Kirjoittaja Aihe: Varjojen kaupungit: Pimeydestä pois (Malec, romance, K11)  (Luettu 3006 kertaa)

Annoy

  • Lännen paha noita
  • ***
  • Viestejä: 383
  • Dancing through life
Kirjoittaja: Annoy
Nimi: Pimeydestä pois
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: romance, pikkuriikkisen angstiin päin alussa
Ikärja: K11
Paritus: Malec
Disclaimer: Teksti kuuluu minulle, kaikki muu Cassandra Clarelle
Varoitukset: Eipä muuta kuin, että loppua kohden menee tosi ällösöpöilyiksi. Niin ja spoilaa Lasikaupunkia, mutta eiköhän kaikki ole lukenut sen jo tähän mennessä.

A/N: Otsikko kusee ja pahasti, sillä mä olen tosi surkea niiden keksimisessä. Tämänkin löysin jostain koneeni uumenista, kirjoitin tämän varmaan joskus jo maaliskuussa. En nyt ole ihan tyytyväinen tähän, menee välillä tosi kliseiseksi ja ällösöpöilyksi. Mutta joo, ei voi mitään. Ja kyllä sitä angstiakin on pian tulossa. Ja tää ei nyt liity mitenkään asiaan, mutta kannattaa katsoa joskus tämä, mä ainakin repesin ja pahasti. Ihan huippu. : D


Pimeydestä pois


Alec katseli ympärilleen pitkin hallia, etsien silmillään tuttua hahmoa. Hän etsi piikkeinä sojottavaa hiuspehkoa, värikkäitä vaatteita, kimalletta ja vihreäkeltaisia kissansilmiä. Hän etsi velhoa, hän etsi sitä, jota rakasti, oli rakastanut jo jonkin aikaa. Mutta Magnus ei halunnut tulla löydetyksi, hän halusi pysyä piilossa, vältellä Alecin katsetta.

Hetken katselun jälkeen Alec huomasi velhon seisomassa toisella puolella hallia. Hän näytti niin erilaiselta, että Alec ei ollut tunnistaa häntä. Hän oli pukeutunut tummaan, pitkään takkiin ja hänen mustat hiuksensa eivät olleet normaalisti pystyssä, vaan tällä kertaa hänen korviensa takana. Hänen kasvoillaan oli nyrpeä ilme, ja kukaan ei lähestynyt häntä, sillä hän osasi olla uhkaava halutessaan. Hän nojasi seinään ja näytti väsyneeltä, aivan kuin kaikki ilo olisi imetty hänestä pois. Kasvoilla ei ollyt hymyä, silmät eivät pilkehtineet iloisesti. Hän tuijotti kiinteästi lattiaan, näyttäen siltä kuin ei välittänyt enää mistään mitään.

Alec nielaisi syvään. Hän halusi niin kovasti mennä Magnuksen luo, mutta hän ei ollut varma halusiko Magnus enää häntä. Heidän viime kohtaamisensa ei ollut kovinkaan iloinen. Magnus oli ollut kyllästynyt siihen, miten hän oli Alecille se toinen vaihtoehto. Hän halusi olla ainoa, joka sai Alecin rakkauden. Hän ei halunnut olla aina toissijainen, tietäen että Jace olisi Alecille tärkeämpi. Magnus rakasti Alecia, mutta hänenkin kärsivällisyydellään oli rajansa. Hän ei halunnut tulla satutetuksi enempää, sillä vaikka Alec ei sitä tarkoittanutkaan, hän satutti Magnusta. Jokainen katse, jonka Alec loi Jaceen, oli kuin veitsenisku suoraan Magnuksen sisimpään. Hän ei halunnut luopua Alecista, mutta hän ei halunnut enää kestää sitä tuskaa.

