Just drop in the ocean. K-11 [VIIMEINEN osa ja kirjoittajan kommentti. ]

[Harhakuva]

Elän kommenteilla!
Ficin nimi: Just drop in the ocean. (Vain tippa meressä)
Kirjoittaja(t): Harhakuva
Oikolukija/Beta: -
Fandom: Itse keksimä tarinani.
Osastoilla: Pergamentinpalassa. Tarinan paikkana toimii Lontoo.
Tyylilaji/Genre: Romance
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: 17-vuotias tyttö Jazz, 18-vuotias Sam ja 25-vuotias Michael.
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: 17-vuotias Jazz elää painajaistaan: Hänen puhelimensa soi -  Jazzin poikaystävä, Sam, on joutunut onnettumuuteen, eikä luultavasti selviä. Sairaalassa kerrotaan, ettei hän muista viimeisimpien 2-vuoden tapahtumia: mukaanlukien Jazzia.
Jazz rakastuu itseään 8-vuotta vanhempaan, Samin lääkäriin, Michael Riversiin. (Eikä tunne ole yksipuolinen.) Mutta miten kuitenkin käy, kun Jazzie kohtaa eräänä iltana Samin jälleen, mutta tällä kertaa sutena? Tietenkään, Jazz ei voi kertoa tästä Michaelille. Kumman hän siis valitsee
a) Suht'itsensä ikäisen, ja ihanan poikaystävänsä, Samin, joka kuitenkin on menettänyt muistinsa ja on vielä ihmissusikin, vai b) Itseään 8-vuotta vanhemman, niin komean ja muutenkin hurmaavan Lääkärin, Michaelin, jonka kanssa elämä olisi mitä ihaninta, mutta jolle Jazzie joutuu valehtelemaan?
Varoitukset: 18 ja 25-vuotiaan pusuttelua, minim. määrässä.

OSA #1.
Tarkistin puhelimeni. Ei uusia puheluita. Hermostuin niin että paiskasin muutenkin jo kivikautisen puhelimeni seinään. Sam oli soittanut jo tunteja sitten olevan vain muutaman kilometrin päässä. Mihin hemmettiin hän oli jäänyt? Viimeistelin meikkini, ja nappasin käteeni ohuen neuletakin kylmän sään tai sateen varalle. Vilkaisin itseäni vielä kerran peilistä, päätäen avata poninhäntäni niin jotta pitkät, maitosuklaanruskeat ja korkkiruuvikiharaiset hiukseni pääsivät valahtamaan olkapäille. Nappasin kännykkäni käteen, ja aloin kirjoittamaan viestiä.
"Sam. Missä viivyt? xoxo, Jazz". Lyhyt, mutta ytimekäs viesti. Istahdin vanhalle sängylleni, niin että sen jouset narahtivat uhkaavasti. Pian puhelimeni soi, korvia raastava pringpringpring kalahti ilmoille, ja salamannopeasti nappasin kännykkäni kouraani. Numero, jota en tuntenut. Oliko Sam jäänyt jonkun kavereidensa luokse? "Jazz puhelimessa". Vastasin niin pirteästi kun pystyin, ja pian puhelimestavastasikin joku mies matalalla äänensävyllä. "Täällä puhuu ylikomissario Forbes, onko neiti Jazzie Ward puhelimessa?" Nielaisin. "Kyllä, kyllä on. Mitähän asiaa teillä mahtaa olla?" Poliisi hiljeni hetkeksi, saatoin kuulla taustalta hälinää. Pala nousi kurkkuuni. Mitä oli tapahtunut.  "Teidän poikastävänne, Sam. Hän on joutunut vakavaan onnettomuuteen ja..," Poliisi jäi odottamaan miten reagoisin uutiseen. Nousin ylös sängyltäni, käteni täristessä niin että olin tiputtaa puhelimeni lattialle. "Hän on kuitenkin yhä elossa? Tulen sinne heti. Missä onnettomuus on tapahtunut?" Kysyin, yrittäen pitää ääneni suht'vakavana.
"Nelostiellä". Löin luurin poliisille korvaan, meiltä oli sinne vain muutama hassu kilometri, mutta ulkona oli viileää, oli alkusyksy. Nappasin neuletakkini päälleni, ja lähdin polkemaan pyörällä kohti tapaamispaikkaa.

Aikaa tuntui menevän liikaa, ja kun lopulta saavuin tapaamispaikalle, järkytyin.
Samin auto, ojassa. Heitin pyöräni sivuun ja juoksin poliisien luokse. "Tyttö, tänne ei saa tulla. Tämä on onnettumuuspaikka", Uskoin että puhuva poliisi oli eri kuin jonka kanssa olin puhunut puhelimessa. "M-mutta, hän.." Vilkaisin onnettumuuspaikalle, huomaten poliisin eritysteipit kaikkialla. Huomasin kuinka Samia vietiin parahillaan Ambulanssiin, ja Samkin huomasi minut.
"SAM!" Kiljaisin, ja Poliisien kielloista huolimatta ryntäsin hänen luokseen. Sam ei puhunut mitään, hymyili vain. "Minä rakastan sinua, Jazz", Sam sanoi käheällä äänellä, ja tunsin kyynelien valuvan
pitkin poskeani. "Ei mitään hyvästejä, Sam. Sillä minä tiedän ettet sinä kuole", Painoin käteni Samin kasvoille, ja suukotin häntä otsalle. Sitten hänet vietiin sisään Ambulanssiin. "Kai Sam selviää?" Kysyin itkuisena, mutta Ambulanssikuskit pudistelivat päätään. "Tilanne ei näytä hyvältä", toinen miehistä huokaisi, "Ei, en usko että hän selviää".

Sitten kaikki musteni.

