Ficin nimi: Vain nukkua sylissäsi huomiseen
Kirjoittaja(t): Aiqsu
Tyylilaji/Genre: Romance/Angst
Ikäraja: K11
Paritus/Päähenkilöt: Ron/Hermione (mainintana Harry/Ginny)
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary:
All the storm clouds decided to stay.
Varoitukset: kiroilua, osittain melkoisen synkkää tekstiä
A/N: Väänsin tällaisen songficcerön kappaleesta, joka on yksi suosikeista UPEALTA yhtyeeltä nimeltään Tranding Yesterday > fiilistelläksenne tätä rakkauslaulua, klikatkaa tästä
She is Sunlight.
vain nukkua sylissäsi huomiseen~ ~ ~
”Missä minun taikasauvani on, Ron?” Hermione kysyi hiljaa. Nuoren naisen tumma hahmo piirtyi purppurataivaan päälle hentona, aivan yhtä häilyvänä kuin heinänkorret, jotka kutittivat hänen paljaita jalkapohjiaan. Hermione oli kietoutunut paksuun aamutakkiin, vaikka oli elokuu, ja silti Ron huolehti. Nykyään Ron huolehti aina, aivan toisin kuin ennen oli ollut.
Ron tuli ulos, hän istui varovasti kuistin puureunalle Hermionen viereen ja yritti saada tämän katseesta kiinni. Hermione näytti häpeilevältä, ja kun Ron kurtisti kulmiaan, yrittäen selvittää, mikä oli vialla, Hermione osoitti alas nurmikkoon. ”Kuppi…”
Keltaiset posliininsirpaleet lojuivat kasteisella nurmikolla, ja Ron näki heti, kahvikuppi ettei ollut hajonnut pudotessaan. Ron tarttui Hermionen käsiin ja näki, että niissä oli syviä, punaisia viiltoja. Kyyneleet kihosivat Hermionen silmiin ja hän pyristeli irti Ronin otteesta.
”Olen – pahoillani”, hän sopersi. ”En tarkoittanut… Valot vain tulevat… Ne ovat vihreitä, ja ne ovat punaisia, enkä minä näe, Ron, minä en näe…”
”Minä tiedän”, Ron sanoi vakaasti ja nosti Hermionen kädet silmiensä tasolle. Taiat, jotka kauan sitten olivat syntyneet Hermionesta itsestään, olivat kääntyneet häntä vastaan. Kidutuskirous, loppumaton huuto – aivan kuin se ei olisi vainonnut Ronia hänen unissaan joka yö. Kuinka monta elämää he olivatkaan velkaa Bellatrix Lestrangelle? Ron tiesi, että tämä olisi ainakin ollut omansa velkaa hänelle, jos se olisi vielä ollut otettavissa. Mutta ei, toiset pääsivät pakoon jälkiään. Toiset rakastivat liikaa lähteäkseen.
~
If all the flowers faded away,
and if all the storm clouds decided to stay,
then you would find me,
each hour the same.
She is tomorrow, and I am today.~
Se oli ollut liian pian, ja silti jo aivan liian myöhään, kun he olivat tulleet. Koko sen ajan, monta pitkää päivää Ron oli tiennyt, ettei heitä jätettäisi rauhaan, mutta hän ei ollut kyennyt ajattelemaan. Hän oli itkenyt ja rukoillut, hän oli särkenyt eteisen peilin, hän oli huutanut apua niin, ettei Hermione ollut tullut päiväkausiin ulos huoneestaan. Ja lopulta, kun he olivat oppineet hengittämään jälleen, ovi aukesi.
”Ron”, Harry oli sanonut varovaisesti, seisten etummaisena kuistilla odottavasta joukosta. Äiti, isä, Percy, Bill, kaikki he olivat tulleet – vain Ginny ei kai ollut kehdannut ilmestyä paikalle. Näytti siltä että kaikista maailman ihmisistä vain Ronin typerä pikkusisko ymmärsi häntä. Ron näki Harryn selän takana paljon vanhoja ystäviään, Nevillen ja Seamusin huolestuneen näköisinä, Lunan tarkkaavaisen katseen. Luna oli ainoa, joka ei näyttänyt syylliseltä, ja Ron oli valmis sylkäisemään päin Harryn myötätuntoista naamaa.
”Mikä tämä on, väliintuloko?” Ron naurahti katkerasti ja marssi pitemmittä puheitta keittiöön, painoi otsansa vasten liesituulettimen metallista pintaa ja hengitti syvään. Nyt ei ollut aika hermostua. Hermionen vuoksi hänen täytyi pitää pintansa. Joku oli seurannut perässä ja asetti kätensä Ronin harteelle.
