Tuntematon, K-11

[arctic]

Author: jag, arctic.
Beta: minä
Disclaimer: meikän, hus pois.
Rating: k-11
Pairing: kertoja/maaginen, henkilöllisyyttään vaihtava mysteeriolento
Genre: one-shot, sekava, slash, random, outo, vähän ehkä supernaturaali etc.
Summary: Salasi ihan kaiken, ei kertonut kenellekään, vaan maalasi taideteoksen aina uudestaan.
Warnings: kielenkäyttö
A/N: niin. no, käypä ainakin tästä selväksi, etten mitään pitkää osaa ikinä kirjoittaa, mutta olipahan ainakin kivaa. nojoo, enjoy. ja pliide, kommentit ois jees.


Tuntematon

Aina samanlainen. Samanlainen, mutta silti erilainen. Samat eleet, samat sanat, samat askeleet. Toiset kasvot, toinen ääni, toiset kengät. Kaikki tuttu ja tuntematon koko maailmassa yhdistyy yhdessä pisteessä ja sokaisee kauneudellaan.

Sellainen se oli, Markus.

Tai ei se pelkästään Markus ollut, vaikka hän olikin ensimmäinen. Oli myös Kristian, Janne, ja Aapo. Ja kaikki nuo olivat se yksi ja sama henkilö. Eikä kukaan tajunnut. Ei kukaan ikinä vittu tajunnut, paitsi minä. Jollain tavalla se salasi kaiken kaikilta, paitsi minulta. Salasi ihan kaiken, ei kertonut kenellekään, vaan maalasi taideteoksen aina uudestaan. Itsensä.

Markus oli kaiken keskipiste. Aina ja ikuisesti kaiken keskellä, eikä kukaan pystynyt välttymään siltä valolta, joka siitä kumpusi. Minä istuin nurkassa, eikä kukaan tullut kysymään miksi. Olin ainoa, jota ei kiinnostanut. Ainoa, josta Markus kiinnostui.


Markuksen jälkeen tuli Kristian. Ei se näyttänyt samalta, ei puhunut samalla äänellä. Se oli pidempi, komeampi ja sen ääni oli puhdasta seksiä. Eikä kukaan tajunnut, että se oli Markus. Ei kukaan paitsi minä, enkä edes tiedä miksi. Ehkä koska en välittänyt. Ei kiinnostanut paskaakaan, ei huvittanut tutustua kehenkään uuteen. Ehkä siksi huomasin kaiken mitä kukaan muu ei. Kuinka Kristian istui samalla tavalla kuin Markus, aina lattialla jalat ristissä ja kyynärpäät polvilla. Vaikka ääni oli erilainen, nauroi se aivan samalla tavalla. Sellaiseen helvetillisen kovaan ääneen, kuin ei olisi ikinä ennen nauranut yhtä makeasti.

Ja kuinka aina, kun se suuteli jotain tyttöä, se nyrpisti pienesti nenäänsä ennen kosketusta. Sen huomasin, aina. Muttei kukaan muu. Ei sitä kiinnostanut tytöt, ei. Ei Milja, ei Riina. Ja sitten se huomasi minut. Kuinka istuin eräällä muista, luin kirjaa ja tutkailin sitä aina kun käänsin sivua. Minut huomattuaan, ei se kertaakaan enää kääntänyt katsettaan pois. Se tiesi, että minä tiesin. Tiesin, mitä se teki. Mitä se teki itselleen, muille.

Eikä kiinnostanut. Ei ihan heti.


Kristian lähti. Ei kukaan tiennyt minne, mutta kaikki halusivat tietää. En minäkään tiennyt. Mutta tahdoin myös. Pelkäsin, että kaunis Kristian oli saavuttanut minun huomioni keskipisteen. Minun, joka tarkkaili kaikkea kylmän viileästi. Minun, jota ei hetkauttanut mikään. Pelkäsin, että Kristianista oli tullut tuttu, vaikka tahdoin hänen pysyvän tuntemattomana minullekin. Mutta sehän oli mahdotonta. Olin ainoa joka tiesi. Ja pysyin ainoana.

