Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Angst, Romance
Rating: S
Pairing: Alec/Magnus
Disclaimer: VK kuuluu Cassie Clarelle
Summary: Ollessaan hyvällä tuulella Magnus usein vitsailee heidän pysyvän yhdessä vain siksi, että kumpikin tahtoo yrittää olla toista lapsellisempi. Että he ovat tehneet siitä kilpailun.
Osallistuu Idearoll -haasteeseen sanaparilla Syntynyt juoksemaan.
Taikasanat (minä rakastan sinua)
Kun ulkona tulee pimeää ja taivas maalaa Instituutin ikkunat mustiksi neliöiksi, Alec työntää kätensä tummansinisen takkinsa hihoihin, vetää sen vetoketjun kiinni ja sitoo lenkkitossujensa nauhat. Hänen avatessaan oven kapea valokeila livahtaa pimeyteen. Se levenee hänen astuessaan ulos ovesta ja kapenee taas hänen sulkiessaan sen jäljessään. Maailma hänen ympärillään pimenee, nielaisee sisäänsä ensin hänen varjonsa ja sitten hänet. Hänestä ei jää mitään jäljelle. Vain sydämenlyönnit ja hengitys, joka saa hänen rintakehänsä kohoilemaan ja laskemaan tasaisesti. Alec seisoo pimeydessä, jossa Instituutin ikkunat ovat muuttuneet valoneliöiksi, eihän taivas ole maalamassa niitä mustiksi ja täyteen tähtiä rakennuksen sisäpuolella. Katto ei päästä sitä valumaan sisätiloihin, vaan taivaan täytyy tyytyä liimautumaan kiinni ikkunaruutuihin ja tähtien niihin taivaan päälle. Siksi tähdet eivät näy, jos ikkunoita katsoo rakennuksen sisäpuolelta. Mutta ulkopuolelta ne näkyvät. Taivas on niitä täynnä.
Pieniä monisakaraisia hymyileviä tähtiä, vaikkakin sakarat ja hymyt ovat vain iltasatu, jota Maryse on kertonut Alecille ja Isabellelle heidän ollessaan vielä tarpeeksi nuoria uskomaan sellaiseen hölynpölyyn, jota he eivät voineet nähdä omin silmin. Tähtiin, joilla oli viisi raajaa, muttei päätä ollenkaan. Jacea tähdet se sijaan eivät koskaan kiinnostaneet. Maxia ne kiinnostavat edelleen, mutta Max tietää, etteivät ne osaa kävellä piikikkäillä raajoillaan pitkin taivasta. Että vain demonit osaavat.
Tuiki, tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen, Magnus on hyräillyt Alecin korvaan heidän maatessaan tämän kanariankeltaisessa sängyssä ja kertonut sen olevan lastenlaulu, että Alec on kahdeksantoistavuotiaanakin tälle käytännössä katsoen lapsi. Eikä Alec ole välittänyt siitä silloin, vaan sanonut: laulaisit ääneen, ja Magnus on laulanut.
Alec kävelee Instituutin pihan poikki kävelytielle ja alkaa hölkätä. Hänen askelensa ovat niin kevyitä, että on kuin ne eivät olisi askelia ollenkaan, koskettaisi taivastakin mustempaa asvalttia, joka on keskeltä katua kulunut harmaaksi, harmaantunut. Suojatin kohdalla on valkoisia ja harmaita raitoja, tien ovat ylittäneet siltä kohtaa tuhannet ja taas tuhannet ihmiset, joilla kaikilla on kaksi jalkaa, kaksi kenkää ja painavat askelet. Alec astuu vain suojatien valkoisille viivoilla ja tuntee itsensä lapseksi niin kuin Magnuskin tuntee. Hän kiihdyttää vauhtiaan ja hölkkää nopeammin, nopeammin, nopeammin, kunnes hölkkä muuttuu juoksuksi ja hänen jalkansa rummuttavat asvalttia niin nopeasti, ettei hän tunne niiden liikkuvan. Kipu tulisi vasta myöhemmin, tuntoaistin herätessä, jalkojen alkaessa puutua ja muuttua Isabellen ylikypsäksi keittämäksi spagetiksi, mutta ei keltaisiksi, vaan sinisenvioleteiksi, mustelmaisiksi. Asvaltti lyö hänen jalkansa mustelmille, mutta hän vain jatkaa juoksemista.
On kuin hän olisi syntynyt juoksemaan. Kuin hänen elämällään ei olisi muuta tarkoitusta kuin juosta siitä pois, rimpuilla irti sen otteesta potkimalla jaloillaan, huitomalla käsillään, yrittämällä juosta vielä kovempaa, kovempaa, kovempaa.
Alecin sydän alkaa hakata niin kovaa, että askeltensa sijasta hän kuulee korvissaan veren jyskytyksen. Hänen hengityksensä muuttuu niin nopeaksi, ettei hän tiedä, milloin hengittää sisään ja milloin ulos. Hänen jalkansa liikkuvat vuoronperään ja yhtä aikaa, hädin tuskin hipaisevat maata ennen kuin lennähtävät toistensa eteen uudestaan ja uudestaan. Hän juoksee katulamppujen valokeiloissa, ja hänen varjonsa juoksee hänen vieressään. Se venyy häntä kohti, ottaa kolme askelta hänen allaan, venyy taas poispäin hänestä ja loikkaa seuraavaan valokeilaan odottamaan, että hänen ehtii sen kohdalle. On kuin he leikkisivät hippaa, hän ja hänen varjonsa. Lapsellista, Alec ajattelee purren hammastaan, huultaan, poskeaan, kieltään niin kovaa, että maistaa veren suussaan. Hän on lapsellinen juostessaan pakoon itseään, juostessaan pakoon sydäntään, joka ei silti mene mihinkään, vaan seuraa häntä niin kuin hänen varjonsakin, takertuu hänen rintaansa niin kuin tähdet sakararaajoillaan taivaaseen. Hän ei pääse pakoon tunteitaan, vaikka juoksisi maailman ääriin.
