Title: Kahdentoista vuoden jälkeen
Author: Death Eater
Raiting: K11
Fandom: Harry Potter
Genre: Drama, romance, one shot
Pairing: Remus/Sirius
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja tavallaan osa tekstiäkin on hänen käsialaansa, pieni osa, lainauksia :--D Minä vain lainaan hänen ihania hahmojaan ja paikkojaan.
Summary: Peter petti ystävänsä, ei Sirius. Peter murhasi ne ihmiset ja mitä ilmeisimmin katkoi oman sormensa, ei Sirius.
A/N: Kirjoitin eilen (vai milloin se nyt oli) ficin, jossa Harry kysyy Lupinilta Sirius Mustasta, ja oikeastaan Sussupaan ideasta inspiroituneena kirjoitin tällaisenkin ficin. Kertoo siis siitä, kun Sirius ja Lupin näkevät pitkästä aikaa rääkyvässä röttelössä, kohta on Azkabanin vangista ja minä kirjoitin sen Lupinin näkökulmasta. Menin tässä ihan kirjan mukaan, vaikka toisinkin olisi voinut tehdä; että Sirius kertoo Remukselle ja päläpälä jne. Mutta nyt näin. En ollut ihan varma ikärajasta, mutta laitoin sen nyt tuohon K11:sta.
Ai niin. Olisi kiva jos kommentoikaa jos kun luette.
Kahdentoista vuoden jälkeen
Minä juoksen.
Tällipaju pysähtyy tutusti, kun tökkään sen juuressa olevaa kyhmyä kepillä. Kumarrun ja lähden etenemään pitkin tunnelia, jossa on hämärää ja ahdasta. Näytän kuitenkin koko ajan valoa taikasauvallani, kompuroin eteenpäin niin kovaa kuin pääsen.
Rääkyvän röttelön ikkunat natisevat, koko rakennus tuntuu huojuvan. Kävelen eteenpäin sen alakerrassa, tiedän että talossa olevat henkilöt kuulevat minut. Harry, Hermione, Ron. Ja Peter Piskuilan. Tiedän, että veri on paennut kasvoiltani ja näytän varmasti täysin hullulta, mutta en yksinkertaisesti voi ymmärtää asiaa.
”ME OLLAAN TÄÄLLÄ YLHÄÄLLÄ!” Hermione kirkuu jostain yläkerrasta. ”TÄÄLLÄ YLHÄÄLLÄ – SIRIUS MUSTA – ÄKKIÄ!”
Sirius Musta. Muuta Hermionen ei olisi tarvinnutkaan sanoa saadakseen minut juoksemaan kohti portaita hirveällä vauhdilla. Harpon portaat kaksi askelmaa kerrallaan, puristan taikasauvaa kädessäni. Sirius Musta. Nimi poukkoilee päässäni, yritän käsittää liian monta asiaa samaan aikaan. Miten Peter on elossa? Ja Sirius täällä? Viimeisetkin rippeet jostakin väristä katoavat kasvoiltani, sydämeni hakkaa kovaa ja sitten riuhtaisen oven auki yhteen huoneeseen.
Ensiksi näen lattialla makaavan Ronin sekä Hermionen, joka kyhjöttää pelokkaan näköisesti oven lähellä. Harry katsoo minua ja osoittaa taikasauvallaan jotain verta vuotavaa myttyä jaloissaan.
Vatsaani kouraisee, kun tajuan että se on Sirius. Sirius, jonka rinnan päällä makaa kuin suojana ruma, oranssi kissa, ja joka valuu verta syystä, jota en välttämättä halua tietää.
Teen sen hetken mielijohteesta. Tai oikeastaan oivallan jotakin, joka on ehkä hieman kaukaa haettua mutta silti täysin mahdollista.
”Karkotaseet!” huudan, ja pian Harryn ja Hermionen taikasauvat lentävät käteeni.
