Paperisydän, S

[Sädekehä]

Nimi: Paperisydän
Kirjoittaja: Sädekehä
Genre: Angstia ripauksella fluffya ja draamaa
Ikäraja: S
Paritus: James/Sirius
Vastuunvapautus: Rowlingin hahmot, minä leikittelen

A/N: Pitkästä aikaa one-shot! Aloitin ensin kirjoittamaan arkista angstia, joka muuttui söpöilyksi ja sitten siitä tulikin oikea kliseesoppa. J/S on maailman paras paritus, ja toivon, että kaikille aukeaa edes jotenkin tämän tarkoitus sekä kytkös paperisydämeen, ja toivottavasti edes joku jaksaa kommentoida ja tykkäisi tästä (vaikka otankin mielelläni kritiikkiä vastaan). Haluan silti sanoa, että vaikka en ole tottunut tykkäämään omista teksteistäni, minä tosiaan pidän tästä, vaikka nimi minua ensin epäilytti ja epäilyttää edelleen, mutta olen silti iloinen siitä, miten sain sen ujutettua tähän ilman pelkkää merkityksetöntä sanahelinää. Toivottavasti ei ole hirveästi kirjoitusvirheitä (sillä en luota enää yhtään wordiin). Ja tämä osallistuu sataseen 034. Liian vähän ja ficlet 300:taankin myös. Kommentit on aina kivoja! (:

----

Paperisydän


”Tähtitaivas ei ole mitään ilman Siriusta.”

James punoo sanoja yhteen kuiskauksilla ja hymyillä, ja kun hän katsoo Siriusta, hän näkee koko taivaan kaikkine tähtineen ja loistoineen. Kuvittelee, miten aika pysähtyy ja kesäsade pirstoo pisarat erilleen toisistaan. Miten tummista ripsistä voi laskea kyyneliä (tai helmiä) ja miten kaikki lopulta muuttuu nauruksi, oli aamu sitten ollut harmaa tai vaikka musta.

Sirius on hänelle koko elämä; rakennelma kirjekuoria ja ilmaan piirrettyjä sydämiä. Ääretön kaipuu sydämessä ja joskus suudelma kämmenellä, sen jälkeen solisluulla ja huulilla. Sirius on yksi muiden joukossa, niin ainakin muut sanovat, vaikka tietävät, ettei se ole niin. Kuvittelevat vain, James hymyilee ja antaa Siriuksen koskettaa yhä rajummin. Illuusio katoaa vasta sitten, kun joku astelee makuusaliin ja huomauttaa, ettei ole koskaan ollut näin hiljaista.

Pysähdys.

Kuukaudet kuluvat ja nurmikko ei ole enää vihreä. Mutta Siriuksella on sama hymy, ja James tuntee, miten kosketus on tuttu, ehkä erilainen. Enemmän tunnetta, sanattomuutta ja sitä ymmärrystä, jota Remus kutsuu kuudenneksi aistiksi, ja kun siitä puhutaan, Peter pyörittää silmiään ja silloin James uskoo kateuteen.

Kädet kiedotaan yhteen; lämpimät sormet, kevyt ote, ollaan ihan huomaamattomia. Siriuksella on rohkeutta, ja suudellessaan Jamesia ensimmäisen kerran huulille niin, ettei kukaan kerkeä kääntämään katsettaan pois, ei kukaan voisi ikinä uskoa, miten eräänä päivänä se kaikki särkyy olemattomiksi palasiksi heidän käsiinsä. Paperihaavoja ei saa lasisydämistä. Sirius suutelee vielä kerran, vaikka James on jo melkein kuin vahingossa tuhonnut sen ainoan asian, joka hänelle mitään merkitsi.

Uskottelua, se kaikki oli aivan liian vähän ja aivan liian nopeasti, ja tuskin ehkä sittenkään se koskaan oli mitään ystävyyttä enempää. Liian monta virhettä, ei, pelkkiä Jamesin päähänpistoja, joissa oli ripaus totuutta ja loppu vain oli jotain sellaista, mitä kukaan muu kuin Sirius ei voinut ymmärtää. Ja siksi se onkin juuri Sirius, joka painaa samettirasian hänen kämmenelleen ja hymyilee niin onnellisesti, että James muistaa sadepäivän ja tuntee pisarat ihollaan. Maistaa Siriuksen huulillaan, ja ehtii katua miljoona kertaa sitä kaikkea typerää, mitä hän teki Lilyn kanssa, vain todistaakseen, että hänkin on yhtä rohkea kuin Sirius.

