näytän olevani vahva. Vahvempi kuin kukaan heistä.
Olen kaikista naiivein.
Joskus uskoin ihmisissä olevan jotain hyvää, yritin nähdä pinnan alle ja löytää sieltä piilotetun inhimillisyyden. Olin naiivi, mutten ole enää. Näen kaikista sen pahan mitä he kantavat sisimmässään ja näyttävät myös ulos. Suunnatkaa vain vihanne minuun, mutta älkää suunnatko sitä ystäviini. Minä en ansaitse heitä, joten älkää heitä syyttäkö minun tekemistäin virheistä. Olen ehkä pelkkää virhettä, mutta ette voi syyttää siitä ketään muuta kuin minua. Katsokaa sydämiinne, ja vannokaa käsi sydämellä, että olen typerä huora. Aivan kuten te sanotte.
Minä olen hullu.
En piilota faniuttani ja jonkinasteista taikauskoani, mutta tiedän ettei se ole hulluutta. Te ette edes tiedä miltä hulluus näyttää tai mikä se on. Ymmärrättekö te yhtään, mitä minä sanon? Miksette voi tajuta, ettei hulluus ole oikeasti sitä mitä televisiossa tai elokuvissa näytetään. Ettekö voisi katsoa itseänne, ja kuunnella kerrankin tarkasti, mitä on skitsofrenia. Läheiselläni on se, mutta siitä voi parantua osittain lääkkeiden avulla. Ehkä osa hänestä on kadonnut sairauden myötä, mutta hän ei ole hullu. Hän ei ole psykopaattimurhaaja tai edes väkivaltainen. Hän on yksinäinen ja pelokas nuori sielu, jota julma maailma on vahingoittanut yhden kerran liikaa.
Olen ylensyöjä.
Ettekö koskaan ole katsoneet mikä ruokamäärä lautasellani on? Ettekö ole koskaan nähneet, miten heitän siitä suurimman osan pois? Aina huomatessani katseenne lautasessani, alan hävetä. En syö juuri ollenkaan ja heitän suurimman osan pois. Ettekö näe, mitä olette tekemässä minulle? Koulun kellot soivat, ja on aika mennä matematiikan tunnille. Jähmetyn kuitenkin paikoilleni ja suljen silmäni uudestaan. Nojaan puukoulun seinään ja huokaisen. Ettekö te ymmärrä miten minuun sattuu?
Olen täysi nolla.
En jaksa panostaa mihinkään tekemääni, paitsi tanssiin, venyttelyyn, laulamiseen ja kirjoittamiseen. En keskity koulussa, en tee läksyjä. Oletteko koskaan miettineet mistä se johtuu? Osa minusta haluaa tehdä tahtonne mukaan, mutta suurin osa minusta elää juuri niin kuin minä itse haluan. Osa minusta haluaa kapinoida, taistella ja viedä voiton. Pieni osa minusta tahtoo kuitenkin luovuttaa, liitää pois. Kiedon käteni polvieni ympärille ja avaan silmäni katsellakseni tyhjää koulunpihaa. Tuuli kuljettaa yksinäistä muovipussia halki pihan ja tuska kiertää sormensa taas sydämeni ympärille. Tälläisinä hetkinä haluan vain luovuttaa.
Olen laiska.
En halua liikuntatunneille, sillä alemmuuskompleksini on todella paha. Kaikki muut ovat laihoja, kauniita ja hyviä liikunnassa. Olen ainoa, joka on lihava, ruma ja joka ei jaksa tehdä yhtä paljon kuin muut. En uskalla, enkä pysty juosta, sillä pelkään mitä he ajattelevat. En halua uida muiden kanssa, sillä muut näyttävät bikineissään tai uima-asuissaan niin näteiltä. En halua tehdä kuntotestejä, koska kyynärpääni eivät kestä punnerruksia, enkä saa yhtään vatsalihasta. En halua osallistua liikuntaan, koska pelkään teidän mielipiteitänne. Pelkään ivallista nauruanne, ilkeää kuiskutteluanne. Ettekö ymmärrä, että te satutatte minua halveksivilla katseillanne?
Olen läski.
