Name: 1 uusi viesti
Rating: K-11
Fandom: BBC Sherlock
Pairing: Irene Adler/Sherlock Holmes (pieni Johnlock havaittavissa)
Genre: drama, UST, angst
Disclaimer: Alkuperäishahmot kuuluvat Arthur Conan Doylelle, loistava uusi versio BBC:lle, tarkemmin creditit menevät ihanuuksille nimeltään Mark Gatiss ja Steven Moffat.
A/N: Sherlockin ja Adlerin suhde kiinnostaa minua kovasti. Oma visioni on se, että Sherlockin puolelta kyse on lähinnä siitä, että Irenen antama haaste kiehtoo häntä ja aiheuttaa pakkomielteen, joka Irenen ansiosta saa eroottisen sävyn, mutta tämä ficci on jonkin verran romantisoidumpi kuin se näkemys. Halusin kirjoittaa jotain tästä fandomista
Valloita fandom –haasteeseen, mutten halunnut ensimmäisen julkaisemani Sherlock-ficin olevan kaikille tuttua Johnlockia ihan läpikohtaisin, joten valitsin kuvioksi tällä kertaa Adlerin ja Sherlockin. Itse en erityisesti pidä tästä, mutta jauhettuani, käänneltyäni ja väänneltyäni tätä päätin, että ehkäpä mieluiten julkaisen tämän ja annan teidän kertoa mielipiteenne, ennen kuin hakkaan päätäni seinään.
Toivottavasti siis pidätte, kaikenlainen palaute on erittäin tervetullutta!
Ficci sijoittuu jaksoon
A Scandal in Belgravia, ja kursivoidut pätkät ovat Adlerin tekstiviestejä Sherlockille.
Hurmaava takki. Se pukee sinua, hra Holmes.Sherlockin takintaskusta kuului rietas huokaisu. Se sai Johnin pyöräyttämään ärtyneenä silmiään ja vaihtamaan painoa jalalta toiselle. Sherlockin se sai kaivamaan puhelimen taskustaan, painamaan kahta nappia, lukemaan viestin ja sujauttamaan puhelimen takaisin taskun syövereihin. John näytti kysyvältä, mutta tiesi jo tottumuksesta, ettei olisi kannattavaa odottaa toisen paljastavan viestin sisällöstä mitään. Se ärsytti Johnia lähestulkoon yhtä paljon kuin viestien olemassaolo. Mutta eniten häntä ärsytti se, että Sherlockia viestit eivät näyttäneet ärsyttävän lainkaan.
Etsi minut ja liity seuraani, tiedän että tiedät missä olen. Mennään illalliselle.Sherlock huomasi kaivavansa puhelimensa automaattisesti taskustaan, jos se ei pariin tuntiin aikaansaisi mulkaisuja joko Johnin tai kadulla kulkevien lapsiperheiden kiireisten äitien ja äkäisten isovanhempien suunnalta. Hän huomasi myös pitävänsä puhelintaan kotona jatkuvasti alle kädenmitan päässä, lähempänä kuin koskaan ennen oli ollut tarpeellista. Hän huomasi suupielensä joskus värähtävän, kun kuuli Irene Adlerin voihkaisun tai luki tummat sanat kirkkaalta näytöltä. Suurimman osan ajasta hän teeskenteli, ettei tehnyt mitään edellä mainituista tai vähintäänkin leikki, ettei huomannut tekevänsä niin, mutta tiesi varsin hyvin, ettei lopulta huijannut itseään lainkaan sen paremmin kuin kukaan muukaan sitä yrittänyt. Mutta hän tiesi myös, että oli maailman hankalin ihminen huijata (vaikkei se tehnytkään häviöstä yhtään sen hyväksyttävämpää).
Takkisi näytti ylläsi paljon paremmalta kuin naulakossa. Mietin, mitä päälläsi mahtaa olla NYT. Ethän toki nuku tähän aikaan yöstä?Aamulla John heräsi Irenen huokauksen ääneen, illalla hänen nukahtaessaan se oli viimeinen asia, jonka hän kuuli, ja hänen unissaan jokainen ihminen voihki ja sama ääni pyöri toistolla kerta toisensa jälkeen kuin jumittunut levy. Lopulta hän kuuli viettelevän mausteisen vireen tarttuneena jopa Sherlockin soittamiin viulunsäkeisiin tahmaisina ja pinttyneinä. Ennen niin rennot ja puhtaat sävelet olivat muuttuneet jännittyneiksi, latautuneiksi, erotiikan eri sävyisiksi. Vaikka Sherlock koettikin kovasti peittää sen, rahtunen totuutta puski esille silloin tällöin, kun hän unohtui liian syvälle ajatuksiinsa. Irene Adler oli kaikkialla, vaikkei ollutkaan missään. Viulunvinguttaminen auttoi Sherlockia ajattelemaan, eikä Johnilla ollut epäilystäkään siitä, mitä mies todennäköisesti ajatteli.