[Harhakuva]

OSA #2.
Seuraava, mitä muistin, oli se, että heräsin sairaalassa. Huomasin äitini nukkuvan sänkyni
viereisellä tuolilla. "Äiti", Sanoin mahdollisimman kovalla äänellä, joutuen kuitenkin yskimään
sanojeni perään. Äiti heräsi, ja hänen muuten niin liidunvalkeille kasvoilleen kohosi hymynkaare.
"Jazzie ! Sinä heräsit. " Äiti sanoi, silittäen poskeani. Siirsin hänen kätensä pois hellästi, katsellen
hämmnetyneenä ympärille. "Miksi minä olen täällä, Missä Sam on?" Samassa huoneeseeni astui sisään joku (hyvännäköinen) mieslääkäri. "Missä Sam on, Haluan nähdä Samin". Toistin, purren huultani etten olisi pillahtanut itkuun. Lääkäri katsoi epäuskoisena äitiäni, vääntäen kuitenkin kasvoilleen ymmärtäväisen hymyn. "Sam on viereisessä huoneessa  - hän palasi juuri leikkauksesta, hän ei ole vielä herännyt, häntä ei saisi häir.." En kuunnellut lääkärin sanoja loppuun, vaan nousin ylös sairaalansängystä, ja läksin niin kovin ahdistavasta huoneestani.
Saavuin huoneen 652 ovelle. Sam. Nielaisin, tönäisten oven varovasti auki. Sam ei herännyt.
Istahdin jakkaralle, ja asetin sen miltei kiinni Samin sänkyyn. Silitin poikaystäväni hiuksia, muutaman kyyneleen valuessa pitkin poskiani. "Sam. Me selviämme tästä, lupaan sen", Suukotin
Samin karheaa otsaa, ja kuulin kuinka hänen huoneensa ovi narahti avautumisen merkiksi.
Käänsin katseeni ällöttävänsiniselle ovelle, kykenemättä kuitenkaan erottamaan kuka ovella oli, koska silmäni olivat täynnä kyyneleitä. Hieraisin silmiäni, ovella oli lääkäri. Minun lääkärini.
Hänen liidunvalkeat kasvansa olivat vakavat, mutta samalla jotenkin .. kovin kiehtovat. Hän jäi ovelle, odottamaan miten reagoisin. "Voit sinä tulla tännepäinkin". Tiesin kyllä puhuvani Lääkärille
liian tuttavallisesti, mutten välittänyt. Omapahan oli elämäni. Lääkäri (mikähän hänen nimensä edes oli), tuli vierelleni, pitäen kuitenkin katseensa Samissa. Ilmassa leijui kysymys 'Selviääkö Sam', mutten saanut sanaa suustani: siispä me molemmat vain katsoimme Samin unta.
Lopulta nousin ylös, "Minun pitäisi kai palata huoneeseeni", Sanoin varovasti, kääntäen selkäni
ruveteksani tekemään pikkuhiljaa lähtöä. Kuitenkin päädyin kääntämään katseeni takaisin Lääkärin sinisiin silmiin, "Mikä sinun nimesi on?" Lääkäri naurahti, siristäen epäuskoisena silmiään.
"Michael", Hän sanoi. "Jazz. Sinä varmaan tulet vielä huoneeseeni - siis, puhumaan äidilleni kunnostani ja semmoisesta?" Michaeliksi esittäytynyt lääkäri nyökkäsi, silmissään pikkuisen jotain
ilkikurisuuden tapaista. "Tulempa hyvinkin", Ja niin me molemmat suuntasimme huonettani, 651'tä kohti. Samin huoneen ovella käännyin vielä katsomaan poikaystävääni, hymyillen pakostakin.

Lääkäri ja äitini vaihtoivat sanan jos toisenkin kunnostani, mutten ymmärtänyt sanaakaan mitä he sanoivat. "Normaalikielellä, kiitos", Sanoin virnistäen. Michael siirsi katseensa yllättäen minuun, hymähtäen. "Pääset huomenna kotiin, Jazz". Säpsähdin. "Se-Sehän on hienoa. Entä Sam?" Äitini katsoi Lääkäriä haikeasti, siirtäen sitten katseensa minuun. "Sattumalta, olen
Saminkin lääkäri. Hänen tilansa on toistaiseksi vakaa, mutta hänen täytyy jäädä vielä tarkkailuun." Nyökkäsin, ja nukahdin. Seuraavan kerran kuin heräsin, kello näytti 03.00 yöllä.
En meinannut saada millään unta, mietin vain Samia ja Michaelia. Hölmöähän se oli, ihastua omaan lääkäriinsä mutta minkäs teit. Lopulta koitti aamu. Huoneen oveltani kuului koputusta.
Laitoin hiukseni siistille poninhännälle, rykäisten. "Sisään". Äiti oli ovella. "Hei Jazzie-kulta".
Hän sanoi ylipirteästi, roudaten mukanaan täyteenpakattua laukkua. "Toin sinulle vaatteita, voit pukea ne päällesi nyt kun pääset kotiinkin", Nappasin laukusta mitä käteeni sattui: Musta, tiukka
narutoppi, ihonväriset sukkahousut ja farkkushortsit. Siirryin vessaan pukemaan niitä, napaten
vielä laukusta muut tarvitsemani tavarat - hiusharjan, hajuveden ja meikit. Painoin vessan oven
lukkoon, riisuen yltäni niin kammottavan, turkoosin potilaanasun. Vaihdoin narutopin, sukkahousut ja shortsit päälleni. Sitten meikkasin sopivasti, en kovin paljoa, ja asetin
hiukseni söpölle nutturalle. Raotin ovea auki, katsoen itseäni vielä viimeisen kerran peilistä.
"Välttää", Totesin itsekseni, astellen sitten äitin luokse. "Tässä vielä nämä", Äiti sanoi, roikottaen käsistään kukkasinkoristeltuja ballerinojani. Lopulta kaikki oli valmista, ja lähdin kulkemaan autollemme päin, äiti oli sanonut odottavansa siellä. Näpräsin kaikessa rauhassa puhelintani,
johon oli tullut lähemmäs 100x 'Ootko kunnossa, kävikö pahasti', viestiä. Huokaisin, tuntien kuitenkin pian törmääväni johonkuhun.

Nostin katseeni vaisuna ylös, kiroten mielessäni. Kenenkäs muuhunkaan olin törmännyt kuin
Michaeliin, lääkäriini. Hän oli - hei haloo - puolet minua pidempi ja katsoi minua nyt oudoksuen
vaaleansinisillä silmillään. "Ai, hei. " Sanoin, tuntien punastuvani. Hemmetti. "Minä tästä lähden
pikkuhiljaa kotiin päin". Mike nyökkäsi ymmärtäväisenä, hymyillen (joka sai minut punastumaan lisää.) "Minä kyllä vaadin että tulet vielä tarkastukseen - ettet vain ole saanut aivotärähdystä tai jotain pyörtymisesi johdosta. Löit kuitenkin pääsi aika kovaa." Hän sanoi, minun painaessani toisen käsistäni pääni päälle. Se todella oli kipeä. "Hyvä on, lupaan. Käyn kyllä katsomassa Samiakin, ja kun sinä olet hänen lääkärinsäkkin niin..," Pidin pienen hengähdystauon sanojeni välissä, mutten kuitenkaan antanut Mikelle puheenvuoroa. "Nähdään siis, Mike", huikkasin, kuullen vielä kuinka hän sanoi "Odotan innolla", kun olin jo jatkanut matkaani.