Mutta Magnus ei tiennyt, että Alecin kaikki tunteet Jacea kohtaan olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Jace oli käskenyt Alecin suudella häntä, mutta Alec ei ollut suostunut. Hän ei ollut kyennyt siihen, eikä hän ollut edes halunnutkaan. Monet vuodet hän oli haavellut siitä, mutta kun tilaisuus oli tullut, hän ei ollut halunnut tehdä sitä. Juuri silloin hän oli tajunnut, että hänen tunteensa olivatkin vain kuviteltuja. Hän oli luullut rakastavansa Jacea, sillä se oli ollut turvallista. Hän ei ollut antanut itsensä rakastua kehenkään muuhun, sillä hän oli pelännyt, pelännyt liikaa. Mutta sitten, hän oli ymmärtänyt.

Aivan kuten kaikki muutkin, Alec katsoi mielenkiinnolla kun Clary piirsi riimun käteensä. Heti kun riimu oli valmis, Alec melkein pomppasi taaksepäin järkytyksestä. Sillä siinä missä Clary oli juuri äsken seisonut, oli nyt Magnus. Mutta se ei käynyt mitenkään järkeen, sillä Magnushan oli toisella puolella hallia, nojaten seinään. Alecin katse siirtyili kahden Magnuksen välillä, ja hän ihmetteli mitä Clary oli juuri tehnyt.

Sitten Clary olikin taas oma itsensä, ja Alec pudisti ihmeissään päätään. Hän ei tiennyt oliko hän vain kuvitellut koko jutun, vai oliko se ollut totta. Hän vilkaisi Magnusta, jonka katse oli kiinnittynyt tiukasti häneen. Hänen ilmeensä ei paljastanut mitään, se oli kuin ilmetön naamio. Hetken aikaa he vain katsoivat toisiaan, mutta sitten Magnus kääntyi kannoillaan ja lähti pois, sysäten edessään olevat ihmiset syrjään. Alec jäi katsomaan hänen peräänsä, toivoen että olisi tarpeeksi rohkea juoksemaan hänen peräänsä. Mutta ei, hän ei ollut. Hän katsahti uudelleen Claryyn, joka kohtasi hänen katseensa. Clary hymyili hänelle pientä, merkitsevää hymyä, ja hän muodosti suullaan muutaman sanan. Alec ei aluksi ymmärtänyt, mitä Clary yritti sanoa, mutta sitten Clary muodosti sanat uudestaan ja juuri silloin Alec ymmärsi täydellisesti mitä oli nähnyt
.

Kaikki olikin ollut yhtäkkiä kristallinkirkasta, ja Alec oli ymmärtänyt viimeinkin kaiken.

Magnus oli hänelle se oikea ja ainoa. Magnus oli se jota hän rakasti, rakasti tosissaan. Ei ollut ketään muuta, oli vain Magnus. Alec halusi Magnuksen, niin kuin hän ei ollut koskaan halunnut ketään muuta. Hän halusi rakastaa ja saada rakkautta, olla vihdoinkin onnellinen. Hän halusi olla Magnuksen kanssa, pitää tämän kättä, suudella tätä. Alec oli rakastunut, ja kun hän oli rakastunut, hän ei osannut päästää enää irti. Hän ei halunnut päästää irti, hän halusi pitää Magnuksesta tiukasti kiinni, pitää tämän vain itsellään. Alec halusi, että Magnus olisi ainoastaan hänen ja hän halusi olla myös Magnukselle se ainoa.