Hyvää huomenta, hra Holmes. Näytät uniselta tänä aamuna, käytitkö koko yön minun ajattelemiseeni?Voihkaisut muodostuivat lopulta osaksi arkea, eikä John jaksanut enää mulkoilla Sherlockia sanomalehden kahisevien sivujen yli tai kiristellä hampaitaan käännettyään päänsä toiseen suuntaan. Sherlockin reaktio taasen pysyi päivästä toiseen ja viikosta kolmanteen samana: hän nappasi puhelimen, painoi tarvittavia nappeja, luki viestin (joskus melkein-hymyili) ja laittoi puhelimen pois.
John leikki, ettei huomannut, ja lopulta hän onnistui harhauttamaan itsensä pitämään viestejä melko neutraaleina. Irene Adlerin huokaukset olivat valitettava osa hänen arkeaan säestämässä Sherlockin viulukonserttoa, eikä John, toisin kuin Sherlock, ollut maailman hankalin ihminen huijata.
Olet varmasti nälkäinen kaiken harjoittamasi seksikkään aivotyöskentelyn jälkeen. Mennään illalliselle.John ilmoitti laskeneensa tekstiviestien määrän, ja Sherlock olisi ehkä luullut toisen vain vitsailevan oman ärsytyksensä kustannuksella, ellei olisi itsekin laskenut ja todennut summan paikkaansa pitäväksi. Jouluna John nautti adlerittomista viulunkielistä ja yhdessäolosta ilman puhelimen viestiääntä häiritsemässä, kunnes ääni kajahti taas huoneessa ja sai hänen käsivartensa jäykistymään Jeanetten ympärillä. Jos joku olisi sillä hetkellä kertonut Johnille, että hän tulisi kaipaamaan sitä typerää voihkintaa ja suorastaan toivomaan sen alkavan taas, ei mies olisi uskonut.
Takanreunus.Mutta kun Sherlock ei enää puhunut juuri mitään lukuun ottamatta kipakoita huomautuksia pettävästä pääministeristä (”eikö tuo vaalea paita ole varsin selvä merkki”) ja värittömistä pyynnöistä hakea kaupasta maitoa, John todella olisi mieluummin ottanut ilman viestejä surullisia balladeja soittavan Sherlockin tilalle normaalin, aika-ajoin sietämättömän Sherlockin viestien kera. Sherlock ei syönyt, ei puhunut – ei sen kummemmin silloin kun John oli paikalla kuin myöskään silloin, kun ei ollut, vaikka tavallisesti hän teki molempia – eikä oikeastaan kotona ollessaan edes liikkunut ikkunan ääreltä mihinkään. Siinä hän oli kun John meni nukkumaan, ja siinä hän oli kun John heräsi. Vain viulunsoitto tuntui rauhoittavan Sherlockin sisäistä levottomuutta ja ulkoista lamaantuneisuutta, jota hän yritti peittää olemalla jatkuvasti toisaalla tutkimassa milloin mitäkin. Suurimmaksi osaksi Irene Adlerin kamerapuhelinta.
Joskus harvoin, kun Mycroft tai Lestrade soittamisen sijaan lähetti Sherlockille tekstiviestin, John huomasi miehen silmissä vilahtavan salamannopeasti spontaanin toivonkipinän, mutta se sammui aina ennen kuin Sherlock ehti edes lukea viestien sisältöä. Johnin mielialan jokainen tekstiviesti sai laskuun, koska kaikki niistä olivat vain tehokkaita muistutuksia siitä, ettei Sherlock ollut edes vaihtanut viestiääntään. Mahdollisuus, ettei hän yksinkertaisesti osannut tai viitsinyt, oli olemassa, mutta John tiesi, ettei Sherlock halunnut yrittääkään.
John oli jo melkein varmistunut siitä seikasta, että Sherlockilla saattoi sittenkin olla jonkinasteinen kyky tuntea. Hän oli täysin varmistunut siitä, että tunteet eivät olleet miehelle hyväksi. Jokin Irene Adlerissa oli jäänyt vaivaamaan Sherlockin mieltä, mutta John ei osannut kertoa mikä - jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu ihmisolento, olisi hän veikannut rakkautta tai edes ihastusta, ehkä kaipuuta. Mutta sentään niin helposti huijattavissa Johnkaan ei ollut. Hän oli todennut itsekseen, ettei todennäköisesti koskaan saisi selville, miten sana rakkaus tavattiin sherlockiksi, mutta myönsi itselleen, että tätä lähemmäs tuskin kukaan pääsisi. Vaikka ”tämä” olikin englanniksi kaukana rakkaudesta.
Eräänä utuisena ja sateisena iltana John istui lämpimässä olohuoneessa lukemassa sanomalehteä ja kuuntelemassa puolihaluttomana Sherlockin surusävyistä soittoa. Sävelet olivat painavia, jokainen nuotti edellistä kitkerämpi ja lopputulos yhtä korviasärkevä kuin liitutaulua katkeamiseen asti raapivat kynnet, vaikka musiikki olikin hiljaista ja ohi soljuvaa, toisin kuin sen lomassa piilevät ajatukset. John ei voinut olla alituiseen ajattelematta, kuinka suuri vaikutus Irene Adlerilla oli ollut: naisella, joka oli kirjaimellisesti huumannut Sherlockin ja onnistunut saamaan tämän hämilleen pelkällä tekstiviestillä.
Sillä naisella.
En ole kuollut. Mennään illalliselle.
