Nimi: Hirviö kaunottaressa
Kirjoittaja: minä, Belsissa. Älä siis esitä omanasi tai kopioi ilman lupaa.
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Kauhu, hieman romantiikkaakin
***
En ollut koskaan odottanut saavani erityisen kaunista vaimoa. Ehkäpä korkeintaan sievän tai hauskannäköisen rouvan, mutten missään tapauksessa kaunotarta. Olinhan itse vain lyhyenläntä, hieman pyöreähkö ja muutenkin varsin tavallisen näköinen mies. En ollut myöskään varustettu huikeilla puhelahjoilla, karismalla, enkä varsinkaan veitsenterävällä älyllä.
Lyhyesti sanottuna olin siis aikamoinen tavallisuuden perikuva. Ainoat etuni avioliittomarkkinoilla oli lihavahko kukkaroni ja aatelisarvoni. Olivat kuitenkin sen verran suuri etu, että toivat tyköni yhden kauneimmista naisista, jonka olin eläessäni nähnyt. Belinda Allesbury oli uskomaton ilmestys lähes platinanvaaleine, pitkine kiharoineen ja eriskummallisine sammalensävyisine silmineen. Vartalon ja olemuksen summastakin tuli mieleen korein joutsen. Oli suorastaan ihme, että sen näköinen nainen saattoi lisäksi olla vielä niin valovoimainen, että hurmasi useimmat ihmiset pelkällä läsnäolollaan.
Tuon ominaisuuden takia vanhempani suostuivat avioliittomme, vaikka Belindan perheen aatelisarvo olikin omaamme alhaisempi He nimittäin ihastuivat Belindaan heti esiteltyäni hänet eräiden ystäviemme tanssiaisissa. Hääpäivänä en saattanut kokea onneani todeksi. Kyllähän minä tiesin, ettei Belinda minua varsinaisesti rakastanut, mutta hän oli kaikesta huolimatta erittäin edustava ja myös kultainen aviopuoliso. Me olimmekin alkuun erittäin onnellisia yhdessä. Seurapiireissä tulimme kovin suosituiksi ja yhteinen arkemmekin oli varsin miellyttävää. Elämämme oli varsin täydellistä muutaman kuukauden ajan. Vähitellen aloin kuitenki huomata Belindassa niitä kummallisia piirteitä, jotka myöhemmin vaikuttivat suhteeseemme tuhoisella tavalla.
Ensiksi panin merkille, kuinka hän alkoi ehostaa itseään entistä tarkemmin, myös sellaisina iltoina kuin istuksimme kahdestaan palvelusväen kanssa kartanossamme. Eihän tuollainen yksinään minua haitannut. Minusta oli vain imartelevaa huomata vaimoni panostavan ulkoiseen olemukseensa yksin minua varten. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin huomaamaan Belindan käytöksessä muutakin outoa. Hän ensinnäkin jättäytyi yhä useammin pois erilaisista seurapiiritapahtumista. Ajattelin aluksi sen olevan vain hetkellisen masennuspuuskan aikaansaannosta. Se ei kuitenkaan selittänyt enää seuraavaa eriskummallisuutta. Toisinaan poissaollessani vaimoni oli nimittäin kääntänyt makuuhuoneemme peilit nurin ja tuntui yleensäkin ahdistuvan niihin katsomisesta. Häntä tuntui vaivaavan jonkinlainen pakkomielle, johon en kuitenkaan turhan radikaalisti tahtonut puuttua. Minähän rakastin Belindaa, enkä suinkaan tahtonut hänen tuntevan oloaan kiusaantuneeksi vaivastaan vain minun uteliaisuuteni tähden.
Belindan kummallinen käytös siis säilyi minulle mysteerinä, kunnes hän alkoi odottaa poikaamme. Siinä vaiheessa vaimoni pakkomielle alkoi saada lopullisen muotonsa. Ennen Belinda oli pyrkinyt peittämään jo mielipuolisuudeksi muuttuneen eriskummallisuutensa edes jollain tapaa, mutta raskaus tuntui saavan hänet niin ahdistuneeksi, ettei hän kyennyt enää peittelemään kummallisuuksiaan. Päivittäin rouvani saattoi viettää useita tunteja peilin edessä, vain vatsaansa tuijottaen ja sitä kourien. Sellainen suoraan sanottuna inhotti minua, mutten edelleenkään tahtonut aiheuttaa vaimolleni mielipahaa huomauttamalla asiasta. Toistuvien itkun- ja raivonpuuskien myötä en kuitenkaan enää voinut teeskennellä sokeaa. Ymmärsin, että minun olisi keskusteltava asiasta hänen kanssaan, niin epämiellyttyvää kuin se naiselle mahdollisesti olisikin.