Alec lähti kävelemään päättäväisesti hallin poikki, kohti Magnusta. Kun Magnus näki hänen tulevan, hänen silmänsä levisivät ja hänen ilmeensä muuttui yllättyneeksi. Saman tien hän kuitenkin korjasi ilmeensä ilmeettömäksi maskiksi, aivan kuin hän ei haluaisi Alecin tietävän mitä hän tunsi. Hän vältteli katsomasta Alecia silmiin, sillä hän tiesi, että jos hän katsoisi niihin kirkkaansinisiin silmiin, hän ei pystyisi olemaan enää vihainen. Alecin silmät tekivät sen mahdottomiksi, ne olivat niin kauniit Magnuksen mielestä. Sinisemmät kuin meri, niin syvät että Magnus hukkui niihin. Aina kun Alec oli iloinen, hänen silmänsä syttyivät kuin lamput ja ne valaisivat hänen kasvonsa. Kun hän oli vihainen, ne tummuivat ja olivat kuin myrskyinen meri. Hänen silmänsä kertoivat jokaisen tunteen mikä hänellä oli, hän ei pystynyt peittelemään niitä vaikka haluaisikin. Magnus oli huomannut Alecin silmät ensimmäisenä hänessä, ja hän oli rakastunut niihin heti.

Mutta hän vältti katsomasta niihin, sillä hän halusi olla vihainen. Hän halusi Alecin tuntevan kaiken sen tuskan minkä hänkin oli joutunut kokemaan. Hän halusi, että Alec tuntisi syyllisyyttä kaikesta mitä oli tehnyt. Magnus rakasti, rakasti liian paljon, mutta sinisilmäinen varjometsästäjä vain viskasi hänen rakkautensa tunteettomasti pois, kuin kertakäyttötavaran. Magnus halusi Alecin kokonaan, ei vain puolikasta, mutta Alec ei halunnut olla hänen. Siltikään Magnus ei luovuttanut, sillä hän ei osannut enää päästää irti, ei enää kun hän oli niin riippuvainen Alecista. Hän oli riippuvainen Alecin sinisistä silmistä, korpinmustasta tukasta, hymysta joka valaisi hänen kasvonsa, huulista jotka hän tunsi omillaan aina kun sulki silmänsä, siitä tunteesta kun Alec kietoutui häntä vasten ja painoi päänsä hänen rintakehälleen. Magnus piti Alecista kiinni viimeiseen asti, vaikkakin vain haaveissaan.

Alec pysähtyi noin metrin päähän Magnuksesta. Hän vilkaisi kerran taakseen ja näki siskonsa seisomassa Simonin ja Maian kanssa. Isabelle kohtasi Alecin katseen ja hymyili rohkaisevasti, nostaen peukalon pystyyn. Alec kääntyi takaisin Magnuksen puoleen ja katsoi tämän vihreäkeltaisiin silmiin. Hän näki Magnuksen silmissä toivon välkähdyksen, mutta se katosi niin nopeasti, että Alec ei tiennyt oliko hän vain kuvitellut sen. Sitten hän veti syvään henkeä ja esitti kysymyksensä. Hän oli suunnitellut aikaisemmin miten tekisi sen, ja hän oli aikonut olla rauhallinen ja tyyni, osoittakseen Magnukselle että hän ei ollut peloissaan. Mutta sanat tulivatkin yhtenä ryöppynä hänen suustaan.

"Haluaisisinäollaminupari?"

Magnus kohotti täydellisesti muotoiltua kulmakarvaansa, ja Alec tunsi kuinka veri virtasi hänen poskiinsa, tehden ne helankanpunaisesti. Hän kirosi itseään siitä hyvästä, ettei osannut olla itsevarmempi. Hän ei ollut koskaan ollut itsevarma, vaan hän oli aina ollut se joka tuijotti maahan ja mumisi. Hän ei osannut olla rohkea, ei edes silloin kun sitä olisi todellakin tarvittu.

"Anteeksi, toistaisitko mitä sanoit, en saanut aivan selvää?" Magnus kysyi viileästi, tutkien mustiksi lakattuja kynsiään, jotka sopivat hyvin hänen mielialaansa. Hän vältteli edelleen katsomasta Alecia silmiin, mutta toivo oli herännyt hänen sisällään, toivo jota hän ei onnistunut vaimentamaan. Hän toivoi niin kovasti, että Alec tulisi vihdoin järkiinsä ja hyväksyisi heidän suhteensa. Mutta hän ei antanut toivon vallata itseään, sillä hän ei halunnut pettyä taas kerran.

