Name: Déjà vu
Rating: K-11
Fandom: Nälkäpeli
Genre: drama, angst
Disclaimer: Nälkäpeli hahmoineen ja miljöineen kuuluu Suzanne Collinsille. Lyriikat ficin lopussa taas ovat Avenged Sevenfoldin kappaleesta
Dancing Dead, joka inspiroi alusta loppuun tämän kirjoittamisessa.
A/N: Tämä on ensimmäinen teksti kolmiosaisesta Nälkäpelificcisarjastani, joka oikeastaan ei ole perinteinen sarja (ficcien juonessa ei ole selkeää jatkumoa, mutta ne sijoittuvat samankaltaisten aiheiden ympärille), vaikka sitä sellaiseksi nimitänkin. Nimensä mukaan tämä ensimmäinen kuvaa deja vu –tilannetta. Kaksi seuraavaa osaa ovat nimeltään
Jamais vu ja
Presque vu, ja ne tulevat löytymään erikseen täältä Finistä, kunhan kaikki ajatukseni ovat paperilla viimeisteltyinä.
Tämän ficletin idea on pyörinyt päässäni jo puolisen vuotta, mutta inspiraatio ei ole antanut periksi vaan on päättänyt pysyä piilossa. Yritän tällä saada pitkään kestänyttä blokkia häipymään, toivottavasti pitkä tauko ei näy tekstin laadussa. Kommentit, sekä positiiviset että negatiiviset, ovat erittäin tervetulleita! Tämä pätkä sijoittuu Vihan liekkien keskiosaan, ja PoV on Katnissin.
Déjà vu
Astuessani junan ruokailutilaan rintaani iskee puristava tunne. Suunnilleen sellainen, joka tulee kun astuu pahaa-aavistamattomana uintireissulla äkkisyvään, ja hiekkapohja katoaa arvaamatta jalkojen alta. Ainoa ero on se, että äkkisyvään astuessa nopeat refleksit tulevat hätiin ja pää ei ehdi painua pinnan alle, mutta tässä tilanteessa sitä pelastusta ei ole. Ei vähintäkään pakomahdollisuutta, kun Capitolin rautaiset kädet tarttuvat olkapäihin ja painavat veden alle murskaten luut kovalla otteellaan. Vesi tunkeutuu sisään suusta ja sieraimista, kun paniikinomaisin henkäyksin yrittää imeä happea tulviviin keuhkoihinsa. Edes viimeisen elävien kirjoilla vietetyn sekunnin aikana iskevää hyvänolontunnetta ei suoda helpotukseksi, vaan kaikki viedään nauraen pois. Jätetään yksin pimeään vain naurun seinistä kumisevan kaiun kanssa.
Siltä minusta tuntuu, kun näen uudelleen sen kammottavan huoneen siinä kammottavassa junassa. Vedän pakonomaisesti nopean henkäisyn ilmaa keuhkoihini, mutta se tarttuu kurkkuuni ja palaa takaisin puolitukahtuneena ähkäisynä. Seisahdun paikoilleni ja tiedän, että ilmeeni on peilikuva kauhun värittämistä tunteistani, mutten ehdi kiinnittää huomiota ihmisiin ympärilläni, ennen kuin Peeta hipaisee sormenpäillään rauhoittavasti kämmenselkääni. Vilkaisen häneen yllättyneenä, koska tiedän hänen yhä vihoittelevan minulle, ja poika antaa kätensä valahtaa alas tuijottaen tiiviisti seinää. Tunnen pienen pettyneen muljahduksen sisälläni.
Astun muiden mukana peremmälle ja jään seisomaan pöydän viereen mahonkisen tuolin selkänojaa puristaen. Rystysiini leviää valkoinen väri, poskilleni kevyen punainen ja verkkokalvolleni iloisen kirjava. Effien ääni muuttuu taustahälinäksi korvissani, kun annan katseeni kiertää pöytään tuotujen ruokien yli ja korjaan välittömästi ajatukseni iloisista väreistä – ne eivät ole iloisia, eivät onnellisia, eivät mitään hyvää. Ne symboloivat kuolemaa, kataluutta, viheliäisyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Capitolia.
Istun jäykkänä pöydän ääreen ja katselen kuoleville katettua ateriaa. Myrkynvihreää, verenpunaista, polttavan oranssia, mukavaksi naamioitunutta sinertävää. Näky kuvottaa minua, koska tiedän kaiken sen olevan täällä meitä varten. Jo puoliksi kuolleille järjestetyt illalliset, joissa halutaan kuuluvan naurua ja iloista rupattelua, ehkä strategioita siitä, miten viedä muilta pois heidän puolikkaansa ja säilyttää omansa. Ohikiitävän hetken ajan mieleeni muistuu sanonta ”kieriä haudassaan”, ja vino hymynkare kapuaa huulilleni. Meidän kai odotetaan tanssivan omissamme hienosti puettuina samppanjalasit käsissämme ja kiittävän Capitolia tästä siunauksesta.
Minulla oli jo aiemmin jalka puoliksi haudassa, mutta sentään sain pitää sen siellä pelkäämättä, että hetkenä minä hyvänsä Peeta työntäisi omansa syvemmälle nostaakseen minut turvaan. Vaikka tahtoisin kieltää häntä tekemästä niin, ravistella häntä olkapäistä ja paukuttaa päätä seinää vasten saadakseni siihen järkeä, tiedän sen turhaksi. Koska niin me kaksi teemme, pelastamme toisemme. Tällä kertaa kourallinen marjoja ei kuitenkaan voi olla Capitolin epäonnistumisen ruumiillistumana, vaan jommankumman on pakko antaa periksi. Parhaassa tapauksessa toinen meistä kuolee. Pahimmassa molemmat.
Totuutta ei voi lakaista maton alle, koska se kiemurtelee takaisin raapien naarmuja parkettiin, joka ei kuulu minun jalkojeni alle. Totuudelta ei voi sulkea silmiään, koska vaikka uni hiipii hiljaa tyynynpielen kautta silmäluomien sisään, heijastelee se päivän kauhukuvia yhä uudelleen ja uudelleen, hidastettuna ja kirkastettuna, maalattuna kaikilla kieroilla sateenkaaren väreillä (
erityisen paljon punaista). Ja kaikista pahinta on se, että silmät avatessaan ei voi lohduttautua ajattelemalla ”se oli vain uni”, koska ei se ollut. Se oli totta.
Gale verisenä. Primin nyyhkytys. Isän kuolema. Rue. Mutantit. Vainopistiäiset. Peetan katkerat kasvot. Presidentti Snow. Areena yltä päältä veressä.
Nälkäpeli.
Taas. Everything is paid for tonight
While at the party of the
Dead dancing in their graves
The drinks here are free
So relax
Enjoy the sight of all the
Dead dancing in their graves