Mitä hemmettiä minä pelleilin.

[Harhakuva]

OSA #3.
Aukaisin äitini Volvosta apukoskin oven, Äiti (tuttuuntapaansa) istui ja autossa ja joi Starbucksin
Karamellinmakuista kahviaan. Minä itse, en ikinä tulisi oppimaan juomaan kahvia, ja siispä nyrpistin nenääni jo tuolle kuvottavan vahvalle hajulle. "Äiti", Sanoin ärsyytyneenä, osoittaen meidän välissämme olevaa juomamukin telinettä. Äiti laittoi autonsa käytiin, ja niin pääsimme matkaan. Vaikka sairaalasta oli kotiin vain muutama, tarkemminsanottuna 10 kilometriä, matka tuntui ikuisuudelta radion pauhatessa korvanjuurella. Oli kiusallisen hiljaista, kunnes lopulta aukaisin suuni. "Se minun lääkäri on ihan mukava". Äiti hymähti, katsoen epäuskoisena minua. "Ai, tohtori Norhmanko. Onhan hän, ja komeakin". Kyllä, Äiti tiesi miten herkkä olin ihastumaan. Tunsin punastuvani, mutta onneksi Äiti ei enään jatkanut puheenaihetta. Lopulta pääsimme kotiin.
Pamautin Volven oven kiinni ja marssin suoraan huoneeseni. Äiti koputti vielä ovelle.
"Jazz-kulta, eikö sinulle ole jo nälkä?" Hän kysyi. Rojahdin ikivanhalle sängylleni, joka narahti
uhkaavasti. "Ei ole, kiitos". Nappasin HP'n läppärini käteen, ja avasin Facebookin. Monta, MONTA
viestiä seinälläni 'Hyvänen aika, Jazz. Oletko kunnossa?'. Painoin 'Päivitä tila', nappia ja kirjoitin näin: 'Olen kunnossa, pää vain on tajuttoman kipeä. Sam on vakaassa tilassa, muttei pääse vielä kotia. Olkaa huoleti, xoxo Jazz.' Jo muutamassa minuutisa kommenttio oltiin kommentoinu kuka
miltäkin tahdolta. Seuraavan kerran kun vilkaisin kelloa, se näytti 00.00. Tuumaisin, että oli aika painua pehkuihin, ja vaihdoin päälleni ylisuuren t-paidan yöpaidaksi, ja ryömin peittoni alle.
Nukuinkin ihmeen sitkeästi.


Söin aamulla nopeasti perus aamupalani: tuoremehua, leipä ja muroja. Sitten nappasin neuletakkini päälle, ja vilkaisin itseäni kerran eteisen peilistä. Hiukseni olivat auki, ja päälläni
oli perus, valkoinen printti t-paita, ja mustat collagehousut. "Äiti, mä lähden nyt", huikkasin ovelta ja häivyin ennenkuin äiti kerkesi kysyä minne olin matkalla. Nappasin pyörän, ja lähdin polkemaan.
Lopulta olin perillä sairaalassa. Huokaisin, painaen hississä kerroksen 3 kohtaa, jossa lääkärit
suuntautuivat pääasiassa yleiskirurgiaan. Taas tunsin törmääväni johonkin, tai oikeastaan joku törmäsi minuun takaapäin. En kääntänyt vielä katsettani, kirosin vain hiljaa mielessäni. "Ups, antee--" Samassa käänsin katseeni. Michael. Hän meni hiljaiseksi, "Ai. Hei, Jazz. Taas." Hän sanoi
jotenkin kiusaantuneena. "Mikä siinä on että aina kun näemme jompikumpi meistä törmää toiseen". Sanahdin leikkimielisesti, tajuten miltä sanani vaikuttivat. Mike hymähti. "Empä tiedä.
Tulit varmaan Samia katsomaan ? " Vau, hän oli hyvä vaihtamaan puheenaihetta. "Häntäpä juuri.
Saata minut." Ja niin me lähdimme kohti Samin huonetta, yllätyksekseni Mike seurasi minua aina Samin sängynvierelle. Katsoin häntä epäuskoisena. "Eikö sinun pitäisi olla jossakin muualla?"
Kysyin, mutta hän vain naurahti. "Ei minulla ole vielä kiireitä. Jazz, saattaa olla että Sam ei muista viimeaikojen tapahtumia. Sinun tulee olla varautunut siihen". Säpsähdin, siirtäen katseeni pois Samista, pois Michaelista. Ei, ei.. Näin ei voisi tapahtua. Lähdin järkyttyneenä kulkemaan
kohti ovea, kunnes Michael huikkasi, "Jazz". Käänsin itkuiset, suklaanruskeat silmäni häntä kohti.
"Tule huomenna puoliltapäivin minul--. Sinne tarkistukseen", Hän sanoi. Nyökkäsin päätäni, ja paiskasin oven kiinni, suunnaten suorinta tietä kotiakohti.

Näin ei voisi tapahtua.

