kirjoittaja: annicamaria
ikäraja: S
oikolukija: Pansy Paradise
genre: fluff/romance/angst
haasteet: Kerää kaikki hahmot-haaste (Neville Longbottom)
summary: En tiedä voiko sitä kutsua rakkaudeksi mutta tapa, jolla Harry suukottaa solisluitani kielii jostain sen suuntaisesta.
A/N: Neville siis kertojana. Omistettu erittäin myöhäisenä joululahjana ihanalle ihanalle Vaniljelle! Ole hyvä kulta
En omista hahmoja tai paikkoja, enkä saa sen puoleen hopeakaljuunoita, kuin kultasirppejäkään kirjoituksistani. Elkää lähettäkö räyhääjiä.
SALAISUUSMinä en tiedä mitä se on, enkä minä tiedä pitäisikö sen olla, mutta siinä minä huomaan istuvani, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin.
Harry syö aina aamupalan istuen minun vieressäni, joskus lounaankin. Hänen polvensa hipaisee aika ajoin omaani, tarpeeksi vihjaillakseen mutta liian vähän tunnustaakseen. Jälleen kuuma aalto kiirii varpaistani korviin asti, mutta en luo katsettakaan vihreäsilmäiseen, vaikka hänen kosketuksensa saakin huuleni vääntymään tahtomattani arkaan hymyyn.
Jokainen yö Harry kipuaa peiton alle viereeni, kun muut ovat jo nukahtaneet. Hiljaa hän kutittaa kylkiäni ja hipaisee nenänpäätäni. Minä en tiedä mitä tehdä, joten pidän vain lujaa kiinni. Sellainen minä olen hänelle, lohtu yksinäisissä öissä. Olen hänen marionettinukkensa ja tiedän tekeväni mitä vain, mitä hän ikinä minulta keksii pyytää. En tiedä voiko sitä kutsua rakkaudeksi mutta tapa, jolla Harry suukottaa solisluitani kielii jostain sen suuntaisesta.
Aamulla herätessäni käteni kurottaa Harryn tummia hiuksia, mutta paikka vieressäni on tyhjä. Luulisin yöllisiä tapahtumia uneksi, jos hän ei loisi minuun anteeksipyytävää katsetta jokaisen kerran, kun kohtaan hänet koulun käytävillä. Harryn silmistä paistaa käsky pysyä poissa ja salassa, joten jatkan matkaani yksin.
Se minä olen Harrylle, vain salaisuus. Päivisin olen se ystävä, jonka kotitehtävistä voi kopioida yrttitiedon esseen, öisin olen se ystävä, joka auttaa pysymään koossa paineen alla, jaksamaan vielä muutaman askeleen eteenpäin.
Toisinaan hiippailemme ulos järven rantaan ja heittäydymme makaamaan alasti rantahietikkoon. Minä seuraan Harryn pehmeitä kasvonpiirteitä sormellani ja hän vain hymyilee. Nenä, otsan kaari, hymykuopat. Sormeni pysähtyy lopulta punaisille huulille, jotka peitän omillani. Maistan niiden makeuden, enkä halua koskaan lopettaa.
Aamulla Harry ei kuitenkaan enää istu viereeni, vaan harhaileva katseeni löytää hänet aasialaisen tytön kainalosta. Omat silmäni kohtaavat vihreät, jotka viestittävät tällä kertaa jotain muutakin, kuin anteeksipyynnön.
Ja sinä hetkenä tiedän, ettei hän enää ikinä tule takaisin.