En saanut Belindasta paljoakaan irti. Vain epämääräistä vaikerrusta rumuudesta, lihomisesta ja vanhenemisesta. Sain kuitenkin vahvistuksen sille, että vaimoni oli kehittänyt ulkonäöstään itselleen pakkomielteen. Belinda ei enää suhtautunut siihen Luojan suomana, hetkellisenä lahjana, vaan oikeutena, josta hänen oli kynsin ja hampain pidettävä kiinni. Vakuutteluni hänen viehätysvoimastaan eivät auttaneet juurikaan. Toisinaan hän tuntui saavan niiden ansiosta hetkellisen mielenrauhan, mutta hyvin pian naisen katseeseen syttyi jälleen jo liiankin tutuksi tullut neuroottinen kiilto.
Eräänä ratkaisevana iltana löysin Belindan lähes hysteerisenä makuuhuoneestaan. Vaimoni katse oli kiinnittynyt pukeutumispöydän peiliin ja se kertoi naisen jälleen vaipuneen siihen kummalliseen tilaan, josta häntä oli hyvin vaikea kiskaista todellisuuteen. Belindan vierellä oli myös epämääräistä seerumia sisältävä pullo, jonka nappasin pois häneltä hetkeäkään epäröimättä. Vielä tuolloin en ymmärtänyt, millaisesta juomasta oli kyse, mutta vaistonvaraisesti tiesin ettei sen nauttimisesta seuraisi mitään hyvää. Yllätyksekseni Belinda ei lausunut vastalauseen puolikastakaan. Jatkoi vain peiliinsä tuijottamista kuin tajuamatta mitä hänen ympärillään tapahtui.
Löytämäni nesteen vein tutkittavaksi kaupungin parhaalle lääkärille, joka ilmoitti minulle karmean totuuden melkein saman tien. Vain hetken tarkastelun jälkeen mies kykeni sanomaan, että kyseessä oli rohto, jota paikalliset rahvasnaiset käyttivät halutessaan eroon ei-toivotusta, syntymättömästä lapsesta. Onnekseni lääkäri saattoi myös kertoa, että seerumin tehoa ei oltu pystytty millään tavalla todistamaan. Rahvaan usko siihen tuntui sikiävän lähinnä taikauskosta. Tuon ilmoituksen johdosta helpotukseni oli sanoinkuvaamaton, mutta tietenkin järkytyksen taakka oli pudonnut vain osittain.
Minua nimittäin kauhistutti tieto siitä, että Belinda oli suunnitellut meidän lapsemme murhauttamista. Meidän yhteisen lapsemme, elävän olennon, jonka olisi kuulunut olla hänelle mitä rakkain. Sillä hetkellä vaimoni näytti silmissäni kauhistuttavimmalta hirviöltä. Hetken oloni oli suorastaan lamaantuneen pelokas ja olisin vain kuollakseni tahtonut paeta kauas kaupungista, jossa kammottava aviopuolisoni punoi hirveitä suunnitelmiaan. Toivuttuani pahimmasta järkytyksestä ymmärsin kuitenkin, että minun täytyi palata suojelemaan lastani. Raukka olisi ollut tuhon oma, jos olisin silloin lähtenyt karkumatkalle. Olihan minulla toki velvollisuuteni Belindaakin kohtaan, mutta niitä en halunnut juuri ajatella tuolla hetkellä tuntiessani rouvaani kohtaan vain mitä suurinta inhoa.