Alec nielaisi ja pakotti itsensä rauhoittumaan. "Haluaisitko sinä olla minun parini taistelussa?" hän toisti hitaasti, ja tällä kertaa Magnus ei voinut olla mitenkän kuulematta. Hän katsoi Alecia, ja hänen kasvonsa olivat edelleen ilmeettömät. Alec alkoi ajatella, että tämä oli ollut todella, todella huono idea. "Tai siis, ei sinun tarvitse jos sinä et tahdo, mutta minä vain ajattelin - Tai no, unohda koko juttu", Alec mutisi punastuen ja kääntyi lähteäkseen, mutta sitten hän tunsi käden painon olallaan, lämmön joka huokui velhosta. Hän pysähtyi paikoilleen, kasvot kohti maata.

"Käyhän se", Magnus sanoi pakotetun kohteliaasti, mutta hänen äänessään oli jotain mikä sai Alecin kohottamaan katseensa maasta ja katsomaan Magnusta suoraan silmiin. Hänen silmänsä olivat aina olleet kauniit Alecin mielestä, vihreänkultaiset kissansilmät, jotka lumosivat aina hänet kun hän katsoi niihin. "Mutta oletko varma että haluat tehdä sen, vanhempasihan ovat täällä ja hehän saattaisivat jopa nähdä", Magnus jatkoi, ja tällä kertaa hänen äänessään oli selvästi katkera sävy, jota hän ei pystynyt peittämään. Hän toivoi, että Alec ei välittäisi vanhemmistaan ja siitä mitä he ajattelivat, mutta hän ei myöskään halunnut, että Alec tekisi jotain mitä katuisi myöhemmin. Hän tiesi millaisia Alecin vanhemmat olivat, ja hän myös tiesi miten paljon Alec heitä pelkäsi. Klaavi oli vanhoillinen, ja pahimmassa tapauksessa he riistäisivät Alecilta hänen merkkinsä, riimut jotka tekivät hänestä varjometsästäjän. Ilman niitä Alec ei olisi mitään, ja Magnus ei halunnut sitä kohtaloa Alecille.

Alec vilkaisi vanhempiinsa, jotka seisoivat hieman kauempana väkijoukossa. Hänen isänsä selitti jotain hänen äidilleen, joka ei näyttänyt kuuntelevan vaan hän katsoi Alecia, kulmakarvat koholla, niin kuin hän ihmettelisi miksi Alec puhui Magnukselle. Milloin tahansa aikaisemmin Alec olisi kyyristynyt pelosta sen katseen alla, mutta ei tällä kertaa. Hän tunsi itsensä yhtäkkiä päättäväiseksi ja rohkeaksi, aivan kuin hänet olisi taas merkitty pelottomuuden riimulla. Hän ei antaisi äitinsä estää häntä, ei enää. Niin kauan hänen vanhempansa olivat vaikuttaneet hänen päätöksiinsä ja siihen kuka hän oli, mutta se olisi ohi nyt. Alec ei antaisi niin käydä enää ikinä. Hän aikoi olla vapaa, vapaa kahleista jotka olivat pidelleet häntä lapsesta asti.

"Minä olen varma. Haluan olla sinun parisi, en kenenkään muun", Alec sanoi ja yllättyi siitä, miten varmalta ja päättäväiseltä hänen äänensä kuulosti.