[Harhakuva]

OSA #4.
Pamautin puisen kotiovemme kiinni. Keittiöstä tulvi ruuan tuoksu. Huomasin kuinka käteni tärisivät, niin etteivät kotiavaimetkaan meinanneet pysyä kädessä. "Ä-äiti.." Huikkasin nojaten keittiön seinää vasten. "Mikä nyt on, kulta?" Äiti kysyi, hämmentäen kuitenkin yhä ruokaansa. "Sam.., Mike. Siis, tohtori Northman. Hän sanoi että .. Sam saattaa menettää muistinsa." Vihdoin, äiti siirsi huomionsa minuun. "Hyvänen aika. " Hän sanoi yksitoikkoisesti. "Ainiin, mun pitää mennä huomenna Mikelle kyl---siis, sinne tarkastukseen. " Sen enempää äitin vastausta kuuntelematta, suuntasin kohti huonettani. Muistin yhä, kuinka iloinen Sam oli vielä ollut muutamaa tuntia ennen onnettomuutta. Hän ei selviä, niin ambulanssikuskit olivat sanoneet. Mutta nyt jos hän menettäisi muistinsa.. mitä minä sitten tekisin? En saanut yöllä kunnolla unta, mietin vain kaikkea tapahtunutta läpi mielensopukoissani. Ja jos nukahdinkin hetkeksi, näin Samin hymyilevät kasvot.
Hänen tummanruskean emo-tukkansa ja hänet pukeuteena ruutupaitaansa.  Koitti Maanantai-aamu. Minun olisi pitänyt mennä kouluun : meillä olisi Matematiikankoe, mutta en pystynyt juuri nyt ajattelemaan koulua. Koputin äitin makuuhuoneen ovea, raottaen sitä vähän.
"Äiti hei, voitko soittaa kouluun, etten tuu sinne, ainakaan tällä viikolla ? Kyllä ne ymmärtää, Samin takiakin." Äiti mumisi jotain uninpöpperöisenä. "Juujuu". Paiskasin makuuhuoneen oven kiinni, ja palasin huoneeseeni vaihtamaan vaatteet.  Ulkona oli viileää, olihan sentään syksynalku. Puin päälleni metsänvihreän, raidallisen pitkähihaisen ja mustat legginssit, ja suuntasin taas sairaalalle.

Lopulta pääsin perille. Raotin Samin huoneen ovea, ketään ei näkynyt. Vain, nukk--hetkinen, Sam oli hereillä. "SAM!" Kiljaisin ja suurinpiirtein juoksin hänen sänkynsä vierelle. Sam aukaisi suklaanruskeat silmänsä, katsoen hämmästyneenä minua. "K-kuka sinä olet?" Hän kysyi. Säpsähdin. Tässä se nyt oli, minun painajaiseni. Nyt se vain oli totta. "Olen.. Jazz, Jazzie tässä."
Painoin käteni hänen kasvoillaan mutta hän riuhtaisi sen pois. "En tunne sinua." Järkytyin, miten hänen äänensä saattoi olla niin tunteeton. Huoneen ovelta kuului rykäisy. Käännyin katsomaan.
Se oli Michael. Pyyhin kyyneleet poskiltani, niiskaisten. "Hei", Sanoin yrittäen kuullostaa suht'normaalilta. Mike oli suht pitkä, ja hoikka. Hänen silmänsä olivat uskomattoman vaaleansiniset, hiukset olivat lyhyehköt, tummanruskeat ja pystyssä. Ennen kuin huomasin mitään, Mike seisoi jo vierelläni. "Kuinka sinä olet aina siellä, missä minä olen?" Kysyin, kuullostaen töykeämmältä kuin oli tarkoitus. "Mietippä sitä, Jazz." Hän vastasi, kuullostaen
hirmu salaperäiseltä. Siirsin katseeni nolostunena takaisin Samiin. "Sam.. Hän ei muista minua."
Mike säpsähti, aivan kuin hän olisi herännyt jostakin omasta haavemaastan. "Aivan. Hän ei muista viimeisimmän 2-vuoden tapahtumia." Nielaisin. Olimme seurustelleet Samin kanssa vuoden. "Viekää tuo tyttö pois. En tunne häntä." Tunsin kuinka kyyneleet alkoivat valumaan pitkin kasvojani. "Ei tarvitse. Menen itse". Juoksin huoneesta pois.

Sydämmeni tykytti tuhatta ja sataa. Aukaisin huoneen oven, jossa luki "Varasto." Siellä olikin jos jonkinmoista lääkärimaista kamaa. Ovi narahti auki. Mieleni teki huutaa mene pois, mutta kun huomasin että tulija olikin 'vain' Michael, helpotuin. Hän istahti viereeni, katsoi kyynelten kostuttamia kasvojani. "Jazzie". Hän sanoi. Rakastin tapaa, jolla hän sanoi nimeni. "Tule, men--"
Keskeytin hänen puheensa, pitämällä kättäni suuni edessä, jotta hän tajuaisi olla hiljaa. "Minä.
Pidän sinusta. Todella, Michael. Mutta en kestä tulla tänne jokapäivä katsomaan Samia, jos sinä olet täällä. Sam on minun.. En kestä tätä. " Michael meni hiljaiseksi. "Ei, sinun ei tarvitse ymmärtää. " Ja noiden sanojen jälkeen pamautin Varastohuoneen oven kiinni, lähtien suorinta tietä kotiin. Samassa tajusin, että minulla olisi ollut tarkastus tänään. Hemmetti.

Illalla, kun olin vaihtamassa hupparia taas ylisuureen t-paitaan, sen hupusta tipahti lappu.
"Soita mulle, Jazzie." Alla oli hänen numeronsa. Katsoin allekirjoituksen. "Michael."
Kirosin hiljaa mielessäni.

Mihin olin mennyt itseni sotkemaan.

[Harhakuva]

OSA #5.
Näppäin paperilapussa olevan numeron kännykkääni, ja aloin soittamaan. Kuului tasainen Tuuut, tuuut, tuut, ja hetken jo luulin ettei hän vastaa. Sitten puhelin kuitenkin naksahti, vastaamisen merkiksi. Henkeni salpautui. Mitä sanoisin? "Michael Northman puhelimessa". Mike vastasi. Pienellä viiveellä, sain sanottua edes jotain. "Jazz." Sanoin tönkösti, tajuten kuinka vammaiselta olinkaan kuullostanut. "Jazzie!" Mike hihkaisi epäilyttävän pirteästi. "Minä..," Hän aloitti, huokaisin.
"Sinä et pidä minusta". Tein Miken osuudesta helpompaa - niinhän hän olisi kuitenkin mitä luultavammin sanonut. "Ei", Hän sanoi ihmeen uskottavasti, pitäen ikuisuudelta tuntuvan tauon. "Kyllä minä.. Tule huomenna sinne tarkastukseen, niin puhutaan siellä." Nielaisin, mitähän tästäkin tulisi. "Hyvä on." Sitten löin hänelle luurin korvaan.

