Palettikuvio / K11

[Lils]

Rating: K11
Pairing: Frank/Alice, Lily/Alice
Summary: Sormet solisluilla, sileät karheat vahvat sormet, rakastavat sormet, olivat Frankin kosketus. Sormet kaulan ympärillä, ne kipeät, tukahduttavat sormet painautumassa ihoon, ne olivat Lily.
Warnings: -

A/N: Shuffle III (Blackfieldin Perfect World, Glow ja Lullaby), FF100 (musta, valkoinen, väritön), Tunne10 (kylmyys) Tämä oli parisen viikkoa sitten osa 18-vuotislahjaa Vaniljelle, pus. ♥
Palettikuvio

Horisonteissa viivoja, harmaita sellaisia. Lily osoitti niitä pureskelluilla sormenpäillään ja sanoi vievänsä Alicen sinne. Se oli satumaista sillä se oli aivan kuten Alicen lukemista saduista: toinen lupasi toiselle kaikenlaista, vannoi vievänsä parempaan paikkaan. Niissä saduissa oli aina istuttu puunoksalla, joka kuin ihmeen kaupalla kesti kahden painon, piirreltiin sydämiä ja kaaria toisen ihoille, maattiin kesän kuumentamalla katolla ja tunnettiin sen pinnan karheus ja lika omaa selkää vasten. Alice tunsi sen hyvinkin, sillä paljas iho oli herkkä. Vaikkei Lily osannut piirtää, oli se hänen taiteilijakankaansa: värit tulivat tunteista ja siitä, miten intiimejä ne hetket olivat heille.

Alice ei voinut estää tunnetta, joka kuristi häntä aina silloin kun Lily kosketti. Miten hän tunsikaan kuuluvansa toiselle tytölle, väkisin, köytettynä, hallittuna – miten hän olisikaan toivonut sillä hetkellä kuuluvansa tytölle täysin kokonaan syvimpien toiveidensakin tahdosta, miten syvästi hän samalla toivoi olevansa jossakin muualla.

Aamuyöhön mennessä ne pilvenhaituvat vaihtuivat uusiin, joskus ne olivat isompia ja suurempia ja joskus ne vain katosivat. Alicekin oli kadonnut jo yön mustuuteen.

***

Aamuöisin kotona tai puiston nurmella Alice koki hehkuvansa: häntä katsottiin kuin jotakin hyvin kaunista, kuin vaaleanpunaista taivaanrantaa, kuin jotakin niin erityistä, että sen olisi heti halunnut maalata tai valokuvata ja saada kiinni, muuttaa ikuiseksi, mutta joka aina katosi sillä tavalla, ettei sitä voinut sanoin kuvailla kenellekään toiselle. Hän tunsi valkeuden ja puhtauden vierellään lepäävässä ihmisessä, hän tunsi, miten toisen hyvyys lämmitti hänen sydäntään ja teki hänestä, puhtaamman, viattomamman. Siveämmänkin jollain kieroutuneella tavalla, ottaen huomioon kaiken, mitä Frank hänelle teki (niitä asioita, joista puhuttiin punastuen, ainakin Alicelle kävi niin väkisin).

Frank oli Alicelle lahja, niin kuin joku todella olisi lähettänyt hänet, Frank oli joku todella häntä varten. Tapa, jolla hän tunsi kodikseen minkä tahansa paikan johon hänet vietiin, tapa, jolla miehen syli oli juuri häntä varten, miten se hengitys kutitti ja kihelmöi niskassa, muttei koskaan pitänyt häntä valveilla kaikessa jatkuvuudessaan –

Frankille hän halusi kuulua.