Hitaasti, aivan kun epäroiden Magnus ojensi kätensä, ja Alec kaivoi steelensä esiin. Hän alkoi piirtää huolella Claryn keksimää riimua Magnuksen käteen. Magnus sävähti hiukan, kun steele kosketti hänen kättään, ja riimu alkoi ilmestyä siihen, polttaen hänen ihoaan. Alec puri huultaan ja keskittyi, jotta saisi sen oikein. Hänen mustat hiuksensa valuivat hänen silmiensä eteen, ja hän joutui viskomaan niitä koko ajan pois. Yhtäkkiä käsi ilmestyi ja siirsi hänen hiuksensa hellästi korvan taakse. Alec yllättyi niin paljon, että hän melkein piirsi riimun väärin. Hän kohotti katseensa ja katsoi Magnukseen, joka näytti nyt siltä että katui sitä mitä oli juuri tehnyt.

Magnuksen teki mieli kirota itseään. Hän oli juuri koskettanut Alecia julkisesti, vaikka hän tiesi että se oli ehdottomasti kiellettyä. Alec ei halunnut julkisia hellyydenosoituksia tai mitään muutakaan kosketuksia, Alec halusi pysytellä syvällä kaapissaan jonne päivänvalo ei yltänyt, ei saanut yltää. Alecin kaapin ovet oli lukittu tiukasti ja avain heitetty kauas pois, sinne mistä kukaan ei sitä löytäisi. Magnus halusi murtaa Alecin kaapin lukon ja kiskoa pojan pois pimeydestä, päästää valon sisään.

Riimun piirtämisessä kesti kauemmin kuin siinä olisi pitänyt, sillä Alec halusi pitää Magnuksen kädestä niin kauan kuin pystyi. Hän halusi tuntea Magnuksen ihon omaansa vasten, tuntea velhon lämmön joka hohkasi hänestä ja lämmitti Alecin sisimpää. Lopulta hän ojensi kuitenkin steelen Magnukselle. Heidän kätensä koskettivat toisiaan ja olivat yhdessä hiukan kauemmin kuin olisi pitänyt. Magnus tarttui varovasti Alecin ranteesta, aivan kuin Alec olisi jotain särkyvää. Hänen kosketuksensa sai Alecin ihon kihelmöimään, kun hän alkoi piirtää riimua huolellisesti. Hän ei edes huomannut polttavaa tunnetta ja pistävää kipua, ei kun Magnus oli niin lähellä häntä. Perhoset lepattivat villisti hänen vatsassaan, ja hän nielaisi vaivalloisesti. Magnus kohotti katseensa, kun riimu oli valmis ja tällä kertaa hän katsoi Alecia suoraan silmiin. Alec näki sen saman rakkauden, minkä hän tunsi Magnuksen silmissä, ja siitä hän sai rohkeutta ottaa Magnuksen käden omaansa.

Magnus sävähti hieman, ja järkytys paistoi hänen silmistään. "Alec, mitä sinä teet? Sinun vanhempasi ja kaikki muutkin ovat täällä. Kaikki näkevät."

"Minä en välitä", Alec sanoi vakaasti. Ja sitten, melkein tuskastuttavan hitaasti, hän kietoi kätensä Magnuksen kaulan ympärille ja suuteli häntä niin kuin ei ollut koskaan aikaisemmin suudellut. Hän laittoi siihen kaiken mitä hänellä oli, kaiken sen rakkauden jota hän tunsi Magnusta kohtaan, ainoastaan häntä.

Magnus päästi hiljaisen henkäyksen, ja hetken hän vain seisoi paikoilleen jähmettyneenä, ymmärtämättä yhtään mitä oli juuri tapahtunut. Sitten hän rentoutui ja sulki silmänsä, uppoutuen suudelmaan. Hän kietoi kätensä Alecin vyötärölle ja veti tämän tiukasti itseään vasten. Hän halusi olla Alecin lähellä, tuntea tämän vartalon. Alecin huulet liikkuivat täydellisesti hänen omiaan vasten, aivan kuin ne olisivat luotu yhteen. Magnus tunsi kuinka Alecin kädet kietoutuivat hänen hiuksiensa ympärille, ja hän huokaisi pienesti. Yhtäkkiä mikään ei enää riittänyt, vaan hän janosi lisää. Hän ei halunnut tämän hetken päättyvän koskaan, hän vain halusi olla tässä kahdestaan Alecin kanssa, irrouttautuneina muusta maailmasta.