Aamu koitti, ja niin koitti tarkastuskin. Yritin pukeutua mahdollisimman normaalisti, puin päälleni
tummansinisen hupparin ja harmaat caprit. Hiukset asetin nutturalle. Lopulta kun pääsin sairaalalle asti, kurkistin Samin huoneesta sisälle. Hän nukkui. Huokaisin. Näin Michaelin tulevan Samin huonetta kohti. Hemmetti. Kirosin mielessäni, ja lähdin astelemaan nopeasti vain eteenpäin, mutta Mike saavutti minut ja seisoi pian edessäni. Täydellisenä, kuten aina ennenkin.
Hän katsoi minua aina niinkuin .. olisin jotenkin ollut erillainen kuin muut.  Mike avasi huoneensa oven, "Mene sinne. Tulen pian". Ihme kyllä, hänen kasvoiltaan en pystynyt löytämään hymyn hymyä. Nyökkäsin myöntymisen merkiksi, ja istuin nahkaiselle sohvatuolille hänen huoneessaan.
Havaitsin seinällä roikkuvan taulun, koirasta. Halleluja. Ei näkynyt kuvia vaimosta, ihme. Minkähän ikäinen Michael edes oli ? Voi luoja. Olin melko varma, että tämä oli väärin. Olin melko varma, että katuisin. Ja olin melko varma, että tämä koko lääkäri x potilas juttu ei niin ollut luvallinen.

Lopulta Michael tuli, ja teki ensimmäisenä sen tarkastuksen: Kaikki oli OK, missään ei ollut vikaa.
"Jazzie. Kyllä, minä(kin) pidän sinusta. Mutta.. Ei tästä voi tulla mitään, sinä olet--olit minun potilaani. Se ei ole luvallista. Kun minä pidin sinusta jo silloin ja kaikkea.". Huokaisin. "Emmekö me voi tavata salaa, jossakin muualla kuin täällä?" Kyllä, tajusin aivan hyvin kuinka idioottimainen suunnitelma olikaan, ja tyhmä. Michael kurtisti kulmiaan, siirtäen katseensa osittain muualle.
"Kai se... Kai se käy , soitan sinulle illasta". Nyökkäsin, ja huikkasin vielä hänen oveltaan; "Hienoa." Kun pääsin kotiin, tuntui etten kuullut puoliakaan siitä mitä äiti höpötti: jotain isästäni, joka oli löytänyt rinnalleen jonkun uuden naikkosen ja kuinka epäoikeudenmukaista tämä kaikki oli tai jotan sellaista. Kuittasin äitin sanat vain ok'lla, ja häivyin huoneeseni. En pystynyt keskittymään muuhun kuin Michaeliin, mutta aina jokin muistutti minua Samista. Minulla on Sam.
Lopulta torkahdin hetkeksi, mutta heräsin kun kännykkääni tuli viesti. Mikeltä. "Vihdoinkin", Tokaisin itsekseni, ja avasin viestin. Sisältö oli kuitenkin jotain ihan muuta. "Jazz. Sam on karannut
sairaalasta. / Mike, xo. "

Aivan kuin kaikki muu olisi pysähtynyt.

[Harhakuva]

OSA 6.
Luin viestin uudelleen ja uudelleen. Sam on karannut sairaalasta. En kestänyt enempää, vaan kirjoitin Michaelin numeron kännykkäni ja painoin 'Soita.' Tuntui menevän ikuisuus ennen kuin Mike vastasi. "Haloo", Ilmiselvästi hänellä oli jo minun numeroni. "Hei, Mike. Voitko..," Aloitin, mutta Mike puhui päälleni. "Olen jo tulossa hakemaan sinua". Sen jälkeen puhelu katkesi. Hetkenaikaa ihmettelin, mistä Mike tiesi missä asuin, mutta päätin jättää asian sikseen - pääasia, että tiesi. Vaikka pelkkä hänen ajattelunsa sai perhosia vatsaani, niin tiesin että tämä oli väärin. Siitä huolimatta, aioin kyllä nauttia siitä. Luoja, entä jos minun pitäisi esitellä hänet äidille, mitä äiti sanois? Ei, ei, ei. Sitä paitsi, en ollut varma olimmeko me edes yhdessä vai oliko tämä vain pientä leikkiä. Pihalta kuului tööt. "Äiti, meen!" Huikkasin puiselta ulko-oveltamme, ja istuin Michaelin keltaiseen avo-autoon. Ensimmäiset sanat mitkä suustani pääsi oli: "Vau. Lääkäreillä taitaa tosiaan olla rahaa". Käänsin katseeni itse häneen, voi miten komea hän oli. Mike hymyili jälleen upeaa hymyään, silittäen pörröisiä hiuksiani vaivihkaa. Ihmettelin, miksei hän ollut lähtenyt vieläkään ajamaan. Äiti näkisi kohta. "Sam siis karkasi sairaalasta. Mutta joku soitti, ja sanoi että oli nähnyt hänet. Vien sinut sinne", Hän sanoi, ottaen toisella kädellä ratista kiinni.
Voi, että rakastin hänen salaperäisyyttään ja herrasmiesmäisyyttään. Sitten Mike kääntyi vielä katsomaan minua, ja otti ohimennen minua kädestä. "Älä huoli". Hän sanoi, ja lähdimme matkaan.

En tiedä ajoiko hän ylinopeutta vai mitä, mutten välittänyt - minun piti löytää Sam. Saavuimme jollekkin metsätielle. Pälyilin ympärilleni. "Sam nähtiin täällä viimeksi, mutta näkijän mukaan joku.. villisusi tai koira oli kaatanut Samin maahan ja raahannut hänet metsään". Peitin käden suun päälleni, ja yritin olla itkemättä. Rauhoitu, Jazzie, Rauhoitu. Hetken aikaa oli täysin hiljaista, saattoi kuulla vain lintujen laulua. Mieleni teki huutaa. Miksi näin tapahtui minulle, mitä olin tehnyt väärin. Lopulta Mike alkoi taas puhumaan. "Kuule, tiedän että nyt on huono aika kysyä tätä.
Mutta, koska taidat tarvita muuta ajateltavaa niin - haluaisitko tulla meille?"
Nyökkäsin. "Kyllä, kyllä haluaisin."