Palasin siis kauhun lamauttamana kartanoomme. Minun oli tuntemuksistani huolimatta löydettävä aivan ensimmäiseksi vaimoni. Oli huolehdittava, ettei hän voisi yrittää lapsentappoa enää toista kertaa. Etsiä ei tarvinnut pitkään, sillä hän oli liikkunut vain muutaman metrin pukeutumispöytänsä äärestä. Belinda makasi ilmeettömänä sängyllä, silmissä tyhjyyttä kuvastava, melkeinpä sieluton katse. Vielä muutamia tunteja aikaisemmin olisin säälinyt vaimoani, kenties istuutunut hänen vierelleen sängylle ja kysynyt rakastavan miehen tapaan, mikä on hätänä. Tiesin kuitenkin varsin hyvin mikä oli vialla ja minua suorastaan puistatti ajatuskin edes Belindan läheisyyteen istumisesta. Niinpä en pukahtanut sängyllä makaavalle olennolle sanaakaan vaan ainoastaan tarkistin huoneen myrkkyjen ja syntymättömäle lapselle vaarallisten esineiden varalta.
Noiden tapahtumien myötä varmistuin siitä, että Belindasta oli tullut täysiverinen mielipuoli, joka täytyi ehdottomasti pitää lukkojen takana. Mielellään makuuhuoneessa, jossa hän ei voinut vahingoittaa lastamme. Huomasin Belindan järkyttyvän siitä, kuinka saatoin vain kylmäverisesti lukita hänet yksinäisyyteen ajatustensa ja hartaasti pelkäämiensä peilien kanssa. Tiesin varsin hyvin, että hänen hulluutensa tulisi syvenemään sen vuoksi entisestään, mutta häpeäkseni minun on myönnettävä, etten tuossa vaiheessa juuri enää välittänyt vaimoni hyvinvoinnista. Rakkauteni naista kohtaan oli lähes sammunut, kun hän oli hulluudessaan yrittänyt kajota lapsemme henkeen.
Seurapiireissä poisjääntiämme ei juuri ihmetelty, sillä emme olleet pitkiin aikoihin kyenneet osallistumaan aktiivisesti erilaisiin tapahtumiin. Belindan oireilu oli pikkuhiljaa karsinut menojamme enemmän ja enemmän. Vaiheittain tapahtuva vetäytymisemme oli taannut sen, ettei lopullista eristäytymistämme juuri ihmetelty. Joitain puheita vaimoni mielenterveydellisistä ongelmista oli kyllä päässyt vuotamaan kartanomme ulkopuolellekin, mutten juuri silloin jaksanut suuremmin välittää maineestamme. Minulla oli suurempaakin murehdittavaa. Paitsi että minua kalvoi pelko lapsen menettämisestä, pelkäsin myös hieman oman henkeni tai ainakin terveyteni puolesta. Belinda ei ollut toistaiseksi uhannut minua millään lailla, mutten pitänyt sitä ollenkaan mahdottomana vaihtoehtona. Etenkään sen jälkeen, kun olin eristänyt hänet täysin ulkomaailmasta ja pakottanut seuraamaan vatsansa pyöristymistä.
Eräänä syysaamuna Belindan huoneesta alkoi kuulua huutoa, jonka ensin tulkitsin jonkinlaiseksi uudeksi hulluuskohtaukseksi. Totuus kuitenkin valkeni minulle hyvin pian kaikessa helpottavuudessaan. Synnytys oli vihdoinkin alkanut. Olin onnistunut tehtävässäni pitää lapsi hengissä. Enää minun ei tarvitsisi pelätä hänen henkensä puolesta, sillä Belindalla ei ollut minkäänlaista syytä pyrkiä surmaamaan vastasyntynyttä. Lapsi ei vaikuttanut hänen kehoonsa enää millään lailla. Minun oli kuitenkin alkuun erittäin vaikea uskoa sitä ja saman tien pojan synnyttyä nostinkin hänet käsivarsilleni ja vein omaan lukittuun huoneeseeni, pois kammottavan äidinkuvatuksen ulottuvilta. Minulle oli iskostunut raskausajalla ajatus siitä, että Belinda tahtoi vahingoittaa poikaamme, enkä koskaan täysin päässyt eroon tuosta pelostani.
