Ficin nimi: Elisabet
Kirjoittaja: RoastedGarlic
Fandom: Nälkäpeli
Disclaimer: Kaikki kunnia Collinsille, minä vain leikin hänen mielikuvituksensa tuotoksilla.
Genre: romance
Ikäraja: S
Paritus: Gale/OFC
Summary: Vyöhyke 2; Gale Hawthornen kohtalo.
A/N: Zacharias, tämä on sinulle.
1.
Gale Hawthorne oli vasta 21-vuotias, mutta hänellä oli niin monta alaista, ettei hän edes yrittänyt muistaa kaikkien nimiä. Kun hänen tietokoneensa sanoutui irti kesken äärimmäisen monimutkaisen puolustusstrategian luonnostelun, hän pyysi sihteeriään lähettämään syytä etsimään ’jonkun, aivan sama kenet’.
Puolen tunnin kuluttua Gale nojasi pöytäänsä vasemmalla kädellään, huoneenlämpöinen kahvikuppi oikeassa kädessään, eikä saanut silmiään irti punaisista kynsistä, jotka tottuneesti ohjailivat hänen tietokonettaan. Kynsien omistaja oli Galea varmaankin hieman nuorempi nainen, joka näytti kuuluvan niihin harvoihin, joille armeijan työasu itse asiassa sopi. Sopiminen tosin tuntui jotenkin vähättelyltä. Se kauluspaita suunnilleen nuoli naisen vartaloa, ja Gale oli vakuuttunut, että jos hän olisi vilkaissutkaan sääriin päin, hänen kahvikuppinsa löydettäisiin sirpaleina lattialta. Elisabet Shodaw. Ja herraisä, jos Gale olisi ollut tietokoneensa, hän olisi lopettanut niskoittelun aivan välittömästi – tai ehkä sittenkin, hän ajatteli huvittuneena, nimenomaan jatkaisi niin kauan kuin nuo kädet jatkaisivat korjaamisyrityksiään.
Elisabetin opastava äänensävy herätti Galen huomaamaan, että tämä yritti ilmeisestikin neuvoa, kuinka yksinkertaisesti vastaava ongelma olisi hoidettavissa seuraavalla kerralla ilman teknisen osaston apua. Gale päätti olla kuuntelematta ja lupasi itselleen lukittautua ulos järjestelmästä tai jotakin muuta yhtä hölmöä viimeistään seuraavana päivänä.
Muutaman viikon päästä Gale oli niin epätoivoinen, että irrotti tietokoneensa virtajohdon vain saadakseen nähdä Elisabetin. Elisabet pudisti päätään ja nauroi ja ilmoitti, että helpompaa olisi ehkä mennä yhdessä lounaalle.
2.
He istuivat kallionkielekkeellä, roikottivat paljaita jalkojaan reunan yli, ja katselivat kotivyöhykkeensä talojen kattoja. Gale veisti tottuneesti puunpalasesta jotakin ilmeisen hyödyllistä, jonka käyttötarkoituksesta Elisabetilla ei ollut pienintäkään aavistusta. Galella oli suuret kädet, jotenkin karun miehekkäät. Elisabet olisi voinut viettää tunteja katsellen, kuinka verisuonet piirtyivät niiden ihon pintaan.
Gale kaipasi usein nuoruutensa metsästysretkiä, sitä kuinka hän oli pingottanut ansoja ja eritoten sitä tunnetta, kun sai ilmestyä illalla kotiin kunnollisen saaliin kanssa ja nähdä perheensä syövän. Täällä luonto ei tuntunut ollenkaan samalta. Palkka riitti ruoan ostamiseen naurettavan helposti. Gale toivoi, että Elisabetin tuominen metsään, kallioille, pois kaupungin äänistä, voisi muodostaa hänelle paremman muiston kuin mikään niistä, joissa esiintyi Vyöhyke 12 ja se ruskeatukkainen tyttö, johon Gale oli ollut niin naurettavan silmittömän uskomattoman rakastunut että tuntui hassulta miten kaukaista se kaikki nyt olikaan. Tähän mennessä suunnitelma vaikutti toimivan oikein mainiosti.
Elisabet oli kävellyt koko matkan hänen vierellään ja tarttunut tämän tästä hänen käsivarteensa, kun korkealle kiipeäminen oli tuntunut epävarmalta. Hänen askeleidensa rytmi oli kovin erilainen kuin Katnissin, huolettomampi, hieman varomattomampikin. Gale oli kiitollinen, että reitti oli Elisabetille niin tuntematon. Hän oli varma, että tuttua reittiä Elisabet olisi kiivennyt hänen edellään, ja se olisi mitä todennäköisimmin saanut Galen unohtamaan askeltensa tarkkailun ja nyrjäyttämään nilkkansa. Miten sen selittäisi? Näytit niin upealta, että kompastuin?
3.
Gale oli viettänyt suurimman osan elämästään metsästäen, mutta kun hän juoksi ulos ovesta Elisabetin perässä, hänestä tuntui, ettei hän saisi tätä koskaan kiinni. Jalat sotkeutuivat ja pikkukivet sinkoilivat sinne tänne. Jos Elisabet olisi ollut saalis, Galen ajojahti olisi ollut tuhoon tuomittu.
Mutta Elisabet ei ollut saalis. Elisabet oli hänen rakkaansa, joka kyllä juoksi poispäin, mutta vain saadakseen tietää, lähtisikö Gale perään. Siksi hän juoksi keskellä tietä, suoraan eteenpäin, varmistaen, että Gale piiskaavasta sateesta huolimatta näkisi, minne hän meni. Ja kun Gale kaartoi hänen eteensä, hän pysähtyi.
”Elisabet.”
Gale tarttui hänen ranteisiinsa, kuin peläten, että nainen kääntyisi ja jatkaisi päämäärätöntä juoksuaan päinvastaiseen suuntaan. Mutta Elisabet ei hievahtanutkaan, katsoi vain ylöspäin, ja Gale, joka ei koskaan pelännyt mitään, pelkäsi yhtäkkiä, että nuo siniharmaat silmät lakkaisivat katsomasta häneen.
Ja siinä hetkessä hän uskalsi sanoa sen, minkä sanomatta jättäminen oli saanut Elisabetin juoksemaan pois kuin haavoittunut peura. Vastauksen, joka sinetöi hänen loppuelämänsä.
”Minäkin rakastan sinua.”
Eikä matka Elisabetin syliin ollutkaan enää kuilu, vaan tuntui kuin Galen painovoimajärjestelmä olisi vinksahtanut pois paikoiltaan; niin varmasti heidän vettä valuvien vaatteiden peittämät vartalonsa painautuivat toisiaan vasten ja pisaraiset kasvot löysivät toisensa suudelmaan, joka tuntui pakahduttavan oikealta.