Niin me lopulta päädyimme hänen luokseen. Talo oli suht'iso, kaksikerroksinen,
haaleankellertävä. En meinannut keksiä millään mitään sanottavaa tai kysyttävää, ainakaan semmoista mitä olisin kehdannut sanoa ääneen. Nousin ylös hänen keltaisesta avoautostaan, hymyillen. Eikä minun tarvinnut edes teeskennellä. Mike viittasi minua tulemaan sisälle, ja nostalgiatunnelmissani astuin sisälle. Hän tarttui minua kädestä, mutta vetäisin sen pois, kohottaen kulmiani. "Sinäkö. Asut täällä, yksinäsi?" Michael huokaisi, nyökäyttäen päätään. "Kyllä".  "Eikö sinulla ole yksinäistä?" Kysyin, vilpittömän huolissani. Hän tarttui kädestäni
ja suukotti sitä. "Ei, nyt ainakaan." Leveä hymy kohosi kasvoilleni. Miten hän saattoi olla niin ihana? Hän saattoi minut olohuoneeseen, istuin nahkasohvalle. Tämä talo oli ihmeellisen..
siisti, siis miehen taloksi. Tämä oli sisustettu niin.. elegantistikkin.  "Haluatko jotain syötävää?" Michael kysyi, kestohymy kasvoillaan. "Pfft, syön mitä vain. Tuo jotain." 
Kävin makuulle sohvalle, katsellen kattoa. Jösses. Miten korkea katto. Kuuntelin miten hän
kolisteli keittiössä, teki jotain syötävää. Hymyilin. Miten onnekas olinkaan ~

Pian hän palasikin olohuoneeseen, kuljetti tarjottimella kanelilta tuoksuvaa korvapuustia, ja
kuumaa kaakaota. "Ole hyvä". Hän sanoi, ojentaen tarjottimen minulle. Nappasin yhden korvapuustin ja toisen kupillisen kaakaota, kunnes keksin mielestäni hyvän puheenaiheen.
"Kuule. Sinähän tiedät että mulla on jo Sam. Tosin, hän ei muista minua. Piditkö sinä minusta jo sairaalassa?" Tuli hetkeksi täysin hiljaista. "Kyllä, pidin sinusta jo silloin. Tiedän, että on väärin viedä Samilta hänen tyttöystävänsä mutta.. " Painoin käteni hänen suullen, hymyillen aurinkoisesti - vaikka tämä ei tietenkään ollut iloinen asia. "Hys. Olen iloinen että veit minut Samilta. " Michael suukotti hellästi otsaani, laittaen kätensä käteeni. Tämä tuntui yhdeltä niistä hetkistä, jolloin sanoja ei tarvittu. Vaivuin omaan unelmamaailmaani, Miken silitellessä hellästi hiuksiani, ja hyreillen jotakin laulua. Nousin makuulta, katsoen kysyvästi miestäni. "Mitä me olemme. Seurustelemmeko me?" Kysyin, näyttäen että oikeasti halusin tietää vastauksen. Mike meni hetkeksi hiljaiseksi, katsoi vain eteenpäin, ei minua. Hemmetin hemmetti. Aivan kuin hän ei olisi ollut varma. "Kyllä, kyllä me seurustelemme." Se oli ainut vastaus jonka halusin. 
"Minua nukuttaa". Mike silitti yhä päätäni, ja niin minä nukahdin: hänen lihaksikkaille käsivarsilleen.

[Harhakuva]

OSA #7.
Nukuin taivaallisen hyvin, Michaelin käsivarsilla. Lopulta heräsin. Suussani maistui veri.
Vähitellen, aukaisin meripihkanvivahtavat silmäni, haistaen ilmassa Miken talon tunkkaisen
hajun. Aivastin, ja käännyin katsomaan olisiko Mike vielä siinä, ettei vain olisi kadonnut : puff, kuin savuna ilmaan. Ilokseni, hän oli yhä siinä. "Huomenta kaunokainen", Hän sanoi siirappisesti ennenkuin kerkesin itse sanomaan mitään. Tämä olisi ollut loistava hetki suutelemiselle, ja siksi
osa minusta miettikin - miksei.. miksei hän ollut tehnyt niin vielä? "Huomenta". Sanoin ja nousin ylös, ottaen häntä hellästi kädestä kiinni. "Nukuitko hyvin?" Michael kysyi, pörröttäen muuten jo tuuheita hiuksiaan, asettaen kätensä lepäämään olkapäälleni. "Täydellisesti." Vastasin,
kuullen pian altamme kissanmaukunaa. Mike käänsi uteliaana katseensa minua kohti, ja kappas. Sohvan alta ryömi esiin pieni, oranssinvalkea kissanpoikanen, tuskin vielä edes vuottakaan.
Nappasin kissanpennun syliini, suukottaen sitä hellästi poskelle. "Mikä sen nimi on?" Kysyin, kääntämättä kuitenkaan katsettani pörröpalleroisesta. "Ei sillä ole nimeä, ajattelin että sinä
voisit antaa sen." Muutenkin jo leveä hymyni muuttui vielä leveämmäksi, jäädessäni pohtimaan sopivaa nimeä. Sitten keksin täydellisen nimen. "Kävisikö Phoenix?" Kysyin, kääntyen nyt katsomaan Mikea aavistuksen jopa flirttailevasti. "Phoenix. Se on loistava". Hän vastasi, pörröttäen takkuisia hiuksiani.

"Odothatko ihan hetken", Michael sanoi yllättäen, nousten sohvalta. Nyökkäsin vaisusti päätäni, rojahtaen sohvalle makaamaan niin rennosti kuin vain suinkin pystyin. Unelmoin. Minusta. Minusta ja Mikesta. Mutta silti päässäni pyöri yhä myös Sam, mihin hän olisi voinut kadota?
Toisaalta, ei se ollut niin vaikeaa jos oli pakotettu sairaalaan. Ei niin vaikeaa, jos oli jo muutenkin sekaisin, ja BINGO jos oli menettänyt muistinsa viimeisen 2-vuoden kohdilta. Säpsähdin pian hereille mietteistäni, kun näin taas Miken. Hän näytti niin komealta, kuluneissa farkuissaan ja flanelliruutupaidassaan. "Tässä". Miehekkeeni sanoi, roikottaen kädesssään hopeaketjuun kiinnitettyä sydäntä. Ennen kuin huomasin mitään, Michael oli jo asettamassa sitä kaulani ympärille. Kosketin sitä varovasti, henkäisten. "Se on täydellinen". Sanoin lumoutuneena. "Vain parasta parhaalle".