Onneksi minun ei suuremmin tarvinnut varjella Philippeksi ristittyä poikaani Belindalta. Hän ei nimittäin itsekään tuntunut osaavan suhtautua lapseen, eikä siten yrittänyt ottaa minkäänlaista kontaktia tähän. Minun kasvattaessa poikaamme Belinda keskittyi yhä vain pakkomielteeseensä. Vaikka en tuntenutkaan enää minkäänlaista kiintymystä naista kohtaan, inhotti hänen käytöksensä minua silti. Minua oksetti nähdä hänen levittävän kasvoilleen niitä aineita, joita lääkäri oli häntä kieltänyt käyttämästä. Aiheuttivat kuulema vaikka minkälaista terveyshaittaa. Minua kuvotti aivan suunnattomasti jo se, ettei hän ollut havahtunut sairaudestaan edes meinatessaan surmata ainokaisen lapsensa sen takia. Nyt hän oli uhraamassa omaa terveyttäänkin sille vailla minkäänlaista epäröintiä.Noihin aikouhin viimeinenkin empatianhivenenikin vaimoani kohtaan katosi ulottumattomiin. Alkoi tuntua aivan käsittämättömältä ajatukselta, että olin koskaan rakastanut tuollaista naista.
Pyrinkin pysymään Belindasta mahdollisimman kaukana. Olin harkinnut jopa avioeroa, mutten tahtonut poikamme joutuvan kärsimään sen aiheuttamasta skandaalista ja pysyvästä äpäräntahrasta maineessa. Halusin hänen vielä jonain päivänä saavan ensiluokkaisen elämän, vailla turhan suuria tahroja menneisyydessään. Hylkäsin siis avioerovaihtoehdon, mutta sisimmässäni pidin silti liittoamme kuolleena. Kauhukseni Belinda ei tuntunut ajattelevan samoin. Kaikesta raskausaikana kokemastaan huolimatta hän ei tuntunut menettäneen mielenkiintoaan minua kohtaan. Vaimoni pyrki yhä läheisyyteeni aivan samaan tapaan kuin ennen päivää, jolloin löysin myrkkypullon hänen pukeutumispöydältään. Se oli minusta varsin karmaisevaa, vaikka uskoinkin ymmärtäväni mistä Belindan kummallinen suhtautuminen johtui.
Varmastikin hän ymmärsi toimeni nyt, kun lapsemme ei ollut enää hänen ulkokuortaan uhkaava tekijä. Nyt hän varmasti käsitti Philippen elävänä ihmisenä ja saattoi tajuta tekojeni tarkoituksen. Minun oli ollut pakko lukita hänet huoneeseensa ja rajoittaa hänen elämäänsä suojellakseni viatonta elämää. Varsimasti Belinda ymmärsi vihanikin jollain tapaa. Hän ei siltikään tuntunut ymmärtävän sitä tosiseikkaa, etten tulisi koskaan antamaan anteeksi hänelle. En halunnut, enkä uskonut pystyväni vaikka kokisin sen tarpeelliseksi. Hänen yrityksensä olla hyvä vaimo sairaudesta huolimatta valuivat siis täysin hukkaan. Mokoma palveleminen vain ruokki inhoani entisestään. Parasta, mitä hän olisi tuossa tilanteessa voinut tehdä, olisi ollut minun rauhaan jättämiseni. Tietenkin olisi ollut ihanteellista, jos hän olisi myös hankkiutunut eroon sairaudestaan, mutten usko sen voineen olla tuossa vaiheessa enää millään tapaa mahdollista. Enkä loppujen lopuksi usko, että sillä olisi enää ollut merkitystä meidän suhteemme laadulle.
Sen sijaan Philippen suhtautumiseen se olisi voinut vaikuttaa. Poikamme nimittäin oppi pelkäämään äitiään tämän kulkiessa kartanossa milloin raivoikkaana, milloin itkuisena. Toisinaan hän myös yritti korjata milloin mitäkin keksimäänsä ruumiinsa vikaa erilaisilla kojeilla. Sellaisiin pelottaviin rautakehikoihin ja epäluonnollisiin kosmetiikkamaskeihin sonnustautunut vaimoni näytti varmasti pienen lapsen silmissä vielä kammottavammalta kuin omissani.