Katseeni on liimautunut Siriukseen vielä silloinkin, kun astun sisään huoneeseen. Sirius näyttää aivan kamalalta, eikä se johdu pelkästä verestä ja likaisista vaatteista, jotka hänellä on päällään. Hänen kasvonsa ovat riutuneet, ne ovat kuopalla ja niistä huomaa kahdentoista vuoden vankeuden Azkabanissa monen metrin päähänkin. Siriuksen hiukset ovat takkuiset, likaiset ja pitkät, elottomat. Ja hän on laiha, pelkkä riutunut varjo entisestä, komeasta itsestään.
Jos se ei ollutkaan Sirius. Sirius ei murhannut niitä ihmisiä, ei edes Peter Piskuilania, joka on mitä ilmeisimmin samassa huoneessa minun kanssani animaagimuodossaan. Melko ovelaa Peteriltä, mutta kaikkea en silti käsitä.
”Missä hän on, Sirius?” kysyn. En tiedä, mitä tunnen; vihaa Peteriä kohtaan, helpotusta nähtyäni taas Siriuksen? Yritän kuitenkin tukahduttaa tunteet ja kuulostaa normaalilta, mutta tiedän epäonnistuvani siinä.
Sirius ei hetkeen tee mitään, ja jos hän ei räpyttäisi silmiään, luulisin hänen olevan kuollut. Sitten hän kuitenkin kohottaa hitaasti kätensä, osoittaa Ronia ja saa tämän kasvot loistamaan hämmennyksestä. Minä tuijotan Ronin kaavussa olevaa taskua, johon mahtuu ja jossa on juuri yksi rotta.
”Niin mutta...” mutisen ja käännän katseeni Siriukseen, ”...miksei hän näyttäytynyt ennen kuin nyt? Paitsi jos...” Silmäni rävähtävät auki, kun minä uskon tajuavani. Sirius ja Peter, salaisuudenhaltija, murhat. He eivät kertoneet minulle mitään, ei edes Sirius. Peter petti ystävänsä, ei Sirius. Peter murhasi ne ihmiset ja mitä ilmeisimmin katkoi oman sormensa, ei Sirius. ”Paitsi jos hän oli... paitsi jos te vaihdoitte... kertomatta minulle?” Niin sen täytyy olla.
Sirius tuijottaa minua yhtä tiiviisti kuin minä häntä ja nyökkää sitten hitaasti.
”Professori”, Harry keskeyttää kovaan ääneen, ”mitä täällä ta-?”
Harryn kysymys loppuu kuitenkin kuin seinään, kun minä harpon Siriuksen viereen ja lasken taikasauvani. Ojennan Siriukselle kättäni ja nostan hänet pystyyn välittämättä kissasta, joka tipahtaa hänen rinnaltaan hiljaa sähähtäen lattialle.
Minä painaudun Siriusta vasten, halaan häntä tiukasti. Muista se saattaa näyttää siltä, että halaan häntä niin kuin ystävääni tai veljeäni, mutta minulle se on aina ollut jotain enemmän. Tiedän, että muut myös katsovat meitä uskomatta silmiään, luulevat minua petturiksi. Enkä minä välitä. Puristan Siriusta itseäni vasten niin tiukasti, että tunnen hänen törröttävät luunsa vartaloani vasten, tunnen hänen aivan liian laihat kädet ympärilläni.
Minun tekee mieli suudella Siriusta, tuntea hänen karheat huulensa omillani – parantaa kaikki ne haavat, jotka Azkaban hänelle teki. Mutta sitä en tee, sillä Harry ja muut saattaisivat olla hieman kummissaan. Niinpä vain halaan häntä kovaa ja haluttomana päästämään irti, vaikka tiedän että minun on pakko jossain vaiheessa.
Me voimme selittää Harrylle ja muille. Me voimme kertoa, etteivät asiat ole ollenkaan niin kuin he luulevat. Me voimme paljastaa Peterin, Harry voi vielä ymmärtää. Hän saa kummisetänsä takaisin.
Ja minä ainakin toivon saavani Anturajalkani takaisin.