Siispä Alec juoksee ainoastaan katulamppujen ääriin asti. Brooklynin laidalla lamput loppuvat ja hän pysähtyy. Hänen kasvonsa ovat hiestä tahmeat ja hänen paitansa ja takkinsa ovat liimautuneet kiinni hänen selkäänsä. On kuin hän olisi pelkkä yksi iso ja märkä tahra, samanlainen kuin on Magnuksen sängyn aluslakanassa muistuttamassa häntä siitä kerrasta, kun hän on jäänyt tämän luokse yöksi. Hän lähtee kävelemään takaisin siihen suuntaa, josta josta on tullutkin. Hiljalleen hiki alkaa kuivua hänen vaatteisiinsa niin kuin tahra lakanassakin oli kuivunut hänen herätessään aamulla tyhjästä sängystä Magnuksen ollessa suihkussa, pukiessa päälleen ja lähtiessä sanomatta sanaakaan hyvästiksi. Hän on säälittävä, lapsellinen ja tekopyhä itsensäkieltäjä, joka kieltää itseään rakastumasta, rakastamasta, rakastelemasta. Hän jatkaa kävelemistä ja pidättelee jalkojaan lähtemästä juoksemaan. Hän ei tahdo juosta enää. Hän on saanut tarpeekseen juoksemisesta. Hänen on aika tehdä raajoillaan jotain muuta.
Alecin kävellessä Brooklynin poikki Magnuksen asunnolle hän miettii heidän suhdettaan, josta on tehnyt yhden suuren riidan sanomalla Jacelle, etteivät hän ja Magnus seurustele, vaikka on tiennyt, kuinka tärkeää se on Magnukselle. Heidän seurustelunsa. Se, että hän viettää aikaa Magnuksen kanssa ja sanoo perheelleen käyvänsä juoksemassa. Se, että hän sanoo rakastavansa Magnusta edes silloin, kun tämä pyytää häntä tekemään niin, tahtoo sanovansa kuulla taikasanat. Alec pitää tavasta, jolla velho kuiskii hänen korvaansa: sano taikasanat, Alec rakas, vaikka ei koskaan myöntäisikään sitä kenellekään muulle kuin Magnukselle. Mutta tänä iltana Magnus ei tahdo hänen sanovan taikasanoja ta yhtään mitään muutakaan. Magnus on vihainen hänelle, surullinen ja turhautunut siitä, ettei hän rakasta tätä tarpeeksi kertoakseen muillekin kuin pikkusiskolleen juoksevansa yönsä Magnuksen sängyssä. Vanhemmilleen, pikkuveljelleen, Jacelle. Erityisesti Jacelle, sillä Jacesta Magnus on mustasukkainen, ja mustasukkaisuus tekee Magnuksestakin lapsellisen.
Ollessaan hyvällä tuulella Magnus usein vitsailee heidän pysyvän yhdessä vain siksi, että kumpikin tahtoo yrittää olla toista lapsellisempi. Että he ovat tehneet siitä kilpailun.
Puolen tunnin päästä Alec tulee Magnuksen ovelle ja hänen jalkoihinsa, keuhkoihinsa ja koko rintakehäänsä sattuu niin kovaa, että on kuin ne olisivat tulessa. Hän soittaa summeria ja lysähtää istumaan Magnuksen oven eteen hikiseksi mykkyräksi, jolla on pahoja hengitysvaikeuksia. Kun Magnuksen ääni kysyy, kuka tätä kehtaa häiritä kesken kauneusunien, Alec huutaa: minä, eikä välitä, vaikka koko Brooklyn tietää 'minän' olevan päävelhon ovella odottamassa tilaisuutta pyytää tältä anteeksi. Taas.
Magnus tulee ovelle kirsikankukkakuviollisessa aamutakissa, paljain jaloin ja kädet puuskassa. Alec kohottaa kasvojaan ja yrittää nousta seisomaan, mutta hänen jalkoihinsi sattuu liikaa, että hän pysyisi pystyssä niiden varassa, eikä hän tahdo käsilläänkään seisoa.
”Hei 'sinä'”, Magnus sanoo ja mutristaa huuliaan.
”Anteeksi”, Alec vastaa, ja hänen rintaansa puristaa, mutta ei juokseminen, vaan rakkaus pitkillä sormillaan. Magnuksen sormilla.
”Saat anteeksi.” Magnus huokaisee ja istuu hänen viereensä jalat ristissä. Magnus työntää kätensä aamutakkinsa taskuihin ja huokaisee uudestaan. ”Joskus minä mietin, merkitsenkö sinulle mitään.”
”Merkitset sinä.”
”Alexander Lightwood, sinulla on kyllä sitten todella omituinen tapa osoittaa se.”
Magnus kietää käsivartensa Alecin olkapäille ja he istuvat kauan katselemassa yötaivasta ja tähtiä, mustaa asvalttia ja katulamppujen valokeiloja, joka ovat kuin tähtiä asvaltilla. Peilikuvamaailmaa, jonka talojen katot jakavat kahtia.