Alec ei huomioinut henkäyksiä ja kuiskauksia, jotka kuuluivat heidän ympärillään, eikä sitä miten hänen vanhempansa luultavasti katsoivat heitä kauhuissaan. Hän ei vain jaksanut välittää, ei enää. Niin kauan hän oli välittänyt siitä mitä muut sanoivat tai ajattelivat hänestä, mutta se oli ohi nyt. Muilla ei ollut väliä, muu maailma oli kadonnut pois ja jäljelllä oli vain hän ja Magnus. He olivat sillä hetkellä aivan omassa maailmassaan, vain he kaksi. Magnuksen huulet hänen omillaan, hyväillen pehmeästi, tämän kädet hänen vyötäröllään, puristaen tiukasti. Alec ei halunnut päästää irti, ei mitenkään.

Mutta pian todellisuus tuli vastaan, ja heidän täytyi irrottautua. Hitaasti, oikein hitaasti, Alec vetäytyi irti Magnuksen huulista ja veti kätensä pois tämän hiuksista. Magnus katsoi häntä, ja hän hengitti raskaasti, järkyttyneenä siitä mitä Alec oli juuri tehnyt. Sitten hänen suunsa levisi siihen leveään hymyyn, jota Alec niin rakasti. Hänen silmissään oli taas se pilke, joka oli ollut aikaisemmin poissa. Alec tunsi, kuinka hänenkin suunsa levisi hymyyn.

Vasta silloin Alec huomasi, että kaikki muut heidän ympärillään tuijottivat heitä ja kuiskailivat. Hän kääntyi katsomaan vanhempiaan, jotka seisoivat hiukan kauempana muusta väkijoukosta. Marysen ilme oli järkyttynyt, hänen silmänsä olivat suurina ja hän piti kättään suullaan. Hän näytti siltä kuin voisi pyörtyä hetkenä minä hyvänsä. Robert näytti yhtä järkyttyneeltä, ja hänen kätensä oli vaimonsa ristiselällä, aivan kuin tukien tätä. Alec hymyili, tai pikemminkin irvisti, heille anteeksipyytävästi.

Magnuksen aivot eivät vieläkään pystyneet käsittelemään kunnolla sitä mitä oli juuri tapahtunut. Alec oli suudellut häntä julkisesti, kaikkien hallissa olevien varjometsästäjien ja alamaailmalaisten nähden. Alec oli tullut kaapistaan ulos oikein kertarysäyksellä, mitään pelkäämättä. Alec oli vihdoinkin kertonut vanhemmilleen heidän suhteestaan. Tai no, kertominen ei ehkä ollut aivan oikea sana, näyttäminen olisi parempi. Magnus oli haaveillut tästä hetkestä niin kauan, ja nyt kun se oli tapahtunut, hän ei voinut lopettaa hymyilemistä.

Alec kääntyi takaisin Magnuksen puoleen ja hymyili ilkikurisesti, siniset silmät tuikkien.  "No, mennäänkö taistelemaan?"

Magnus ojensi hymyillen kätensä, ja Alec tarttui siihen. Sitten he lähtivät yhdessä pois, velho ja varjometsästäjä, kylki kyljessä, kädet tiukasti yhteen kietoutuneina.

« Viimeksi muokattu: 11.06.2012 20:08:12 kirjoittanut Kupla »
"What everyone does. Like you said. Hope."

