Otsikko: Kirje sinne jonnekin
Tekijä: astars913
Ikäraja: k-11
Genre: angst, kirje
a/n: Ensimmäinen kirjallinen tuotos, jonka uskaltaudun julkaisemaan näin ja antamaan useamman ihmisen luettavaksi. Mitään sen kummempaa tausta ideaa tällä tarinalla ei oikeastaan ole. Kyseessä on kuitenkin hieman vanhempi tuotos, johon silti, harvinaista kyllä, olen vielä tyytyväinen. Rakentava palaute olisi mukavaa tulevia kirjoituksia silmälläpitäen.
Hei Tim.
Aika laimea aloitus, tiedetään. En nyt muutakaan keksinyt. En edes ole varma tuleeko tämä kirje perille, mutta toivotaan. En katsos ole varma, kuinka posti kulkee sinne päin. Toivottavasti siellä on joku, joka voi lukea tämän sinulle, ellet sitten ole opetellut lukemaan.
Tuntuu vähän oudolta kirjoittaa sinulle näin monen vuoden jälkeen. Kauan siitä nyt onkaan? Melkein 300 vuotta. Minulla ei oikeastaan ole mitään syytä ottaa sinuun yhteyttä näin monen vuoden jälkeen. Halusinpahan vain ilmoittaa olevani elossa. Paljon on tietenkin ehtinyt tapahtua, mutta sinähän et voi kaikkea tietää. Ellei teillä siellä tuonpuoleisessa ole jotain vakoilujärjestelmää, jolla voisi pitää silmällä vielä elävienkirjoissa olevia.
No mennäänpä nyt asiaan. Niin kuin jo ehdin mainitakin, kuolemastasi on jo 300 vuotta. Maailma on ehtinyt muuttua siinä ajassa paljon. Nykyään edes siitä tosiseikasta, että en osaa ratsastaa, ei ole haittaa. Nykyään liikutaan ympäriinsä joillakin aivan muilla kuin hevosilla. Autot, pyörät, lentokoneet ym. ovat ottaneet niiden paikan. En viitsi alkaa selittää mitä ne ovat. Se olisi liian monimutkaista. Sanon vain, että ne eivät ole eläimiä.
Taidat muuten olla minulle velkaa. Muistatko kun väitit, etten pystyisi näkemään maailmaa, jos en osaisi ratsastaa? Minäpä olen pystynyt. Olen varmaan nähnyt maailmaa enemmän parissa vuodessa kuin sinä koko elämäsi aikana. Minulla vain on sellainen tunne, etten koskaan saa rahojani. En ainakaan seuraavaan 300 vuoteen.
Asiasta toiseen. Miten olet siellä jaksellut? Onko kuolemanjälkeinen elämä sellaista kuin kuvittelit?
Et kai vaan ole tylsistynyt? En kyllä yhtään ihmettelisi jos olisit. Tylsistyit jo eläessäsi helposti, joten mikset kuoltuasikin. Sinne varmaan saapuu kaiken aikaa lisää porukkaa, joten seurasta ei varmaan ole puutetta.
Tässä vaiheessa minun on kai myönnettävä muutama asia. Olen valehdellut sinulle jo jokusen kerran tämän kirjeen aikana. Ensinnäkin, jos olet saanut sen käsityksen, että olen tyytyväinen elämääni täällä, olet väärässä. Saatan ehkä kuulostaa onnelliselta, mutta minusta ei tunnu siltä. Niin kuin jo sanoin, maailma on muuttunut, mutta ei aina parempaan suuntaan. Toiseksi, enkö sanonutkin jotain sen suuntaista, että emme tapaisi ainakaan 300 vuoteen? Vale sekin. Siitä pääsemmekin kolmanteen valheeseeni. Minulla on syy kirjoittaa sinulle juuri nyt.
En tiedä miten reagoit tähän, mutta olen kuolemaisillani. Tälläkin hetkellä makaan sairaalan vuoteessa ja erilaiset laitteet piipittävät ympärilläni. Tiedän sinun miettivän, miksi en tee rituaalia uudestaan. Yksinkertaisesti, en vain jaksa enää tätä maailmaa. Se on muuttunut liikaa. Kaikkien muiden elämät vilisevät silmieni edessä, aivan kuin seisoisin keskellä kuohuvaa koskea. En ole voinut käyttää samaa nimeä kovin kauaa, enkä olla samassa paikassa pitkään. Olen väsynyt. Sitä paitsi, vaikka en sitä haluaisikaan myöntää, minulla on ikävä sinua. En ole rakastunut kehenkään toiseen kuolemasi jälkeen. Ehkä minun sydämeni haudattiin sen samaisen tammen alle, jonne sinutkin laskettiin aikoinaan. Ken tietää. Mutta älä huoli, ei kuolema minua pelota. Onhan minulla tuttuja sillä puolella todellisuutta.
Olen joskus miettinyt, olisiko minunkin pitänyt unohtaa haaveet ikuisesta elämästä ja tyytyä elämään lyhyt elämä kanssasi. Oikeastaan en ole edes enää varma onnistuisiko rituaali. Jotenkin minusta tuntuu, että se oli sinun ansiotasi, että se onnistui silloin. Olimme nimittäin unohtaneet erään asian. Olen katsos etsinyt asiasta tietoa jälkeenpäin ja sain selville, että rituaaliin tarvittiin ihmisuhri. Koska sitä ei ollut, rituaali teki sinusta uhrin.
Älä välitä, jos teksti on epäselvää. Minä nimittäin itken tätä kirjoittaessani. Hassu, miten muutama rivi tekstiä tuo mieleen niin paljon muistoja. Muistatko sinä sen kukkakedon? Tai ne yöt, joina loikoilimme ladon parvella katsellen tähtiä? Ne olivat onnellisia hetkiä, mutta nyt ne saavat minut itkemään. En ole itkenyt vauvaikäni jälkeen kuin kahdesti. Silloin, kun syksyn punertamat tammenlehdet putoilivat tuoreelle haudallesi ja nyt, kun kirjoitan tätä kirjettä sinulle. Aika hassua. Eikö?
Ulkona on pimeää. En pysty näkemään tähtiä, sillä taivas on pilvessä, mutta tiedän, että tänään on täysikuu. Nyt sataa lunta. Talvi on aluillaan ja lumi on kevyttä sekä puhtaan valkoista. Koskettaessaan maata se kuitenkin sulaa. Vielä ei ole tarpeeksi kylmää.
Tämä talvi tuntuu aivan samanlaiselta kuin se, jolloin putosin jäihin. Muistatko sinä vielä sen? Juuri, kun olin uppoamassa pinnan alle, sait vedettyä minut ylös. Onkohan kuolema samanlaista? Sellaista, että kun on juuri vajoamassa suureen pimeyteen, joku tulee ja kiskoo kohti kirkasta päivänvaloa. Toivon, että tälläkin kertaa tulet ja nostat minut ylös.
Tuntuu jotenkin hankalalta lopettaa, muuta en voi jatkaakaan. Käteni tärisee jo liikaa. Kerron sinulle kaiken muunkin, kun näemme seuraavan kerran. En usko, että siihen menee kauan. Ei varmaan edes vuotta. Joten näkemiin.
Terveisin:
Aro (Sillä nimellähän sinä minut tunsit.)
PS. Olethan sitten vastassa.
