Alaotsikko: Jalostamo, Kusti/Mikael
-jjb lisäsi fandomin otsikkoonTitle: Ylpeys käy lankeemuksen edellä
Author: creep
Pairing: Kusti/Mikael
Genre: angst
Rating: S
Summary:
Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Ja Mikael oli langennut. Pahasti. Meren pohjaan.A/N: Tämä on ensinnäkin melko vanha, ainakin pari vuotta sitten kirjoitin, taisin olla juuri lukenut Jalostamon ja... niin, olen kirjoittanut tämän lähinnä omalla tyylillä, sillä jos yrittäisin Niina Revon ja Seita Parkkolan tyyliä, niin... se tuntuisi lähinnä raiskaukselta.
(Toivottavasti minua ei lahdata tämän fikin takia...)
Ylpeys käy lankeemuksen edelläTässä lepää Mikael, kerran elämänhaluinen, villi rastatukkapoika on nyt kalojen ruokana. Kusti tuijotti mustaan, likaiseen veteen. Tulisiko sieltä pintaan tuppo hiuksia vai jopa käsi, kuten aina,
tuletule tehdään jotain mennään nyt. Ehkä Sofia, se täysin pimahtanut sekopää oli oikeassa heidän suhteensa. Ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Ja Mikael oli langennut. Pahasti. Meren pohjaan.
Olivat ylpeitä,
me yhdessä pystytään kaikkeen, eikä mikään estä ikinä. Ylpeyskö esti Kustia, kun ei sanonut kaikkea, mitä piti? Miksei tajunnut, ei ehkä ole enää aikaa? Miksei sitä koskaan voinut vain tajuta?
Anteeksi, tästä lähtien, en ikinä epäile suamuameitä. On vain me. Niin ja joo, rakastan sua.Mitä Mikael oli ajatellut hetkenä, jolloin haukkasi vettä? Heitä, häntä, Kustiako? Oliko Mikael pelännyt? Toivonut, että Kusti tulisi? Odottanut, että Kusti tulisi ja pelastaisi. Kusti puri huultaan, niin että verta vuoti. TeroTeroTeron vika. Jos Tero ei olisi estellyt, Kusti ja Mikael olisivat ehkä saaneet edes sen viimeisen hetken yhdessä, olisivat saaneet olla yhdessä aina, uida niinä kaloina ehkä.
Kukaan muu ei ollut edes yrittänyt mennä auttamaan, oma henki ensin, mitä Mikaelista!
Mikaelhan oli vain mennyt pelastamaan muita.
Kusti tunsi taas kyynelten kirvelevän silmäluomien takana, sattui, sattui niin paljon. Kioto oli ainoa, jota Kusti saattoi edes katsoa. Pelkäsi, että meri veisi muutkin, jos uskaltaisi tuntea. Ei halunnut tuntea, Mikael oli ainoa, jonka takia oli järkeä tuntea. Vaikka Kusti ei ollut ehtinyt sanoa asioita, Mikael ei kuollut tietämättä Kustin aiheettomuudesta ja hölmöydestä. Niin monina öinä Kusti tunsi unessa Mikaelin huulet omillaan, laivalla, ennen kuin juoksi pelastamaan, yhä uudelleen. Mikaelin kädet, iho, tuoksu. Niinä öinä Kustin silmät olivat herätessä kosteat. Kusti olisi vain halunnut nukkua, koska se oli ainoa keino, jolla hän sai enää olla Mikaelin kanssa. Mutta Kioton kanssa. Hän tekisi sen, mitä täytyi tehdä. Jotta pystyisi jatkamaan.
Pystyisikö koskaan? Kusti ei tiennyt, tiesi vain sen, ettei hänellä ollut enää yhtään mitään menetettävää.