Olin ainoa silloinkin, kun Janne ilmestyi. Janne varasti huomioni jo ensimmäisenä päivänä. Toisena päivänä jätin kirjan tarkoituksella kotiin. En nähnyt Jannesta kuin pään. Pään, ja uudet, tummanruskeat hiukset. Markuksellakin oli, mutta eri sävyiset. Jannella tummemmat. Tytöt tunkivat itsensä Jannen viereen, liimautuivat joka puolelta sen kylkiin kiinni. Tajusin, että minua haittasi. Olin kateellinen. Mutta missään vaiheessa en siirtynyt pois nurkastani, omasta, ikiomasta nurkastani.

Janne huomasi, että minua haittasi. Se aikoi nousta ylös, tajusin. Aikoi tulla luokseni, istua viereeni. Sanoa jotain. Ponnahdin seisomaan. Katsoin maahan, suoristin hermostuneena paitani ja lähdin. En sanonut sanaakaan kenellekään, lähdin vain.

Ja ainoa joka huomasi oli Janne.

Mutta ei se seurannut. Ei kukaan olisi seurannut, sillä minä olin huomaamaton. Olin eristänyt itseni muista, eikä minua haitannut. Olin niille yhtä uusi, kun Janne oli. Eikä kukaan muu tajunnut, kuin Janne. Olin samanlainen, mutta silti niin erilainen.


Aapolla oli vaaleat, pitkät hiukset. Mutta ei yhtä vaaleat, kuin minulla. Minun hiukseni lähes loistivat pimeydessä. Olin ottanut taas kirjan mukaani, mutta kirja oli eri. Ei se kiinnostanut minua yhtään niin paljon, kuin Aapo kiinnosti. Aloin vältellä Aapoa. Ajattelin, että jos olisin niin kuin en huomaisi häntä, tulisi hänestä minullekin tuntematon, niin kuin Markus oli ollut. Luin kirjaa, yritin näyttää kiinnostuneelta. Istuin säkkituolissa huoneen nurkassa ja suljin kaiken muun pois.

Pitkin iltaa huomasin, että silmäni harhailivat muihin päin. Yritin kohdistaa niitä takaisin kirjaani, mutta kirjaimet hyppivät paikoiltaan. Luovutin ja yritin etsiä joukon keskeltä Aapoa, siellä se aina oli. Kaiken keskellä. Mutta ei tällä kertaa. Ehkä se lähti, ajattelin, ja helpotuksen tunne valtasi minut.

Nukahdin, kirja kädessä, lasit silmillä. Mutta eihän Aapo tietenkään ollut lähtenyt. Aamulla heräsin vain huomatakseni, että kirja oli laskettu lattialle, sivun kulma taitettu siitä kohtaa, mihin olin jäänyt. Lasit kirjan päällä, varovasti aseteltuna. Aapo vieressäni, minä sen kainalossa. Aapon silmät tuijottivat suoraan omiini.

Näin kaikki heistä niissä silmissä. Markuksen, Kristianin, Jannen, Aapon. Ja lopulta itseni. Itseni kaikkien niiden keskellä. Ja silti meitä oli vain kaksi.

Nousin ylös pikaisesti, ja horjahdin. Aapo nousi ylös takanani, piti minut pystyssä, kietoi kädet takaapäin ympärilleni lantion kohdalta. Irrotin itseni Aaposta, kävelin pois, ja katsoin taaksepäin.

Aapo katsoi suoraan minuun, kuin näkisi kaiken. Ihan vitun kaiken. Aapo näki, että minä välitin. Ymmärsin nyt, että Aapo oli minulle tärkeä. Mutta minä en nähnyt mitään. En Aapoa, en mitään. Enkä nähnyt enää koskaan. En nähnyt Markusta, en Kristiania, enkä Janneakaan. En enää ikinä. Eikä nähnyt kukaan muukaan.