”Ron”, Percy sanoi väsyneellä äänellä, ”tämä ei ole helppoa kenellekään. Mutta sinä et osaa auttaa. Pyhässä Mungossa ne tietävät mitä ne tekevät – ne osaavat auttaa…”
”Sinä et tiedä sitä”, Ron sihisi hampaidensa välistä ja kääntyi katsomaan veljeään silmiin. ”Sinä luulet olevasi niin helvetin viisas, mutta sinä et tiedä, sinä et tunne häntä – minä tiedän, että se sama tyttö on siellä, minä näen hänet, ja sinä voit sekä minun että hänen puolestaan painua vittuun.”
Percy kavahti taaksepäin kuin Ron olisi lyönyt häntä. Ronin jääkylmä, katkeran varma äänensävy näytti säikäyttäneen hänet. Molly astui eteenpäin, kyyneliä ruskeissa silmissään.
”Ronald, kultaseni… Anna meidän auttaa. Hän on yhä sinun Hermionesi, vaikka hän ei asuisikaan täällä – syvällä sisimmässään hän rakastaa sinua, mutta vain parantajat osaavat pitää hänet kurissa – Neville tietää, Neville, kerro, miten Hermionen kanssa pitää toimia…”
”Minä jään tämän ulkopuolelle”, Neville sanoi, nojaten ovenkarmiin vaivautuneen näköisenä. ”Minä tiedän mitä kidutuskirous saa aikaan, mutta Ronilla on oikeus…”
”Mutta eihän Hermione ole edes hänen vaimonsa!” Molly sihahti Nevillelle. Ronista tuntui siltä, kuin hänen ohimonsa sisään olisi syttynyt tuli, joka oli vähällä polttaa viimeisetkin järjen rippeet pois. ”Kulta, sinulla ei ole mitään velvollisuutta…”
”Sinä et pidä hänestä, se on selvä”, Ron sylkäisi äidilleen ääni raivosta täristen, ”mutta se ei tarkoita sitä, että sinulla on oikeus laittaa hänet lukkojen taakse. Hän on
minun. Minä kosin häntä, ja hän sanoi kyllä. Hän on
minun vaimoni.”
Ronin kädet puristuivat nyrkkiin kun hän puhui, ja Molly kalpeni. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Neville sanoi: ”jättäkää hänet rauhaan”, eikä Ron nähnyt muuta kuin loittonevia askelia ja sammuvan valon eteisessä. Hän vajosi istumaan keittiötasoa vasten, ja kuunteli yläkerrasta kantautuvaa hiljaisuutta. Se oli helpottavaa, kammottavaa, sydäntäsärkevää ja tyrmistyttävää, ja kesti pitkään, ennen kuin Ron sai itsensä ylös. Hän laski portaat kävellessään ne ylös, peläten sitä mikä valkean puuoven takana odottaisi – mitä tänään? Lisää verta, lisää itkua, lisää hysteeristä huutoa ja lentäviä puukkoja keittiön laatikoista? Tietäisikö Hermione, kuka Ron oli? Hänen sauvansa oli lukittu keittiön yläkaappiin, mutta oli asioita, jotka saattoivat satuttaa paljon pahemmin kuin loitsut.
Huone näytti tyhjältä, vain nurkasta kuului pinnallista hengitystä. Hermionen silmät laajenivat, kun hän näki Ronin, ja hän puristi tyynyä tiukasti itseään vasten.
”Ei – ei miekkaa”, Hermione sanoi sekavasti ja tunnusteli kaulaansa siitä, missä yhä oli ohut, punainen viilto. ”Me ei otettu sitä… Ei…”
Ron polvistui Hermionen eteen ja tarrasi käsillään tämän harteisiin, pakottaen tytön katsomaan itseensä. ”Ne eivät saaneet miekkaa. Eivätkä ne saa sinua. Minä lupaan.”
Hermione tuijotti Ronia silmiin, kauhuissaan, peloissaan, hengästyneenä – Ron melkein saattoi kuulla sydämen hysteeriset lyönnit. Mutta sekuntien kuluessa Hermione rauhoittui – kalpeat kasvot rentoutuivat ja ruskeat silmät tarkkailivat Ronia märkien ripsien alta. Tummat kulmat taipuivat ryppyyn.
”Ron?”
Ron veti syvään henkeä ja piteli Hermionen käsivarsista entistäkin tiukemmin kiinni, painaen päänsä vasten tämän polvia ja hiljaa mielessään kiittäen jokaista tahoa, jolta oli milloinkaan pyytänyt apua. ”Ne eivät saaneet sinua”, hän toisti mielessään uudelleen ja uudelleen. ”Ne eivät vie sinua minulta.”
~
If loving her is a heartache for me
and if holding her means that I have to bleed
Then I am a martyr
and love is to blame
She is the healing
and I am the pain~
“Miten sinä teet sen, Ron?”
Ron havahtui ajatuksistaan ja kääntyi katsomaan pikkusiskoaan. Ginny istui hänen nojatuolissaan, paksu ruutukuvioinen viltti päällään, ja viimeiset viisitoista minuuttia hän oli tuijotellut mukissaan pyörivää kahvia. Ron oli luvannut talonsa hänen turvapaikakseen siihen asti, että tämän ja Harryn vastikään tapahtunut ero olisi selvä.