Vuosien kuluessa Belinda yritti muutamaan otteeseen luoda jonkinlaista suhdetta poikaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Samoin hän jaksoi sinnikäästi yrittää avioliittomme korjaamista. Naisen yritykset kuvottivat minua kerta kerralta enemmän, etenkin kun lopulta ymmärsin hänen todellisen motiivinsa niille. Vaimoni nimittäin tuntui lähestyvän minua vain todistaakseen itselleen olevansa yhä haluttu. Hänellä oli selvästikin tarve tuntea minun edelleen himoitsevan häntä, mikä mielestäni kuvasi hänen sairauttaan varsin hyvin. Minun tukeni, ystävyyteni tai rakkauteni ei kiinnostanut Belindaa lainkaan. Vaimoni jo alkujaan vähäiset tunteet olivat ilman muuta kuolleet. Kyse oli enää siitä, että hän tahtoi todistaa itselleen olevansa yhä vetovoimainen.
Hänen yrityksensä huipentuivat iltaan, jolloin olin käymässä nukkumaan omassa makuuhuoneessani. Kauhukseni Belinda ilmestyi yllättäen ovelleni näyttäen lähes aavemaiselta valkoisessa yöpaidassaan.Synnytyksen jälkeen vaimoni oli jättänyt syömisen äärimmäisen vähälle päästäkseen eroon ylimääräisistä kiloistaan ja se näkyi hänestä vielä nyt, vuosien jälkeenkin. Belinda ei ollut osannut lopettaa laihduttamistaan ajoissa, vaan oli riuduttanut itseään vielä luurangonlaihanakin. Kerran upea puolisoni ei ollut enää millään tavalla kaunis. Paitsi, että hän oli pilannut vartalonsa, olivat myös tuuheat kiharat kuihtuneet elimistön riutuessa katkeileviksi hampuiksi ja silmiä rumensi edelleen niiden sairas kiilto. Kosmetiikkamaski naamalla oli täydellinen loppusilaus hirviöluomukselle.
Belindan kuopalle painuneista silmistä ei edes kuvastunut himo hänen pyrkiessään koskettamaan minua. Hänen koko olemuksensa tuntui huutavan vain pakottavaa tarvetta tulla halutuksi. Minä en kuitenkaan kyennyt, enkä millään tavalla edes halunnut auttaa vaimoani sairaalloisessa pakkomielteessään. Oikeastaan kykenin tuntemaan ainoastaan sanoinkuvaamatonta paniikkia kun mokoma kammottava olio edes yritti lähestyä minua. En tuhlannutkaan turhia sanoja pahoitteluun, vaan pakenin sydän järkytyksestä pamppaillen suoraan kylpyhuoneseen, jonka oven vielä varmuuden vuoksi lukitsin. En uskaltanut poistua tilasta moneen tuntiin ja vaimoni nyyhkytys oven ulkopuolella ainoastaan ruokki loputonta kuvotustani. Tahdoin vain mokoman olion lähtevän. En enää koskaan tahtonut nähdä sitä lähelläni. Enkä tiennyt kykenisinkö enää kestämään yhtäkään lähestymisyritystään sekoamatta. Belinda todella oksetti minua kaikessa sairaalloisuudessaan. Oksetti suoranaiseen vihaan asti.
Uskalsin poistua kylpyhuoneesta vasta aamuauringon ensisäteiden valaistessa sen. Katonrajaan rakennetusta pikkuikkunasta tulviva valo tuntui suunnattomalta helpotukselta sen kaiken kauhun keskellä. Sen voimin uskaltauduin avaamaan oven käytävälle, joka onnekseni ammotti tyhjyyttään. Belinda oli mennyt matkoihinsa.
Onnekseni sain huomata, että vaimoani ei näkynyt loppupäivänäkään. Odotin sydän kurkussa hänen ilmestyvän päivälliselle syömään olemattoman kokoisen annoksensa, mutta naista ei näkynyt edelleenkään. Tiesin, että oli velvollisuuteni mennä etsimään puolisoani, mutten todellakaan ollut halukas törmäämään häneen tapahtuneen jälkeen. En osannut ollenkaan sanoa, millaisessa tilassa Belinda oli, minkä vuoksi pelkäsin tavallistakin enemmän hänen lähestymistään.
