Sisilja: Kiitos kommentistasi, rakas. Uskon, että useimpiin kysymyksistäsi vastataan jossain kohtaa ficciä, joten koita malttaa odottaa
Ja en usko, että John ihan helposti päästää irti. Olen tosi iloinen siitä, että pidit prologia pysäyttävänä ja tykkäsit painajaisesta tuossa ykkösluvussa! Jostain syystä Johnia on välillä niin hauska kiusata. Hyi minua. Toivottavasti pidät jatkostakin <3 Kiitos vielä kun kommentoit.
Lupus Daemonis: Ensiksi, kiitos kun huomautit välilyönnistä
Kiva kuulla, että kiinnostuit ideasta ja että ficci onnistui herättämään niitä post-Reichenbach feelsejä. Nyt kolmoskautta odotellessa on hauskaa kirjoittaa erinäisiä Sherlockin kuoleman jälkeisiä ficcejä. Ja juu, luvut ovat hieman lyhyitä, mutta toivottavasti tämä asia saadaan muuttumaan. Kiitos kovasti kommentistasi!
A/N: En pysynyt aikataulussani, kuinka yllättävää. Joudutte siis odottamaan vielä pidemmän aikaa että tämä valmistuu, ottaen huomioon mm. ensi kuun NaNoWriMon. Mutta se siitä ja... ihanaa syntymäpäivää Mustis-muffinssille <3 Haleja sinne, toivottavasti pidät päivän angstiannoksestasi, hah.
Tämän luvun piti alun perin olla aivan erilainen, mutta sitten eräs henkilö tahtoi tunkea mukaan... PS: huomaatteko kuinka rakastan Mycroftia? Hänenkään ei pitänyt tässä luvussa esiintyä. Toivottavasti pidätte tästä jatkosta, kuten aina, kommentit piristävät päivääni.
Luku 2: Lähtöjä ja saapumisiaLattia hohkaa kylmää kengänpohjien lävitse. Se aiheuttaa väristyksen selkää pitkin, kylmyys. Sisäinen tai ulkoinen. Sitä on niin vaikea tietää. Parempi vain olla miettimättä koko asiaa ja keskittyä johonkin muuhun masentavan yksinkertaiseen yksityiskohtaan.
Huone kylpee pöytälampun keltaisessa valossa, joka ei aivan riitä pitämään varjoja poissa nurkista. Katto on maalattu valkeaksi, mutta sen läpi kulkee ohut arpi, pinta lohkeaa ja paljastaa altaan harmaata. Pölyä ja betonia, laastia.
Harmaita aivosoluja kellumassa punaisessa. Hävisit. Silmät kiinni, mustaa. Auki uudelleen,
pidä katseesi kiinni minussa. Katto ei vieläkään korjaannu.
Ovi narahtaa auki.
”Sherlock.”
Hän kääntää katseensa ja nousee ylös petaamattomalta sängyltä.
”Mycroft. Kylläpä siinä kesti.”
Mycroft ei vastaa. Katsoo vain Sherlockia analysoivasti, silmissään jotain jonka ei pitäisi kuulua niiden jäisen pinnan alle, mutta joka kiertelee alati pupillien ympärillä. Huoli ui iiriksissä pienten kalojen lailla. Sherlock naputtaa Chopinia kyynärtaipeeseensa, kohottaa vasenta kulmaansa. Mene jo asiaan.
”Minulla oli kokous Albanian pääministerin kanssa. Lisäksi...”
”
Niin? Minulla ei ole koko päivää aikaa.”
Mycroftin suupieli kohoaa hieman ironisesti. Totuus jonka he molemmat tietävät, on se, ettei Sherlockilla ole jäljellä muuta kuin aikaa. Aikaa ja pian likaantuvat kädet. Perustuksillaan järkkyvä mielenpalatsi.
”Järjestin hieman tohtorisi asioita. Kuten varmasti jo tiesit. Hänet noudetaan huvilalle muutaman tunnin sisällä.”
Totta kai. Testamentti. Miten John oli mahtanut reagoida? Hän ei halua tietää, ei nyt. Nyt ei ole aika häiriötekijöille tai katumukselle.
”Saitko paperit?” Sherlock kysyy, väistää ohjauksen keskusteluun, jota hän ei vielä ole valmis käymään. Mycroft huomaa, tietysti huomaa, mutta kulkee leikissä mukana.