Tulin ulos kuoresta. Olin uusi, kuten olin arvellutkin. Myös Ilari oli uusi. Istuimme vierekkäin, kaiken keskellä, kaikkien ympäröimänä. Mutta Ilari oli se, josta eniten pidettiin. En osannut olla keskipisteenä, en osannut käyttäytyä kuin kaikki muut. Minut huomattiin, tunnistettiin, mutta minun ympärilläni ei parveiltu. Olin uusi, mutta kuitenkin niin vanha. Unohdettu. Eikä ketään kiinnostanut. Ei ketään, paitsi Ilaria.

Me rakastuimme toisiimme. Ymmärsimme toisiamme täydellisesti. Ilarin eleet olivat minulle tuttuja, mutta samalla niin tuntemattomia. Kuin olisin tiennyt ne kaikki etukäteen. Huomautin tästä Ilarille ja nauroimme yhdessä. Päättelimme, että olimme edellisessä elämässä olleet rakastavaisia.

Katsoin peiliin ja näin itseni, lyhyehkön laihan miehenalun, jonka lähes valkoiset hiukset loistivat aamuauringon valossa. En ollut kaunis. En ollut korvaamaton. En ollut uusi.


Joskus kauan sitten kysyin Ilarilta, miksi juuri minä. Hänen vastauksensa oli yksinkertainen.

Koska sinä tiesit, kuka minä oikeasti olin.

okei.
//sadas viesti, woo!

[NicuQ]

Tämä on vain .. vain .. loistavuutta. Silkkaa loistavuutta. Ei apua, selailin ihan viattomana finiä iltalukemisen toivossa ja kun sitten "eksyin" Pöytälaatikkoon ja huomasin uusimman tekstin ja sitäkin tärkeämmän asian: nimittäin kirjoittajan, niin totta hemmetissä (anteeksi) klikkasin tämän auki! Ja kuule, ei kaduta tippaakaan, että sen tein. Eli toisinsanoen tämä oli ihanuus. Koska en ole vielä siinä kuuluisassa väsyneessä tilassa, kykenin lukemaan tämän, vaikka välillä pitikin vähän miettiä. Ja se onkin hienointa sinun teksteissäsi yleensäkin: ne pistävät lukijan ajattelemaan.

Tai ainakin minut, eeh, mutta varmasti monet muutkin rupeavat pohtimaan asioita tälläistä lukiessaan. En nyt rupea turhia analyysejani selostamaan tässä ja venyttelemään kommenttiani, joten yritän tiivistää .. Pidin, kuinka tässä oli sekoitettu kirjakieltä ja puhekieltä pienesti. Tuollaiset lauseet, kuten

Se tiesi, että minä tiesin.

> toimivat mielestäni hyvin. Jotenkin jännä ja mukavasti kutkutteleva sekoitus ihan yleisestikin.

Pari kohtaa tosin jäi hieman häiritsemään minua.

Ehkä se lähti, ajattelin, ja helpotuksen tunne valtasi minut.

- Tuossa kohdassa tuon "ehkä se lähti"lausahduksen voisi kursivoida, koska se on ajateltu lause. Ja pilkun poistaa ja-liitteen edestä. Tosin se on osa värikästä kirjoitustyyliäsi, joten ehkä se saa jäädä .. silti hieman häiritsi.

Hänen vastauksensa oli yksikertainen.

- Yksinkertainen, kenties? 

Lupasin, etten ala vetelemään turhia analyyseja, mutta tuo, että kertoja puhuu itsestään minä-muodossa ja toisista ne-tyylisesti, viestittää hieman ylemmyyskompleksista. Saatan olla väärässäkin, mutta itse ainakin ajattelin niin puolivaiheesta lähtien ja se toimikin erinomaisesti. Ja myönnän nyt häpeäkseni, etten ollut vaivautunut edes lukemaan genreä aluksi, koska vain kirjoittajan nimi riitti minulle. Eli kun tuolla loppusuoralla luin tuon kohdan, jossa paljastettii kertojan olevan miespuolinen, niin suunnilleen kiljahdin ja pyörähdin riemastuneena pikku datausnurkassani ympäri. Ihanaista, monimutkaista slashia, mikäs sen parempi iltapala. Sekavuus, ah.

