Kirjoittaja: janevolturi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Action
Fandom: Twilight
Paritus/Hahmot: Rosalie
Vastuuvapaus : En omista henkilöitä kaikki on tuttuja twilightista
Varoitukset: Verta, verenimua
A/N: Tässä ei oikeastaan ole varsinaista juonta, mutta minua jäi niin kiehtomaan tuo uudelleensyntyminen että päätin kirjoitella Rosalien ajatuksia siitä
Moi! Ajattelin kirjoitella tänne Rosalien kokemuksen siitä, kun hän muuttuu ja herää. Tämä on ensimmäinen ficcini, joten teksti ei ole sen takia kovin sulavaa ja taidokasta
Auttaisi jos saisin kommenttia että mitä voisi parantaa ensi kerralla 
"haluatko kuulla minun tarinani, Bella? Siinä ei ole onnellista loppua, mutta onko meidän kenenkään tarinassa? Jos meillä olisi onnellisia loppuja, makaisimme kaikki jo haudassa."
Rosalie kertoo miltä tuntuu olla vastasyntynyt vampyyri:Uudelleensyntyminen on kokemus, jota ei ihan joka päivä koe.
Onneksi.
Kipu on sietämätön. Ensin tunnet kun kaksi terävää myrkkyhammasta uppoavat ihoosi. Sitten tuntuu kun sinua poltettaisiin roviolla.
Mutta sisältäpäin.
Kipu on niin polttava. Se tuntuu ensin sydämessä ja verisuonissa, ja virtaa koko kehoon. Et voi muuta kun huutaa jos pystyt huutamaan siltä kivulta. Kaikki haaveesi, kaikki tuhannet unelmasi. Ne muodostuvat vain yhdeksi suureksi toiveeksi. Se on niin suuri tarve. Et halua mitään muuta yhtä paljon, et ole ikinä ennen halunnut mitään muuta yhtä paljon kuin kuolla.
Kuolla, lähteä vain pois tyhjyyteen. Mutta ei, kipu polttaa ja tuntuu kun sinua viillettäisiin ja pistettäisiin sadoilla, ei, tuhansilla tikareilla.
Silloin millään muulla ei enää ole merkitystä, kun että haluat vain kuolla. Kivun aika tuntuu kymmeniltä vuosilta.
…................................................................
Kunnes heräät. Vedät henkeä keuhkoihisi, mutta tajuat että se ei helpota oloasi. Keuhkosi eivät vaadi ilmaa. Ne eivät tarvitse sitä.
Sinuun virtaa outoa voimaa, mutta samalla sinulla on outo halu. Sinä haluat jotain. Suorastaan vaadit sitä. Se polttaa kurkkuasi kuin jano mutta pelkkä ajatuskin lasillisesta vettä kuulostaa inhottavalle.
Kurkkusi on tulessa. Avaat silmäsi.
Näet kaiken hyvin tarkasti, jokaisen pienen kastepisaran, pikkukiven ja niiden mikroskooppiset yksityiskohdat.
Kurkkua polttelee. Haluat jotain. Janoat jotain. Et vain tiedä mitä.
Liikkuminen tuntuu niin sulavalle. Nouset ylös, suorastaan hyppäät kevyesti. Niin kevyesti. Askel tuntuu niin helpolle, niin kevyelle ja virheettömälle.
Otat pari juoksuaskelta, suorastaan liidät ne.
Vain pari sekuntia, ja olet jo monen metrin päässä siitä mistä lähdit.
Kurkkuun polttaa taas. Janottaa, mutta pelkkä ajatuskin lasillisesta vettä vain inhottaa.
Yhtäkkiä haistat tuoksun, niin herkullisen, niin mehukkaan, et ole ikinä. IKINÄ eläessäsi haistanut niin tarkasti, niin huumaavaa tuoksua.
Se vetää sinua puoleensa. Mielesi suorastaan pakottaa sinut menemään tuota taivaallista tuoksua kohti.
Käännät katseesi sinne päin mistä huumaava tuoksu tulee ja hyppäät sitä kohti. Kuin saalistaja. Hyppy oli niin pitkä, ei tarvinnut edes ponnistaa ja hyppäsit jo kymmenen metrin päähän vaivatta.
Yhdellä hypyllä.
Menet tuoksua kohti. Sinun on pakko saada se. Mikä tuoksu ikinä onkaan, haluat sen. Et ole koskaan halunnut mitään niin paljon.
Kurkun polte vihlaisee jälleen palavana.
Tajuat, että tuoksu tulee lähellä olevasta, viattomasta harmittomasta ohikulkijasta.
Suorastaan aistit veren joka virtaa hänen suonissaan. Se houkuttelee sinua. Jano kurkussasi, se suorastaan repii kurkkuasi kun tajuat että se mitä himoitset enemmän kun mitään muuta, on veri.