Melodia on eloton ja Lily kaunis. Sirius suutelee korvannipukkaa niin huomaamattomasti, ettei edes Remus huomaa, ja kun James vastaa kymmenen sekunnin viiveellä tahdon, tietää hän koko sydämensä olevan paperin ohut, ja elämänsä lipuneen niin kauas pois, ettei hän saisi sitä enää koskaan takaisin.

Ei edes silloin, kun Sirius kumartuu hänen ylleen ja lupaa rakastaa niin paljon, ettei edes James enää ymmärrä.

[Vanilje]

Tää oli kiva. Ja mielenkiintoinen. Luin tän pariin kertaan, että sain sellaisen kunnollisen kokonaiskuvan merkityksistä (tai ainakin luulen saaneeni). Ja olen kyllä melko samaa mieltä siitä, että J/S on sopiva paritus tällaiseen tekstiin. Tai itse ainakin pystyn kuvittelemaan tämänkaltaiset tapahtumat helpostikin.

Tykkäsin tän ficin tunnelmasta ja miten olit onnistunut sen luomaan. Minusta teksti oli sellaista tietyllä tavalla koruntonta, ettei kaiken maailman kielikuvilla ja muilla lähdetty liiaksi leikkimään tai yritetty väkisin tehdä tekstistä jotain hienoakin taidetta. Tämä oli varsin kaunis näin. Tunnelma välittyi vahvasti - ehkä se oli vähän juuri sellainen tasaisen synkkä, mutta kuitenkin sieltä välistä oli niitä onnellisuusripauksia havaittavissa, vaikka loppu ei sitten välttämättä olekaan täysin onnellinen. Tai itse ainakin mielsin tämän jotenkin niin, että Sirius ja James huomaavat välillään ehkä jotain jännitettä joka sitten kuitenkin lopulta osoittautuu joksikin muuksi. Ehkä se ei ollutkaan niin vahvaa kuin he olisivat uskoneet. Ja sitten James päätyy lopulta Lilyn kanssa yhteen ja naimisiinkin asti, koska halusi osoittaa olevansa tietyllä tavalla rohkea, vaikka ei se rakkaus Lilyyn ehkä kuitenkaan ollut niin vahvaa. Pohjimmiltaan James kun tajusikin rakastavansa Siriusta, mutta alttarilla ollessa oli jo liian myöhäistä. Tai jotain tuon suuntaista ehkä itse ajattelin, en sitten tiedä onko lähelläkään sitä mitä olet itse hakenut tätä kirjoittaessasi.

Sitten tuo paperisydän... Minulle tuli mieleen sellainen yhteys - tekstissä olevien sanojen lisäksi - että se liittyisi jotenkin siihen, miten paperisydän on hauras ja siitä saa helposti haavoja. Ehkä se olisi omia kuvaamaan Jamesin ja Siriuksen suhdetta. En tiedä, nämä on taas näitä miun omia tulkintoja. Joka tapauksessa kiitos tästä pienestä nättimyksestä, joka osoittaa että slashkin voi olla kaunista ja herkkää - ehkä omalla tavallaan, mutta kuitenkin. Tämä ficci oli varsin ihana iltapala. :3

[Sädekehä]

Vanilje; Oi, kiitos kovasti kommentistasi! Mukava piristys, että tätä on edes joku kommentoinut, vaikkakin sitten kommenttikampanjan kautta. Ei sinun tulkintasi aivan pieleen mennyt, ja ficeissä (ainakin tällaisissa tajunnanvirtahömpissä) on juuri se hyvä, ettei ole olemassa yhtä ainutta ja oikeaa tulkintaa, vaan lukijat saavat tehdä myös omia analyysejaan. Ihana kuulla sinun myös pitäneen tästä! Kiitus!