Samassa kivikautinen puhelimeni alkoi soimaan, ilmoille kajahti korviaraastava pringpringpring - ääni. Nappasin kännykkäni housujeni takataskusta, Michaelin suodessa
minulle kysyvän katseen. Katsoin soittajan. 'Äiti.' Painoin vihreätä luuria, vetäen syvään henkeä sanoakseni jotain. Äiti kuitenkin kerkesi aloittaa ensin. "Jazz, Jazzie! Missä ihmeessä olet, kotiintuloaikasi meni jo aikoja sitten, nuori neiti." Pudistelin päätäni, eikä äiti vieläkään ymmärtänyt että minun ikäisenä oli vaikea noudattaa jotain hemmetin kotiintuloaikoja
"Tulen pian", Vastasin ja löin Äitille luurin korvaan. Tuut, tuut, tuut. Michael veti minua lähemmäs
itseään, siristäen taivaallisen sinisiä silmiään. Ennenkuin hän kerkesi heittämään kommenttia tai toista, aukaisin jo suuni. "Äiti soitti. Mun pitää mennä..," Mike huokaisi, katsoen minua silmiin.
"Etkö voisi jäädä yöksi minulle?" Kiemurtelin pois hänen voimakkaasta otteestaan, suukottaen
hänen karheaa otsaansa. "Joskus toiste". Ulko-ovella huikkasin vielä "Oikeastaan, voisitko viedä minut kotiin?" Michael nyökkäsi, ja lähdimme matkaan.

Pamautin hänen avoautonsa oven kiinni, suoden miehekkeelleni aidosti lempeän hymynkaaren.
"Tuutko huomenna hakemaan mut, ettimään Samia?" Kysyin, kohottaen odottavasti kulmiani. Toivottavasti hän vastaisi myöntävästi. "Hyvä on". Hän sanoi, ja katsoi perääni kun suljin kotimme
ulko-oven. Äiti oli kotona täyttämässä keittiönpöydän ääressä jotain - ties kuinka vanhaa - ristikkoa. Jos tämä ei ollut sopiva hetki kertoa hänelle mitä oli meneillään, mikään ei ollut.

 Istuin keittiönpöydän äärelle, häntä vastapäätään, ja rykäisin. "Äiti. Minä ja Michael..," Aloitin, kurtistaen kulmiani. "Tohtori Northman siis. Me tavallaan.., Seurustellaan.  " Sanoin, jääden odottamaan äitin reagtiota. Odotin että hän saisi jonkun raivokohtauksen tai jotain vastaavaa, mutta sen sijaan hän väänti kasvoilleen niin leveän hymyn, että se oli miltei maaninen, ja sanoi;
"Sehän on hienoa. Tarvitsetkin muuta ajateltavaa, nytkun Samkin on kaitessa." Äiti sanoi. Vau. Tämä ei todellakaan ollut hänen tapaistaan. Hm. "Se on sinulle siis OK?" Varmistin vielä, nousten jo seisomaan. "On on, toki", Äiti vakuutteli, ja sen jälkeen poistuin huoneeseeni. Muuta tietoa en tarvinnut : vain Äidin hyväksynnän. Vaihdoin päälleni taas yhden niistä ylisuurista t-paidoista,
ja kävin taas nukkumaan.

Yöllä kuitenkin heräsin. Täysikuun valo osui ikkunan läpi silmiini. Samassa tunsin sen. Aivan kuin
joku olisi tuijottanut minua. Kurkistin huoneeni lasi-ikkunasta ulos. Ulkona satoi kaatamalla, katolla kuului vain ryminää kun vesi piiskasi sitä. Astuin paljasjaloin talomme kuistille, katsellen
ympärilleni. Asuimme metsän vieressä, ilmassa leijui sumua. Pian tunsin kuinka joku tökkäsi
minua selkään. Käännyin katsomaan.

Voi. Hyvänen. Aika.

[Harhakuva]

OSA #8.
Siinä se oli. Edessäni seisoi kokomusta, arpinenkin susi. En ollut ikinä elämäni aikana pelännyt susia, pikemminkin olin pitänyt niitä uljaina olentoina. Siispä ojensin käteni kohti sutta, joka näytti empivän, mutta nuuhkaisi sitä kuitenkin. Siirsin katseeni suden silmiin. Säpsähdin, ottaen horjahtaen muutaman askeleen taaemmas. "Sam?" Kysyin, kohottaen odottavasti kulmiaan.
Susi höristi pyöreäkärkisiä korviaan, ja nyökkäsi. Osa minusta toivoi, että Sam oli saanut muistinsa takaisin, mutta tiesin, että se vain tunnisti nimensä. Silitin suden päälakea, suukottaen sitä.En ollut lainkaan varma teinkö nyt oikein. "Tiedän, ettet sinä muista minua - ainakaan muuna, kuin sinä hyvännäköisenä tyttönä koulussa, jolle et kuitenkaan koskaan jutellut. Mutta et saa tulla tänne enää. Minä..," Sanat takertuivat kurkkuuni. "Olen nyt Michaelin kanssa". Muutama kyynel valui pitkin poskiani, rapsuttaessani sutta kaulalta. Susi murahti, ottaen epäuskoisena muutaman askeleen taaemmas. Sitten se katosi takaisin metsän pimeyteen, sinne mistä oli tullutkin. Enkä voinut uskoa, että näin oli juuri tapahtunut. Tiesin vain sen, että olin tehnyt oikein. En olisi kestänyt sitä, uudelleenaloittamista Samin kanssa. Minun olisi pitänyt saada hänet rakastumaan itseeni uudelleen. Näin oli parasta, tiesin sen sisimmässäni.

OSA #9.
Aamulla, teeskentelin puhuvani puhelimessa. "Sam on.., mitä". Sitten lopetin puhelun. Äitini kääntyi katsomaan minua huolissaan. Nielaisin. Tiesin, että vaikka valehtelin, tämä oli parhaaksi.
Ei minua kuitenkaan uskottaisi jos lohkaisisin vain että 'ai äiti muuten, sam on susi'. "Sam.. Sam on kuollut. Poliisi oli löytänyt hänen ruumiinsa". Äitini leuka loksahti auki, hänen tullessa halaamaan minua. "Voi, Jazzie-kulta". Teeskentelin itkeväni, vaikken oikeasti edes itkenyt. Tiesin totuuden. Sam oli hyvinkin elossa. Vedin itseni irti Äidin otteesta, paiskaten huoneeni oven kiinni.
Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan, ennenkuin Michael seisoi ovenraossa. Tottakai, äiti oli soittanut hänet tulemaan. "Kuulin uutiset", Hän sanoi vakavana, istahtaen viereeni sängylle. Jostain syystä, en pystynyt olemaan vakava hänen seurassaan. Löin hellästi hänen mahaansa koristetyyynyllä, virkistäen. "Älä viitsi. Etkö ole muka onnellinen, että Sam ei ole nyt tielläsi?" Niiskaisin. Michaelin kapeapiirteisille kasvoille kohosi ilkikurinen hymy. "Sitäkin". Painauduin häntä
vasten, vetäisten syvään henkeä. "Minulle tarjottiin töitä, Ranskassa."