”Teen minkä?” Ron kysyi ja hymyili ystävällisesti. Hän itse nojasi keltaisen plyysisohvan kaiteeseen, ja Hermione nuokkui hänen sylissään, tummanruskeat kiharat aaltoillen lähes maahan asti. Hermione ei pitänyt saksista eikä taioista.
”No tuon”, Ginny sanoi ja viittasi sohvalla lojuvaan pariskuntaan. ”Siitä on ollut… mitä, kaksikymmentä vuotta, etkä sinä ole kertaakaan horjunut rakkaudessasi häntä kohtaan. Kuinka se voi mennä niin, että jos te olette selvinneet siitä kaikesta, minä ja Harry ei pärjätä edes meidän tavallisessa arjessa?”
”Hän oli vahva kun minä olin heikko”, Ron sanoi vino hymy yhä kareillen huulillaan. ”Minä vain maksan velkaani takaisin. Sinä ja Harry… No, te olette kaksi ihmistä, jotka yrittävät aina johtaa. Teillä ei ole tilaa toisillenne. Sinä tarvitset jonkun, joka viihtyy tossun alla.”
”Tyhmä”, Ginny sanoi, ja heitti Ronia aamutossullaan jalkaan. ”Kuka olisi uskonut, että minun kaikkein ääliöin veljeni olisi lopulta se suuri sankari?”
”Minä en ole sankari”, Ron sanoi, ”se sinun miehekkeesi, hän on sankari, kysy keneltä tahansa joka tulee kadulla vastaan.”
Ginny puhahti turhautuneena. ”Niinpä niin. Näkisit kuinka suuri sankari hän on kuudelta aamulla, kun toisen meistä pitäisi nousta ylös keittämään kahvia. Mutta… Miksi sinä hymyilet koko ajan?”
”Hän suuteli minua eilen, tiedätkö”, Ron sanoi ja vilkaisi Hermionea. ”Hän käveli minun luokseni ja suuteli minua. Minä luulen, että hän rakastaa minua.”
”Tervetuloa takaisin Tylypahkan kolmannelle luokalle”, Ginny naurahti. ”Ron, hän on ollut sinun vaimosi viimeiset kaksikymmentä vuotta. Hän rakastaa sinua.”
”Niin, mutta… Hän rakastaa minua. Niin kuin aviomiestä rakastetaan, eikä niin kuin jotakuta joka ruokkii hänet ja pitää hänestä huolta. Hän saattaa olla rakastunut minuun”, Ron sanoi, ja Ginny näki hänen silmissään kimmellyksen jostakin, mikä saattoi olla toivoa. Ron kuitenkin naurahti vielä ja pudisti päätään. ”Vaikka jos tarkkoja ollaan, hän ei ole minun vaimoni.”
”Hän sanoi kyllä”, Ginny sanoi painokkaasti.
”Niin…” Ron myönsi. Hän istui hetken hiljaa, ja hänen sormensa silittelivät Hermionen ohimoa. ”Jonain päivänä hyvin pian, Ginny, minä pidän häntä sylissäni juuri näin, eikä hän enää herää. Tiedäthän sinä sen.”
Ginny nielaisi puheenaiheen vaihduttua nopeasti ja painoi katseensa lattiaan. ”Minä tiedän. Mutta ei vielä – hän on jo taistellut niin paljon, sinä olet pitänyt hänestä hyvää huolta – hän on oppinut tuntemaan minutkin, ja Harryn, ainakin välillä…”
”Älä sure minun vuokseni”, Ron sanoi, ja kun Ginny nosti jälleen katseensa lattiasta, hän näki yllätyksekseen, että Ron hymyili yhä. ”Hän on… Hän on heikko. Parantajat sanovat, että aikaa ei ole paljon – vain viikkoja. Ehkä kuukausi. Hän on ollut eksyksissä liian kauan. Mutta nyt hän on turvassa, ja hän on onnellinen. Ja usko tai älä, pikkusisko, mutta minä olen todella onnellinen.”
Ginnyn silmät olivat punaiset, mutta kun hän katsoi Ronia jälleen, niistä paistoi sama rohkeus, jonka hänen rinnallaan taistelleet olivat joskus tunteneet. Silloin, kun kaikki oli vielä yksinkertaista – kun tunnettiin hyvä ja paha, mutta ei niiden kääntöpuolia. Hermione hymähti unissaan ja painoi kasvonsa vasten Ronin vatsaa.
”Hän sanoi kyllä”, Ginny sanoi hiljaa. ”Ja minä pidän huolen, että hän ei mene minnekään, ennen kuin sinä saat suudella morsianta.”
~
She lives in a daydream
I don’t belong
She is the sunlight, and the sun is gone.~ ~ ~