Vasta illansuussa uskaltauduin todella lähteä etsimään häntä. Silloinkaan en tosin mennyt saman tien todennäköisimpään paikkaan eli naisen omaan makuukammariin. Osasin jo etukäteen vaistota, hänen olevan siellä ja pelkoni vuoksi pyrin välttämään kohtaamista viimeiseen ast. Lopulta, koko muun talon tarkistettuani, minun oli kuitenkin uskaltauduttava Belindan kammarille vievälle käytävälle ja lopulta hänen ovelleen.
Heti astuessani sisälle ymmärsin, ettei kaikki ollut kohdallaan. Vaimoni oli kyllä epäilemättä huoneessaan, mutta makasi sängyllään täysin liikkumattomana. Hän oli suorastaan levollisen näköinen, josta yllätyin melkoisesti, sillä en ollut nähnyt Belindaa sellaisena moneen vuoteen. Silmät suljettuina, ilman mielipuolisuuden sävyttämää ilmettä hänessä saattoi huomata merkkejä kerran kukkineesta kauneudesta.
Hyvin varovaisin askelin päätin lähestyä tätä häkellyttävää näkyä. Uskaltauduin menemään aivan sängyn vierelle asti, jolloin huomasin avaamattoman kirjekuoren vaimoni yöpöydällä. Se kiinnitti huomioni, sillä kaikki Belindalle ja myös häneltä lähtevä posti kulki minun kauttani. Tuota kirjettä en kuitenkaan ollut koskaan ennen nähnyt.
Niinpä poiminkin sen käteeni ja yllätyksekseni huomasin kuoreen koukeroisella käsialalla kirjoitetun nimen olevan omani. Kummastuneena repäisin kirjeen auki ja käsialan nähdessäni ymmärsin Belindan kirjoittaneen sen.
Rakkaani, enää sinun ei tarvitse katsoa kun vanhuus muokkaa minua päivä päivältä vastemielisemmän näköiseksi. Minä yritin, mutten onnistunut peittämään iän vähitellen harteilleni laskemaa taakkaa. Mutta enää minä en vanhene. Tämän rumemmaksi ei mikään luonnonvoima voi minua enää muokata.
Belindaa tuntematon olisi voinut ihmetellä sanoja, mutta minä tiesin niiden merkityksen saman tien. Epäilykseni todisti todeksi myös selvästikin Belindan kädestä lattialle tipahtanut hyvin pieni, musta puteli. Vaimoni ei ollut keksinyt enää muuta ulospääsytietä tilanteeseensa kuin lopullinen lähtö. Sellaisen teon saattoi tehdä vain hyvin, hyvin epätoivoinen henkilö. Enkä voi ollankaan kieltää, etteikö Belinda sellainen olisi ollut. Moni olisi voinut pitää hänen päätöstään hirvittävänä syntinä, mutta itse en ajatellut mitään sen kaltaistakaan. Vaimoraukan elämänkuvatus oli jo vääristynyt niin kammottavalla tavalla, että kuolema oli hänelle silkka siunaus. Harmillisin asia tilanteessa oli, että hän tuntui vielä kuolinvuoteellaankin luulleen kaiken pahan elämässään johtuneen rapistuvasta kauneudesta. Oli hirvittävän surullista ajatella, kuinka paljon enemmän hän olisi voinut saada, ellei olisi katsonut maailmaa niin kammottavan väärällä tavalla.
Kaiken tapahtuneen vuoksi en kuitenkaan varsinaisesti osannut surra Belindaa. Pitkästä aikaa tunsin kuitenkin omatunnonpistoksen empatianpuutteeni johdosta. Jostain syystä tuo sängyllä makaava nainen ulkonäöstään huolimatta toi enemmän mieleen nuoruuteni rakkauden kuin sen parodiavaimon, jonka kanssa olin edelliset vuodet elänyt. Tuon tunteen siivittämänä ymmärsin voivani ehkä jonakin päivänä vielä antamaan edemenneelle anteeksi viime vuosien kamaluudet. Ehkä haudattaessa hirviötä voisin laskea maahan myös osan niistä kammottavista tuntemuksista, joita olin liitossani joutunut läpikäymään. Antaa rauhan niin Belindalle kuin itsellenikin.