[Harhakuva]

OSA #10 - VIIMEINEN OSA.
"Ei! Et jätä minua." Olivat ensimmäiset sanat mitkä suustani pääsivät, nojautuessani
yhä tiiviimmin miehekästäni vasten. Michael nosti päätäni ylemmäs, niin että pystyi katsomaan minua silmiin. Luoja, hänen silmänsä olivat niin.. intensiiviset, täynnä lempeyttä. "Itseasiassa, ajattelin ottaa sinut mukaan, Jazzie-rakas." Nielaisin, olin aina halunnut käydä ranskassa. Niin kauan kuin muistin. "Kyllä se sopii, mutta meidän täytyy saada vielä äiti suostumaan". Michael nyökkäsi, ja niin me lähdimme yhdessä, käsi kädessä, kulkemaan kohti keittiötä jossa äiti kolusi asettaessaan tiskikoneeseen tiskiä.

Rykäisin vaimeasti, katsoen syrjäsilmällä Mikea. "Äiti. Michaelille tarjottiin töitä Ranskassa, ja minä ajattelin lähteä mukaan." Ilmaisin asian suoraan, niin miten se oli, sitä sen enempää kiertelemättä tai kaartelematta. Hetkenaikaa oli täysin hiljaista, ja kerkesin jo luulla, että
Äiti sai sydänkohtauksen tai jotain muuta yhtä vakavaa. Sitten hän kuitenkin kääntyi katsomaan meitä, ja nyökkäsi. "Olen onnellinen puolestanne". Sitten hän siirsi katseensa Michaeliin. "Pidäthän hyvää huolta tytöstäni, Michael Northman?" Äiti kysyi vakavana, kurtistaen kulmiaan.
"Lupaan", Mike vastasi lempeästi hymyillen, kiristäen otettaan kädestäni, kuin painottaakseen
sanojaan. Tämän koko kiusallisen keskustelun jälkeen, jätin Miken äidin armoille tentattavaksi, ja painuin itse pakkaamaan kamojani. Vaikka olin asunut tässä huoneessa koko 17-vuotta, en ajatellut pakata kaikkea aivan heti. Pakkasin vain tärkeimmät vaatteet, tärkeimmät kamat.
Loput voisin hakea myöhemmin. Huomasin pöydällä kuvan minusta ja Samista, molemmat hymyilemässä kuin Naantalin auringot konsanaan. Suukotin kuvaa, ja käänsin sen nurin koulupöydän päälle. Raotin huoneeni ovea, ja ahtauduin ulos keskikokoinen laukku kourassani.
"Valmista". Ennenkuin huomasin mitään, äiti ryntäsi jo halaamaan minua kyyneleet silmissään.
Osa minusta ajatteli, että kaikki tämä tapahtui liian nopeasti - mutta nämä ajatukset katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. "Pidä huolta itsestäsi, Jazzie-kulta. Ja kirjoitat sitten vähintään kerron viikossa!" Huokaisin. "Joojoo, Äiti." Toisaalta, Äidin reagtio oli ihan ymmärrättevä. Olihan hän asunut pelkästään minun kanssani viimeiset 10-vuotta, ja hän oli turvautunut minuun, siinä missä minäkin olin turvautunut häneen.

"Rakastan sinua", Äiti vielä huikkasi koti-ovelta kun istuin jo Michaelin avoauton sisällä. "Minäkin", vastasin ja lähetin äitille lentosuukon. Huomasin Phoenixin auton takapenkillä. "MIKE. Otit Phoenixin!" Kiljaisin ja suukotin miehekettäni suoraan suulle, sen enempää asiaa arkailematta.
Michael väänsi kasvoilleen hämmentyneen hymyn, mutta suukotti minua silti otsalle. "Tottakai".
Heilutin vielä äitille heiheit ja lähdimme matkaan. Osa minusta jäi kaipaamaan Samia, vaikkei
hän minua muistanutkaan, mutta tiesin, että minun oli parempi Michaelin kanssa. Uusi, jännittävä elämä odotti minua. Kerroinko koskaan kellekkään totuutta Samista? En, se oli minun oma, pikku salaisuuteni.

[Harhakuva]

/ Jöö-h , eli tämä tarina, Just drop in the ocean, K-13, loppui sitten tähän. 8-3
Toivoisin paljon kommentteja, niin positiivisia kuin rakentaviakin, koska tämä oli ensimmäinen
monempiosaisempi tarina jonka Finfanfunissa kirjoitin.

[Nekotorachan]

Ihana ! Todella ihana. Rakastuin Mikeen ja Jazzieen, koska Jazz. On. Ihana. Molemmat on, muttah siis tää ficci on niiiiiin kaunis, ihana surullinen. ♥♥♥♥ Liian ihana, kuolen täällä hirveeseen awwwwwitukseen ja sellaiseen. Ihana ja sä osaat kirjoittaa kaikki on niin yksityiskohtaista ja mä sitten ihastuin tähän.. Koita saada tästä kommentista jtn selvää. x) Ihana, ihana rakastuin Mikeen ja Phoenixiin !! Aivan ihana, ei osaa sanoin kuvailla.

Nekotorachan~

[Harhakuva]

Nekotorachan, aaaw piristit mun iltaa kummasti! Itekkin tykkään Mikestä :----D  Ja Jazziesta toki. Haha, ihanaa että pidit 8D Mie jo luulin että kukaan ei pidä tästä. Kiitos kehuista, oli ihanaa lukea tämmöinen kommentti joka oli näin imarteleva <3 Arvostan, ja sain kyllä selvää.


Miekin sain nyt kommenttisi takia semmosen aaaw - kohtauksen. ( y ) Ja Phoenix. <3

Harhakuva. ~