”Lentosi lähtee viiden tunnin kuluttua. Ole ajoissa. Liput ja passi ovat tässä, samoin luottokortti”, Mycroft kertoo ja ojentaa valkean kirjekuoren. Sherlock siirtää sen kainaloonsa siihen katsomatta. Hän kohtaa veljensä tutun harmaat silmät vakavana ja yrittää jättää huomaamatta, kuinka tämän puku kertoo kermaleivoksesta teen kanssa. Ensimmäisestä seitsemään viikkoon.
”Nimi?” Sherlock kysyy.
”Henry Lestrade, kuten sovittua. 28 vuotta, opettaja. Matkalla adoptoimaan koiraa ukrainalaisesta löytöeläinkodista.”
”Hm. Ulkonäkö?”
Mycroft vilkaisee tummahiuksiseen assistenttiinsa, joka ojentaa Sherlockille pussillisen vaatteita. Siniset farkut, vaaleansininen poolopaita ja hillityn vihreä takki. Kaikki erinäisistä halvoista liikkeistä ja aivan erilaisia kuin hänen räätälöidyt pukunsa. Sherlock vetää pois oman paitansa, alkaa saman tien vaihtaa vaatteita. Lappu uuden paidan kauluksessa hiertää niskan herkkää ihoa. Alison seisoo hänen vieressään silmäänsä räpäyttämättä ja ottaa vastaan tyhjän muovipussin, jonka taittelee sitten siististi mustaan käsilaukkuunsa. Mycroft jatkaa keskustelua.
”Henryn hiukset ovat punaiset”, tämä toteaa. Sherlock kohottaa hieman kulmiaan ja vetää valkoiset sukat jalkaansa.
”Todellako?”
”Väri löytyy kylpyhuoneesta. Ole tarkka, tahrat—”
”Tiedetään. En kaipaa holhoamistasi”, Sherlock kivahtaa. Mikroilme välähtää Mycroftin kasvoilla, pieni railo tyynessä kuoressa. Joskus olisi helpompaa nähdä vähemmän.
”Se on tullut varsin selväksi.”
Hiljaisuus väreilee sanomattomista sanoista, muistoista. Sherlock kaipaa viulua olalleen, riitasointuja rauhoittamaan ilman. Soitin on kuitenkin jäänyt Baker Streetin olohuoneeseen yhdeksi muistoesineeksi muiden joukkoon. Hän tyytyy sen sijaan nyppimään kainalossaan olevan kirjekuoren kulmaa ja analysoimaan paperin alkuperämaata. Mycroft kävelee huoneen ikkunalle, tuijottaa ulos hämärälle kujalle. Hänen askeleensa kuulostavat samalta kuin vuosia sitten vieroitusklinikan käytävillä. Jotkin asiat eivät koskaan muutu.
”Mycroft”, Sherlock sanoo hetken emmittyään. Hänen veljensä katsoo häntä olkansa ylitse, odottaa vaiti. ”Katso hänen peräänsä. Heidän peräänsä.”
Mycroft nyökkää kysymättä ketä Sherlock tarkoittaa. Kiitos leijuu sanomattomana ilmassa, välittyy hieman pehmeämmällä katseella. Mycroft palaa Sherlockin viereen, puristaa tämän olkapäätä.
Ole varovainen.”Turvallista matkaa. Alison pitää huolen siitä, että ase pääsee läpi turvatarkastuksesta. Näkemiin, pikkuveli.”
Sitten Mycroft assistentteineen lähtee, jättää Sherlockin keskelle nuhjuista hotellihuonetta vieraissa vaatteissa. Hän tuijottaa hetken ovea ennen kuin kääntyy kohti pientä kylpyhuonetta. Sieltä, peilikaapista hän löytää paketin punaista hiusväriä, joka lupaa kauniin hohtavan ja ravitsevan lopputuloksen. Sherlock mutristaa huuliaan, mutta alkaa sivellä väriä hiuksiinsa.
Väsyneen harmaat silmät tuijottavat vastaan peilistä ja hän kääntää katseensa välittämättä siitä mitä se kertoo.