Mutta halusin vain ilmoittaa, että olen kertakaikkisen ihastunut tähän ja aika moneen muuhunkin sinun kirjoittamaasi tekstiin. Eli voin kai nimittää itseäni faniksesi, eeh. Että .. kiitos tästä iltalukemisesta ja kaikesta. Ihanuutta.

// Ai, ja onnittelut sadannesta viestistäsi.

[Sassa]

Voi mun pienenpieni arktiseni kun sä taas teit sen, vedit maton jalkojen alta ja nyt oon ihan @_@ HOW DO YOU ALWAYS MANAGE

Sä tiedät, että slash + random + lievästi supernaturaali outoilu iskee muhun aina ja no, tää ei ollut poikkeus. Rakastuin päähenkilöön, se on jotenkin kauheen inhimillinen ja tykättävä heikkouksineen ja ajatuksineen. Tyylikään ei taas petä, sä tykität kaunista lausetta toisensa perään ilman että missään välissä tuntuu teeskentelyltä tai tekotaiteelliselta. Ilman puhekieltäkin teksti on sellasta rennon jutustelevaa.

Also, noi tyyppien nimet! Ehkä pikkuseikkoja, mutta mulle aina yhtä tärkeä juttu. Kivoja, oikeita nimiä eikä mitään slashkliseitä, mä tunnen oikeasta elämästä Aapon ja Kristianin ja Ilarin ja monta Jannea ja Markusta. Joitakin ehkä häiritsee mielleyhtymät omiin tuttuihin/kavereihin/perheenjäseniin/whatever, mutta musta se vaan lisää uskottavuutta.

Mä en osaa kommentoida joten jätän tän nyt tähän ja menen jatkamaan omia duunejani. Mutta tarvitseeko edes sanoa että piristit suunnattomasti torstaita <3

[arctic]

Pyry: omg, kommentista kiitos! oon ihan ihmeissäni, että porukka lukee mun tekstejä jo ihan vaan kirjottajan perusteella. ihanaa kun ei kaduta <3.

aattelin aluksi, että kirjottaisin kokonaan kirjakielellä, mutta se ei sitten oikein luonnistunutkaan. parempi se noin on. kursivoin muuten tuon esiin nostamasi kohdan todettuani, että kyllä se todellakin on parempi niin, mutta pilkkua en tällä kertaa poista, koska mun mielestä se on siinä ihan oikeassa paikassa. koska tuolla ja edeltävällä lauseella ei ole yhteistä lauseenjäsentä, ja-sanan edessä on pilkku. kiitos muuten typon löytämisestä. (:

ehkäpä se oikeesti onkin jotenkin ylimielinen, en tullut ajatelleeksi kirjoittaessani. nojoo. no kelasin että tajuukohan tätä kukaan, jos en jollain tavalla ilmaise, että toi on male, joten se katsoi sitten peiliin ja niin ees päin.

omg, mulla on fani. oot ihana <3. kiitos itsellesi!

//omg, ty!

Sassapalleroinen: en oo pieni D: mutta kommentista kiitän! ja lukemisesta ja pitämisestä!

hienoa ettei ollut poikkeus! kelasin, että onko tää vähän outo, mutta onneksi ei liian. pelkäsin, että noi kirosanat on vähän väkisin tungettu tonne, muttakun pöytälaatikko on must! mulla oli oikeasti monen monta outoakin nimeä tässä, mutta päätin sitten jättää ne pois, koska en oikeen arvostanut niitä enää hetken päästä, ja korvasin ne sitten oikein ihanilla nimillä. ja niistäkin heitin muutaman laidan yli, koska en tykännyt ja asdfgh mutta kristian on kyllä mun lempsa. toivottavasti mun nimet ei herätä mitään vihaisia tuntemuksia D:

ihan hyvä kommentti on, älä huoli. ei tartte, tiesin jo <3. 

-aru