***

Alice tunsi olonsa värittömäksi, niin kuin jokainen katse olisi lävistänyt hänet ja tehnyt seuraavasta vieläkin terävämmän. Niin kuin sydän siellä jossain palaneen lihan alla olisi ollut haavoittuvainen ja avoin kaikista eniten Lilylle, vaikkei toinen nainen ollut se, jolle hän sen olisi halunnut näyttää. Ylpeä luonne ei ehkä huomannut sitä – niin Alice hyväntahtoisuudessaan toivoi, sillä ainakaan ei todella tiennyt, mitä Lily kuvitteli tekevänsä, rakastavansako? Oliko se Lilylle huolenpitoa, se kontrolli, se tiedonhalu, se vahingollisuus, se tumma, synkkä aggressiivisuus tunteidensa pyörremyrskyn silmässä?

Sormet solisluilla, sileät karheat vahvat sormet, rakastavat sormet, olivat Frankin kosketus.

Sormet kaulan ympärillä, ne kipeät, tukahduttavat sormet painautumassa ihoon, ne olivat Lily, eikä Alice tiennyt, oliko hän mustaa, valkoista, harmaata,

(vai katosiko hän vain halutessaan piiloutua).

[Okakettu]

Hui, jättipä tämä kovin sanattomaksi. 

Kommenttikampanja patisteli minut viimein lukemaan tämän tekstin, jonka nimeä olen jo aikaisemmin ihastellut, ja hyvä että patisteli! En voi kuin kiittää hienosta lukukokemuksesta, pidin ficistäsi valtavasti – taitaa itse asiassa olla yksi hienoimmista lukemistani ficeistä täällä finissä. Etenkin kaksi ensimmäistä pätkää olivat ihanan melankolisia ja samalla hirmuisen kauniita, eivät oikeastaan synkkiä vaan vain surullisia kuvatessaan kahden ihmisen välistä suhdetta, joka vaikuttaa väkisinkin rikkinäiseltä – rikkoen samalla suhteen siihen kolmanteenkin, siis Frankiin. Sillä kannalla lukija, tai ainakin minä olin, kolmannen pätkän lukemiseen asti.

Minusta onkin aika kiehtovaa, kuinka sitten kolmas pätkä kääntää kokonaisuuden huomattavasti synkempään suuntaan, antaa aiempien kohtien surulliselle kauneudelle aivan uusia ahdistavia piirteitä. Tämä on kouriintuntuvinta etenkin alussa, jota lukiessa tekstistä saa kuvan, että kyse on melko perinteisestä femmeromantiikasta (kauniisti kuvailtua yhdessäoloa, ym) – mitä Alicen ja Lilyn suhde varmaan onkin, mutta vain Lilyn mielestä. Hänelle kaikki ne satumaailmat ovat mitä ilmeisimmin totta, eikä hän ymmärrä, mitä hän Alicessa saakaan aikaan. 

Pidin ajatuksesta, ettei Lilyn ja Alicen välillä ole oikeastaan rakkautta, vaan kyse on jostakin pakkomielteisemmästä – tuhoavasta, sellainen kuva etenkin lopusta jää. Siitä huolimatta asia ei ole läheskään niin mustavalkoinen, eikä Alicekaan näytä välillä tunnistavan, mitä hän Lilyä kohtaan tuntee. Kaikki nämä seikat tekivät tekstin tunnelmasta aivan omanlaisensa, todella hienolla tavalla ahdistavan.

Kirjoitustyylisi tuki tätä kokonaisuutta hyvin, tykkäsin valtavasti. Kuvasit asioita tavattoman hienovaraisesti ja jotenkin vain hirmuisen kauniisti, jopa tuon kolmannen pätkän tapauksessa. Teksti ei myöskään ollut liian vaikeaselkoista, joskaan ei silti helpoimmasta päästä. Kaikenlaiset pienet yksityiskohdat kiinnittivät huomion – Lilyn pureskellut sormenpäät, Frankin ja Lilyn kosketuksen selvä erilaisuus… Tässä oli yllättävän vähän tajunnanvirtamaisuuden tuntua, kokonaisuus oli hallitun oloinen, jokainen lause tarkkaan mietitty.
 