*
JW saapunut Sussexiin. – MHHenry Lestrade tarkistaa viestinsä viimeistä kertaa ennen koneeseen astumista. Hänen suupielensä nytkähtää kevyesti, hänen sormenpäänsä sipaisevat kahta näytöllä olevaa kirjainta. Hän sammuttaa puhelimen tekstiviestiin vastaamatta ja repäisee irti sim-kortin. Myöhemmin lennon aikana se päätyy keskelle ylikypsää lasagnea. Eihän kuollutta miestä tarvitse tavoittaa.
*
Vaikuttaa siltä, ettei huvilassa ole käyty hetkeen. Pölyhuntu peittää kuuran lailla lattiaa ja eteisaulan naulakkoon on punottu ohuen ohut seitti. John riisuu kenkänsä kaikesta huolimatta ja antaa katseensa kulkea ympäri huonetta.
Aulan seinät ovat vaaleaa, kukallista tapettia. Huoneen nurkasta lähtevät ylös kapeat puiset kierreportaat ja ovea vastapäätä olevalla seinällä roikkuu maalaus keinussa istuvasta naisesta, jonka siniset silmät ovat hämmästyttävän kirkkaat muuten samean hillittyjen värien keskellä. John tuijottaa maalauksen katsetta hyvän tovin. Hän on nähnyt ne aiemminkin, nuo kirkkaat, kirkkaat silmät. Ne saavat hänet katumaan päätöstään tulla huvilalle, viiltävät hetkeksi turtunutta sielua. Niinpä John pakottaa itsensä kävelemään portaiden luokse ja kapuamaan niitä ylöspäin.
Yläkerrassa löytyy kolme huonetta. Pieni kirjasto, jota John päättää tulla tutkimaan myöhemmin, suuri makuuhuone, jota hallitsee leveä metallirunkoinen parisänky (seinän vieressä lepäävän kampauspöydän näkemisen jälkeen John päättelee huoneen kuuluneen Sherlockin vanhemmille), sekä toinen, pienempi makuuhuone.
Johnin avatessa pienemmän makuuhuoneen ovea hänen kätensä hikoavat jännityksestä. Oven takaa paljastuvat laivastonsiniset tapetit, vuosien haalentamat. Ovea vastapäätä on ikkuna ja sen molemmilla puolilla sängyt. Kattoon on liimattu pieniä, hehkuvia muovitähtiä kuvioiksi, John tunnistaa yläpuoleltaan Otavan ja Orionin vyön. Hän kuvittelee pienet kädet, jotka aikoinaan liimasivat tähdet huolellisesti paikoilleen ja miettii, missä vaiheessa muisto taivaankappaleiden nimistä ja järjestyksestä poistettiin. Tumma ääni nyt jo kaukaisesta illasta hyrisee hänen korviinsa.
Kaunista, eikö vain? Luulin ettet välitä— Ei se tarkoita etten voisi arvostaa niitä. Johnin hengitys tärisee, hän tarttuu kiinni lähimmäisestä sängynpäädystä. Hän muistaa askeleet vierellään, tähtiä loistavat silmät. Silloin hän oli ollut yllättynyt Sherlockin sanoista. Mistä kaikesta muusta hän olikaan ollut väärässä ystävänsä suhteen? Kuinka monesti muulloin hän olikaan ajatellut, ettei Sherlock välittänyt vain ollakseen väärässä. Virheistä viimeinen kohoaa esiin kirvelevänä.
Senkin kone! Kuinka lähellä olikaan ollut, että ne olisivat olleet hänen viimeiset sanansa...
John istuu sängylle, puristaa sinisen päiväpeitteen tiukasti nyrkkeihinsä. Huoneessa muistojen keskellä on vaikeaa hengittää. Hän pohtii kumman sängyllä mahtaa istua, Sherlockin vai Mycroftin. Pohtii, miksei Sherlock ollut hävittänyt toista.
Seinälle on kiinnitetty kellastuneita lehtileikkeitä. John siristää silmiään, lukee otsikot. Kaikki artikkelit vaikuttavat kertovan erinäisistä vanhoista rikoksista. Yksi niistä osuu silmään muita enemmän.
Uimaripoika hukkunut, mustat kirjaimet huutavat ja John tuntee voivansa pahoin. Hän nousee ylös äkkiä ja kävelee takaisin alakertaan, ulos kuistille. Viileä ilma sivelee poskia lohduttavasti muistojen hyökyessä hänen ylitseen.