[Funtion]

Huh, olipa mullakin hankaluuksia löytää sun ficcilistaus! (Karmatertusta päivää.) Yleensä oon tottunut siihen, että ihmisillä on allekirjotuksessa siihen linkki, no, nyt ei ollutkaan niin, joten idioottina rupesin selaamaan sun viestejä ja menetin hermoni ja käytin haku-nappia mutta silläkään ei onnistunut kunnes… kunnes tajusin et hei mähän löydän sen listauksen ficcilistaus-topasta! Osaan olla joskus aika hiton blondi. Siksipä mä oonkin nyt erityisen iloinen kun pääsen lukemaan tätä ja aika varma siitä, että tuun vielä uudestaan penkomaan sun ficcilistaustas! Niin ja hei, J/S todellakin on joku maailman paras paritus! Haha!

Mä en aluks kauheesti innostunut otsikosta, mutta tän tekstin luettuani mä ymmärrän sen hyvin. Ehkä se otsikko jotenkin tuossa lopussa hieman liikaa alleviivattiin, "tietää hän koko sydämensä olevan paperin ohut", niin, hmm, okei. Mä tajusin jo tuosta "paperihaavoja ei saa lasisydämistä" kohdasta, miks toi otsikko on toi, joten mua jotenkin hämäs toi lopussa oleva lause. Mut ei siitä sen enempää.

Mä yleensä oon monesti sanonut joidenkin tyyppien kirjoitustyyliä heleäksi tai kauniiksi, mutta nyt mun on pakko sanoo jotain jota en oo aiemmin kellekään sanonut: sun kirjoitustyylis tässä oli hiljainen. Siis hiljainen, mitämitä, totta se on. Tää tunnelma oli hiljainen ja sun sanojen kuljetus eteenpäin oli hiljaista ja lopussa mä pysähdyin hetkeksi tuijottamaan näppäimistöäni kaikessa hiljaisuudessa. Siksi tätä kuvaa parhaiten sana hiljainen, vaikka miten teksti voi olla hiljaista, ainahan se on, eihän se puhu mitään. Mutta se oli silti, hiljainen.

Kuten itsekin alussa sanoit, tästä tuli aikamoinen kliseesoppa, mutta mua ei sellaset sopat haittaa, pidän niistä siinä missä muistakin teksteistä. Nimenomaan tää sydämen ottaminen esille ja Jamesin naimisiinmeno ja kaikki oli kliseekliseekliseetä, mutta ihan oikeesti, who cares, mä en ainakaan jos teksti on näin loistavaa.

Ei edes silloin, kun Sirius kumartuu hänen ylleen ja lupaa rakastaa niin paljon, ettei edes James enää ymmärrä.
Ehdottomasti tekstin paras lause. Mä jäin itsekin vähän pohtimaan tuota loppua, miten "niin paljon ettei edes James enää ymmärrä", oi voi sentään… mun päässä pyörii kamalasti ajatuksia tosta mutta en saa mitään sanotuksi. Ihana lopetuslause kuitenkin.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä hirveesti. Jos mä vastasuudessa haluun vähän rauhoittua ja lukea jotain hiljaista, mä tiedän palata tän tekstin ääreen. Kiitos!

[Sädekehä]

fierté: Oon otettu siitä, miten paljon vaivaa näit löytääksesi listaukseni. Linkki siihen on koko ajan kylläkin ollut allekirjoituksessani – ehkä hieman huomaamattomana ainoastaan ”I”:n takana, mutta kuitenkin. (:
Mmm, mua hävettää ihan kamalasti, koska kaikki tekstit tuntuu niin kamalilta heti muutaman viikon jälkeen ja tää nyt ei ainakaan ole millainenkaan. Mukavaa kuitenkin, että kommentoit ja ihan tykkäsitkin! Mun kaikki tekstit on enemmän tai vähemmän kliseitä, enkä tiedä, onko se hyvä vai huono asia, mutta viljelen kliseitä aina ihan tietoisesti. Tuo paperijuttu toistui näin lyhyessä pätkässä ehkä aika alleviivattuna (nyt kun sitä tarkemmin ajattelee), mutta niin. Kirjoitushetkellä sitä tulee välillä ajateltua asioita oudosti ja virheistähän toivottavasti oppii! :’)
Otan tuon ”hiljaisen” kohteliaisuutena, kiitos sulle hirmuisesti!