Olen varma, että palaan tämän ficin pariin vielä toistekin, lukukokemus oli sen verran väkevä. Kiitoksia paljon, ja pahoittelen sitä, että kommentin laadussa on toivomisen varaa.. (muuten, tämän myötä tutustuin ensimmäistä kertaa myös Blackfieldin musiikkiin – etenkin Lullaby on hieno!)

[Funtion]

Kuten tiedät, tarkoituksenani on ollut kommentoida tätä. Päätin sitten käyttää tätä iltaa ficcien lukemis- ja kommentoimistarkoitukseen, joten en voinut mitenkään sivuuttaa tätä. Enkä olisi halunnutkaan.

Jo tää nimi oli kutkuttava. Ekalla kerralla mä ajattelin, että siinä on virhe, että sen kuuluisi olla balettikuvio. Oho, kappas, palettikin on sana. Se teki tuosta otsikosta mieleenpainuvan ja mielenkiinnon herättävän. Sillä oli tavallaan kaksoismerkitys.

Tän luettuani mulle tuli vähän tyhjä olo. Tää jätti sanattomaksi. Tää teksti oli ennen kaikkea sanoilla leikkimistä, fiilistelyä, tunteiden punomista sanoiksi, pieniä hetkiä sieltä täältä. Tässä oli paljon lauseita, jotka piti lukea monta kertaa. Tää oli ehdottoman terävä ja piikikäs, tätä ei voinut vain ohimennen vilkaista, tähän piti syventyä. Tää rönsyili kielikuvia.

Asetelma oli aika tavanomainen: kolmiodraama. Alice, joka ei tiennyt, kuuluisiko Frankille vai Lilylle, mutta joka silti koko ajan tiesi, että Lily oli väärä. Tässä oli aseteltu (ehkä tietoisesti, ehkä tiedottomasti) paljon sanoja ristiriitaan keskenään: Sormet solisluilla, sileät karheat vahvat sormet, rakastavat sormet, olivat Frankin kosketus. Sileät sormet, jotka ovat karheat sormet. Ehdottomasti ristiriita. Sormet kaulan ympärillä, ne kipeät, tukahduttavat sormet painautumassa ihoon, ne olivat Lily, eikä Alice tiennyt, oliko hän mustaa, valkoista, harmaata, Mustaa ja valkoista. Toinen ristiriita. Sä oot näppärästi asettanut ristiriidan kumpaakin ns. samanlaiseen kohtaan.

(ja tuo viimeinen kohta oli ihana, koska sulkeisiin on kiva piilottaa ajatuksia, joita ei muuten uskalla kertoa.)

Mä en todellakaan tiedä, mitä muuta mä voisin vielä sanoa tästä. Alice on niin tuntematon hahmo, ettei sitä voi arvioida. Ja Lily oli mun mielestä lilymainen, mitä nyt siitäkin on saanut selvää sen vähäisen esiintyvyyden avulla. Ja tää teksti oli ennen kaikkea täynnä tunteita: haikeutta, pelkoa, syvyyttä, tuskaa, rakkautta, ihastusta… tää oli hyvin moniulotteinen.

Sä kirjoitat ihan mielettömän upeasti ja runollisesti. Sun tekstejä on todellakin ilo lukea, sun sanat on niin kauniisti ripoteltu lauseisiin, että niistä ei voi kuin silmät nauttia. Mä ehdottomasti jään tutkimaan sun muitakin tekstejä. Kiitos tästä, kiitos tästä ihan mielettömästi!

//Ai niin, pakko vielä lainata tuolta oma lempikohta:

Frankille hän halusi kuulua.

<3

[shaya]

Tämähän oli jännä.