Joka puolelta kuulen teiltä tytöiltä valitusta siitä miten te olette läskejä. Ettekö te tajua, että hakiessanne huomiota, vertaatte itseänne minuun? Ettekö te tajua, että istun vieressänne ja kuuntelen sitä tuntien vertailevat katseet vartalossani. Ettekö te ymmärrä, että saatte minut häpeämään itseäni? Itseään pitää rakastaa, jotta joku voi rakastaa sinua. Sillä ohjeella elän, mutta ajoittain menetän uskoni siihen. Tässä maailmassa laihat ja kauniit hallitsevat, määräävät rumia lihavia. On pullukoita jotka ovat kauniita, ja heitä arvostetaan. Mutta minunlaiseni heitetään syrjään.
Olen huora.
Ettekö te ymmärrä, miten minuun sattuu, kun minua väitetään parhaan ystäväni huoraksi? Minä en ole huora, mutten enää jaksa väittää vastaan. Ette te minua kuuntele. Koulunpiha on hiljainen, mutta kuulen vaimeasti puukoulun sisältä kellon tikityksen. Opettaja odottaa minua luokkaan, ja muut sanovat heti minun lintsaavan. Sillä ei ole väliä, en olisi kuitenkaan oppinut mitään. Tässä minä istun, yksinäinen huora joka odottaa asiakasta. Ihan miten vain te tahdotte, eihän minun tunteillani tai tahdollani ole mitään merkitystä. Teille on yksi hailee se, mitä minä ajattelen. Te ette välitä siitä, miten rikkoudun aina lisää, kun huudatte minua huoraksi.
Olen surkea laulaja.
Tiedän että en ole paras mahdollinen laulaja, mutta tiedän etten ole surkeakaan. Miksette arvosta sitä, että harjoittelen kotona koko ajan, ja laulan ystävälleni? Ei teidän ole pakko kuunnella ellette halua, eikä teidän ole pakko loukata. Mutta te haluatte loukata. Te haluatte nähdä haavoittuneen katseeni, kyyneleet silmissäni. Haluatte nähdä minun juoksevan pois, menevän muka vessaan. Lähetätte pari tyttöä perääni, jotta he saisivat kertoa teille kuulleensa nyyhkeeni. Haluan vain rauhaa, haluan sulkea silmäni ja lipua pois. Ette te minua tarvitsisi.
Tätä kaikkea minä olen.
Kaiken kaikkiaan te haluatte minun tuntevan näin. Nousen ylös ja kierrän puukoulun taakse kyyryssä, jottette te, rakkaat luokkalaiseni, näkisi minua. Teidän ei tarvitse pilata iloanne näkemällä minun ruman vartaloni, hirveät kiharani, naurettavat silmälasini ja rumat kasvoni. Olen teille kuin painajaisten hirviö, jota pääsette juuri ja juuri pakoon. Joskus ette pääse ollenkaan. Istuudun nokkosiin puukoulun takana, en tunne niiden poltetta, enkä edes välittäisi. Ei kukaan teistä tulisi minun luokseni kehottamaan nousta siitä. Ei kukaan teistä haluaisi huolehtia. Eikä kukaan teistä huolehdi. En ole katkera teille, enkä vihainen. Ei ollut teidän syynne, että minä jouduin luokallenne.
Tämän kaiken te olette minusta tehneet.
Ojentaudun makaamaan nokkosiin, levitän käteni ja suljen silmäni. Tiedän, ettei kukaan tule tällä välitunnilla tänne. Kaikki luokkalaiseni kerääntyvät omiin porukkoihinsa, eivätkä tänne tule yhdeksäs- eivätkä seitsemäsluokkalaisetkaan. Seitsemäsluokkalaisilla on siirtymävälitunti ja te keräännytte tekemään läksyjä. Kemian opettaja on erittäin tiukka, eikä kukaan teistä ole tehnyt läksyjä. Paitsi Mikael, Marika ja Henriikka. Katsotte heiltä vastaukset, kopioitte omiin vihkoihinne ja sen jälkeen jatkatte jutteluanne. Ei teitä huvita enää pelata jalkapalloa, ja valkoinen pallo lojuu vieressäni yksinäisenä. Käännyn kyljelleni ja siirrän käteni koukkuun pääni alle. Nukahdan siihen, lämpimään poltteluun.
Tämä olen minä, 8D:n Iida.
Ulkopuolinen.