Nej, du måste finnas, du måste
Jag lever mitt liv genom dig
Utan dig är jag en spillra
på ett mörkt och stormigt hav
Du måste finnas, du måste
Hur kan du då överge mig?
Jag vore ingenstans, jag vore ingenting
Om du inte fanns

Candygirl

  • ***
  • Viestejä: 360
Eka, joka pääsee kommentoimaan tätä ihanaa ficciä :D Tykkäsin todellatodella paljon siitä että Alec tuli ulos kaapista ja vielä varsin näyttävästi ;D Tuo alku toi kivasti esille sekä Alecin että Magnuksen tunteet, ja onneksi Alec päätti lopulta antaa tunteilleen vallan ja päästää irti Jacesta.

Lainaus
Magnus oli hänelle se oikea ja ainoa. Magnus oli se jota hän rakasti, rakasti tosissaan. Ei ollut ketään muuta, oli vain Magnus. Alec halusi Magnuksen, niin kuin hän ei ollut koskaan halunnut ketään muuta. Hän halusi rakastaa ja saada rakkautta, olla vihdoinkin onnellinen. Hän halusi olla Magnuksen kanssa, pitää tämän kättä, suudella tätä. Alec oli rakastunut, ja kun hän oli rakastunut, hän ei osannut päästää enää irti. Hän ei halunnut päästää irti, hän halusi pitää Magnuksesta tiukasti kiinni, pitää tämän vain itsellään. Alec halusi, että Magnus olisi ainoastaan hänen ja hän halusi olla myös Magnukselle se ainoa.
Tämä on ihana kohta, ja poimin sen siksi että siihen tiivistetty kaikki mitä rakastunut ihminen haluaa :D

Kirjoita lisää tälläistä!
"No risk, no fun!"

Eririn

  • valomiekkalesbo
  • ***
  • Viestejä: 954
  • Jedi like my father before me
    • lesbian with a sword and a grudge
Oi että tuli ihanan lämmin olo<3 Koko sen kirjan ajan aina tähän kohtaan asti olin koko ajan, että "Alec, tule nyt ulos sieltä kaapista!" ja sitten kun se tapahtui, olo oli todella ihana. Ihanaa saada lukea sama pätkä Alecin näkökulmasta.

Lainaus
"Minä en välitä", Alec sanoi vakaasti. Ja sitten, melkein tuskastuttavan hitaasti, hän kietoi kätensä Magnuksen kaulan ympärille ja suuteli häntä niin kuin ei ollut koskaan aikaisemmin suudellut. Hän laittoi siihen kaiken mitä hänellä oli, kaiken sen rakkauden jota hän tunsi Magnusta kohtaan, ainoastaan häntä.
Tähän pätkään rakastuin niin syvästi. Todella kaunista<3

Ja uskomattoman hyvää tekstiä, en bongannut kirjoitusvirheitä. Kuvailu on juuri sellaista, josta pidän. Voi että kun tämä on niin ihana ficci<3
We had each other. That's how we won.

Solembum

  • ***
  • Viestejä: 1 827
Minähän olen tainnut jo kertaalleen kommentoida, mutta tahdoinpa vain kertoa, että rakastan tätä yhä edelleen : )

Tästä suosikkikohdastani olen lukenut useamman version kuin osaan laskea, mutta suomeksi on aina suomeksi, ja sinä tosiaan osaat kirjoittaa!

Annoy

  • Lännen paha noita
  • ***
  • Viestejä: 383
  • Dancing through life
Candygirl // Kiva että tykkäsit, mä ajattelin että tää saattaisi olla vähän liian
"rakastansuakultamussukka" -tyyppistä siirappia, sillä yleensä kun en tälläisiä kirjoittele ja kokemus on nollassa. Mutta Malec on aina Malec, ja mulla on tapana ruveta hempeilemään kun mä kirjoitan niistä. : )

Eririn // Joo, itsekin ootin koko kirjan ajan, että milloin se nyt tulee sieltä kaapista ulos. Ja sitten kun se tuli, olin ihan kiljuvalla fanityttö-fiiliksellä. Kiitti kehuista, niitä on aina tosi kiva saada, ne saa päivän aina paljon paremmaksi. Alkoi hymyilyttää, kun luin sun viestiä.