Tykkään tavastasi kirjoittaa kovasti - se tuntuu rauhoittuneen vähän siitä, mitä joskus olen lukenut, ja tämä teksti oli ainakin mun makuun sopiva yhdistelmä persoonallisuutta ja sellaista kerrontaa, että juonikin tulee selväksi. Paikoitellen tuolla oli vieläkin sellaisia lauseita, jotka olivat ehkä vähän siinä liiallisen kikkailun rajalla - tyyliin "Ylpeä luonne ei ehkä huomannut sitä – niin Alice hyväntahtoisuudessaan toivoi, sillä ainakaan ei todella tiennyt, mitä Lily kuvitteli tekevänsä, rakastavansako?" - niin, että sai lukea useampaan kertaan ennen kuin sai asianpäästä kiinni, mutta kokonaisuutena tämä oli tosi kaunis ja tunnelmakin välittyi vahvasti. Kylmyys nyt ei itselleni tullut mieleen, paitsi ehkä Lilyn puolelta vähän, enemmänkin sellainen vahvojen tunteiden kirjo, joka surullisempiin (ahdistavampiin pelottavampiin monimutkaisempiin) rakkaustarinoihin aina liittyy. Joka tapauksessa.

Kolmiodraamahan sinänsä on jo aika nähty kuvio, mutta tykkäsin kyllä tavasta, jolla käsittelit sitä - onnistuneesti. Alice joka rakastaa ja ei rakasta Lilya ja sitten Frank, jolle tämä haluaa kuulua, mutta osaako sitten kuitenkaan, lopulta? Alice vaikuttaa hahmolta jota kiehtoo Lilyn tietty tulisuus ja ehkä omistautuvuuskin, ja jonka on vaikea tyytyä Frankin turvallisuuteen ja tasaiseen rakkauteen. Itseäni kaiken canoniin pohjaavana ehkä vähän häiritsi Jamesin poissaolo, mutta toisaalta, eipä hän tähän tarinaan olisi oikein sopinutkaan, ainakaan tässä pituudessa. Sävyiltään tämä oli ihan minun makuuni, olit luonut kiinnostavia hahmoja ja käsittelit heitä pienessä sanamäärässä juuri oikealla tavalla.

Jaottelultaan teksti on myös onnistunut; on ensin Lily ja Alice, sitten Frank ja Alice ja lopuksi pelkkä Alice, joka jättää lukijan pohtimaan, miten hänelle lopulta käykään, kun Lilyn sormet tuntuvat vain kiristävän otettaan Alicen kaulan ympärillä. Kumman Alice lopuksi valitsi, vai valitsiko kumpaakaan - oliko kyseessä edes mikään valintatilanne? Hmm. Veikkaan että tämä fic jää kummittelemaan mieleeni vielä pidemmäksikin aikaa - tykkään muuten myös ajatuksesta, miten tämän voisi heijastaa Alicen kohtaloon kirjoissa; että mitä jos Alice olisikin tullut hulluksi, mutta ei Pimeyden lordin takia?

Palettikuvio on muuten ihana nimi, ja kuten fierté tuossa edellä sanoikin jo, minäkin uskoisin löytäväni siitä tietyn kaksoismerkityksen. Se on myös ehdottomasti sun näköinen, kirjoittajan saattoi arvata jo ennen lukemista. Omaleimaisuus on ainakin tässä mittakaavassa tietysti vain hyvä asia. Niin ja sekin on aina kivaa, jos nimi tukee tekstin tyyliä, ja sellainen tämä tosiaan oli; teksti yhtä kuvaileva ja haikea ja kaunis kuin nimikin.

Aamuyöhön mennessä ne pilvenhaituvat vaihtuivat uusiin, joskus ne olivat isompia ja suurempia ja joskus ne vain katosivat.

Tämä muodostui mun suosikikseni kaikkien muiden lauseiden joukosta, tykkään sen ideasta ja myös siitä, ettei se ole sellaista turhaa, merkityksetöntä kuvailua vaan sillä on oikeasti paikkansa tekstissä. <3

Yhteenvetona siis pidin tästä hurjasti - kiitos lukukokemuksesta!