NIMI: Varastetut tunnit
IKÄRAJA: S
TYYLILAJIT: joku outo iloinen muistelu
PARITUKSET: paritusvapaa ficci, tai niin oli tarkoitus ... ?
VASTUUNVAPAUS: hahmot ja paikat ja kaikki on J.K.Rowlingin
YHTEENVETO:
OMA KOMMENTTI: Tää on mun eka ficci ikinä, eli iiik... nyt jännittää, että tuleeko yhtäkään kommenttia ja jos tulee, niin teilataanko mun koko työ. Se on hirveen lyhyt mutta niin oli tarkotuskin... Ja sitä kommenttia olis kiva saada.
Aurinko välkehtii järven pinnalla. Sen säteet leikkivät hippaa keskenään: ne syöksähtelevät toistensa perässä, tavoittelevat toisiaan ja kiemurtelevat jotenkin aina karkuun.
Jossain pinnan alla liikkuu hitaasti jättiläiskalmari. Se ui hitaasti eteenpäin vedenpinnasta taittuvien valonsäteiden paisteessa. Välillä se nostaa lonkeroaan pinnan ylle saaden lähistöllä olevat ihmiset nauramaan ja kiljumaan.
Hermione sipaisee kurittoman kiehkuran takaisin korvan taakse. Hän istuu järven rannalla, nuoren lehtipuun alla, hieman etäämmällä muista. Hymy valaisee hänen kasvojaan välillä, kun silmät osuvat mukaviin ihmisiin tai kauniisiin asioihin. Hän antaa katseensa kierrellä aurinkoista pihamaata.
Voi kuinka hänestä tuntuukaan mukavalta! Kupliva ilontunne täyttää hänen keuhkonsa kun hän ajattelee: minä varastan aikaa itselleni. Sillä siltä hänestä tuntuu. Olo on melkein syyllinen, kun hän ei kerrankin istu koulukirjojen ääressä, mutta syyllisyys on enemmänkin leikittelevä sormenheilautus, joka elehtii että kaikki on hyvin.
Hermione antaa kaikkien aistiensa levätä tässä ja nyt, Tylypahkassa. Kun vaikeat ajat ovat lähestymässä, hän haluaa pullottaa sisäänsä hyvät muistot, tuoksut, näyt ja maut. Ja vaikkei hän sitä vielä tiedäkään, juuri niiden avulla hän tulee jaksamaan sodan pimeyden voimia vastaan. Siinä kissanhajuisessa teltassa hän korkkaa monet kerrat tuon kuvitteellisen pullon auki ja yrittää jaksaa vielä vähän eteenpäin.
Hermione nousee vihreältä ruoholta. Siihen jää hänen muotoisensa painauma, joka pyyhkiytyy pois pian iloisen kolmasluokkalaisten joukkion vallatessa puun varjon. Hermione antaa jalkojen viedä eteenpäin, sisälle linnan varjoisiin käytäviin. Hänet täyttää taas tuo outo halu nauraa, aivan kuin hän olisi juonut matami Rosmertan simaa muutaman lasillisen liikaa. Ja aivan kuin sima, perhosten lehahtelu pihalla nousee vastuuntuntoisen, ruskeatukkaisen tytön päähän.
Hän juoksee käytävillä ja rakastaa joka haarniskaa, joka muotokuvaa ja luokanovea, jopa Riesua joka leijuu suuren salin tienoilla häntä vastaan, jopa niljaisia tyrmiä ja Murjottavan Myrtin vessaa. Tämä on hänen Tylypahkansa: täällä hän on oppinut, surrut, rakastanut, ymmärtänyt. Eikä hän halua tuon ajan koskaan päättyvän.
Vasta kun hän pysähtyy lihavan leidin eteen posket punaisina ja huohottaen, hän palaa tähän maailmaan. Hermione lausuu tunnussanan ja muotokuvan heilahtaessa sivuun hän näkee parhaat ystävänsä, Harryn ja Ronin, istumassa oleskeluhuoneen pöydän ääressä.
”Hermione, missä sinä olet ollut, me tarvitaan sinun apuasi” Ron aloittaa. ”Minä en tajua hölkäsen pöläystä näistä tähtikartoista, ja-”
”Äh, anna ne tutkielmat tänne” Hermione tuhahtaa hyväntuulisesti ja yliviivaa Ronin aikaansaamat kolme lausetta sulkakynällään. Varastetut tunnit polttelevat ihanasti vatsanpohjassa.