Solebum // Ai niin, sullehan mä annoin tän ihan ekaksi luettavaksi joskus sata vuotta sitten. Mä muistan edelleen, miten hyvälle tuulelle sun kommentti sai mut. : ) Ja joo, tästä on ihan biljoona eri versiota, ja mäkin olen lukenut tosi monta, jotka ovat paljon parempia kuin tämä.
« Viimeksi muokattu: 24.12.2011 11:18:26 kirjoittanut Annoy »
"What everyone does. Like you said. Hope."

Nej, du måste finnas, du måste
Jag lever mitt liv genom dig
Utan dig är jag en spillra
på ett mörkt och stormigt hav
Du måste finnas, du måste
Hur kan du då överge mig?
Jag vore ingenstans, jag vore ingenting
Om du inte fanns

minttuska

  • Vieras
awwwww..... mitä muuta tähän voi sanoa? ihana, söpö ja mukavan vaaleanpunainen  :) <3

Oikeastaan olinkin jo miettinyt milloinhan joku kirjoittaa ficin tästä kohtauksesta ja tulihan se sieltä! Kirjoitettu oikein mukavasti ja aidosti ja juuri silleen mitä Alec ja Magnus todennäköisesti kelasi silloin. Lopussa kaipasin jotain sellaista vaaleanpunaista lopetusmahdollisuutta missä Alec vetäisi Magnuksen vanhempiensa luokse ja pamauttaisi:
"Tässä on Magnus Bane, taidattekin tuntea hänet. Hän on Brooklynin päävelho ja poikaystäväni." Tai jotain tollaista ja sitten se olisi loppunut yksinkertaisesti siihen. Mutta tuokin lopetus oli oikein hyvä.

Kirjoita tälläistä lisää jotta pääsen leijailemaan vaalenapunaisten pilvien keskelle.

Fairytale

  • ξωτικά
  • ***
  • Viestejä: 244
  • Say that you believe.
Oi, ihana! Olen lukenut kylläkin vasta ensimmäisen kirjan, mutta Wikipediasta (ja kaverilta) saa paljon hyviä spoileja ;D Eli loppu oli aivan ihana ja tunteet tulivat hyvin esille. Ja muiden järkyttyneet katseet. Minä pidän :)

Lainaus
"Minä en välitä", Alec sanoi vakaasti. Ja sitten, melkein tuskastuttavan hitaasti, hän kietoi kätensä Magnuksen kaulan ympärille ja suuteli häntä niin kuin ei ollut koskaan aikaisemmin suudellut. Hän laittoi siihen kaiken mitä hänellä oli, kaiken sen rakkauden jota hän tunsi Magnusta kohtaan, ainoastaan häntä.
Hieno kohta. Niin hieno.
"There was a price to be paid for any decision he made. There was a price for who he was. Other people paid it."

Midnight

  • Kelmi
  • ***
  • Viestejä: 89
Aivan mahtava! ;D ;D ;D
Niin sulonen!!!

Lainaus
Kaikki olikin ollut yhtäkkiä kristallinkirkasta, ja Alec oli ymmärtänyt viimeinkin kaiken.
Ihana, että se viimainkin tajus oman parhaansa!!!


Lainaus
"Minä en välitä", Alec sanoi vakaasti. Ja sitten, melkein tuskastuttavan hitaasti, hän kietoi kätensä Magnuksen kaulan ympärille ja suuteli häntä niin kuin ei ollut koskaan aikaisemmin suudellut. Hän laittoi siihen kaiken mitä hänellä oli, kaiken sen rakkauden jota hän tunsi Magnusta kohtaan, ainoastaan häntä.
Toi oli yksinkertaisesti vain pakko lainata!!
Koko ficin ehdottomasti parhain kohta!!!
Elämäsi ei muodostu päivistä jotka ovat menneet, vaan päivistä jotka muistat.