Lämmin, mehukas ihmisveri.
Tunnet olevasi peto. Kyyristyt hyökkäysasentoon. Et voi sille mitään. Ponkaiset kevyesti vauhtia ja hyppäät uhria kohti. Hän ei ehdi edes katsoa, mikä hänen päälleen hyppäsi, kun upotat hampaasi häneen. Kun terävät myrkkyhampaasi uppoavat syvälle uhrin kaulavaltimoon.
Uhrin huuto kaikuaa aution kadun seinistä kun alat imeä hänen vertaan.
Kastat kielesi tämän vereen, sen maku on niin taivaallinen, että vaadit lisää. Puristat huulesi tämän niskaan kiinni tiukemmin ja juot tuota ihanaa, lämmintä, tuoretta verta.
Kun se valuu alas kurkustasi, tunnet että polte kurkussasi alkaa pikkuhiljaa laimentua.
Kun olet imenyt tästä ihmisestä lähes kaiken veren, polte on kokonaan poissa. Edessäsi maassa makaa eloton ihminen, ja tiedät että sinä olet hirviö. Olet tappaja.
Lähdet juoksemaan metsään. Hämmästyt, miten yliluonnollisen nopea oletkaan. Saavut metsän laitaan ja juokset syvälle metsään. Näet edessäsi suuren rotkon ja sen toiselle puolelle on matkaa ainakin viisikymmentä metriä. Kuitenkin olet aivan varma että matka on hyvin lyhyt. Aivan tarpeeksi lyhyt siihen että voit hypätä sen. Vauhtia ei tarvitse ottaa paljoa kun ponnistat hyppyyn. Kuluu vain sekunti, ehkei sitäkään ja olet jo toisella puolella rotkoa. Juostessasi sinun pitäisi nähdä maisemat vilisevän silmiesi oh kun menet niin kovaa, mutta näät silti joka yksityiskohdan niin tarkasti, mikroskooppisesti.
Et tunne väsymystä, nälkää, etkä enää janoakaan. Tunnet itsesi nin vahvaksi. Vaikka juoksit juuri monta kilometriä metsässä putkeen.
Mielesi tekee lyödä jotain, ja kovaa. Isket nyrkillä lähellä olevaa kiveä, vaikka murtaisit sormesi. Tiedät että niin ei kuitenkaan käy.
Kivi murenee kevyesti kuin pala leipää. Tuhansiksi sirpaleiksi maahan. Naurat onnesta. Säikähdät omaa ääntäsi. Se kuulostaa enemmänkin kellojen helinältä kun naurulta.
Koitat sanoa jotakin.
”olen vapaa, en tunne enää kipua.”
Rosalien oma kokemus:Pelästyin taas ääntäni, kun sanoin ensimmäisen lauseen pitkiin aikoihin. Ensimmäistä kertaa muuttumiseni jälkeen.
Hetken kuluttua tajusin että olin ollut metsässä jo kauan, ja olisi ehkä jo aika selvittää kuka tai mikä olen, paras idea olisi lähteä sinne mistä tulin. Sinne kadulle. Yhtäkkiä tunsin vihaa.
Vihaa joka kohdistui Royce Kingiä kohti. Tiesin olevani tarpeeksi vahva tappaakseni hänet. Ja kaikki hänen ystävänsä. Kivuliaasti. Tiesin kuitenkin, että halusin vain valuttaa heidän verensä pois kivuliaasti, en juoda sitä. Ja sen varmasti tekisin.
Juoksin saman matkan takaisin-en toki yhtä paljon mutkitellen ja taiteillen kun viimeksi. Juoksin erään lammen ohi. Vilkaisin sitä päin ja tajusin että tuo peilikuva en ollut minä.
Pysähdyin lammen eteen ja istahdin maahan kevyesti ja äänettömästi. Katsoin tarkemmin ja ensimmäinen asia mihin kiinnitin huomiota, olivat silmät. Ne eivät olleet minun silmäni. Nuo silmät olivat verennpunaiset silmät. Sellaisia olin nähnyt vain kauhuelokuvissa.
Hypääsin kauhuissani taemmas. Olin tietenkin tottunut siihen että peilikuvani oli hyvin kaunis. Suorastaan enkeli. Mutta tuo nainen joka katsoi minua lammesta, oli yliluonnollisen kaunis.
En ollut ikinä nähnyt mitään niin kaunista. Hiukset olivat vaaleat, niinkuin aina. Ylettyivät tutusti puoliväliä selkään ja olivat latvoista laineilla.
Iho oli kalpea. Melkein valkoinen. Vaikka olinkin vaalea, en noin valkea sentään.
Silmät pelottivat kuitenkin eniten. Vampyyrin silmät.
Silmät, jotka janosivat ihmisverta.
