Ryuzaki onpas hankala nikki
Lue ihan rauhas, hyvä jos kiinnostaa. Eka kommentoija koko ficissä, toivottavasti jaksat lukea tänne asti.
A/N: Vau, seitsemäs luku. Mä en koskaan kuvitellut pääseväni tänne asti näin helposti. Ja nyt Alexin ajatuksissa on hiukan sellaista joka saattaa hiukan selventää asioita niille joille fandom ei ole tuttu. Ja tää olii ehkä tähänastisista luvuista vaikein kirjoitettava.
Words:1 007
Osa VII Alexin selkää kivisti istumisesta. Juna oli lähtenyt tunti sitten ja viimeinkin hän tajusi, että matka oli hirveän pitkä. Liian pitkä. Neljä kokonaista päivää sillä kuluneella ja muhkuraisella tuolilla. Onneksi hänellä oli Mars. Vaikkakin toiset, jotka olivat samassa vaunussa vilkuilivat koiraa epäilevästi. Hän ei halunnut välittää niistä katseista, ne tuntuivat niin julmilta ja väheksyviltä. Hän tosiaan näytti kuuluvan ihan toiseen paikkaan kuin junaan, joka kiemurteli ja kaarteli ennen kuin saapuisi rajalle, missä oli turvatarkastus. Jos hän selviäisi sinne asti, kaikki olisi hyvin.
Alex tavallaan halusi pois maasta, mutta samalla hän halusi jäädä. Isä oli vieläkin täällä. Eikä vapaudesta ollut tietoakaan. Zaza taas oli vapaana, lehdet olisivat kertoneet, jos hänet olisi saatu kiinni. Hänen elämänsä oli kääntynyt päälaelleen syyskuussa, siitä oli nyt jo 9 kuukautta. Aika oli kulunut hirveän nopeasti. Hän muisti vieläkin pommin räjähdyksen, miten ikkunat olivat helisseet luokkahuoneessa. Toiset saattoivat jatkaa elämää normaalisti, mutta hänelle se ei ollut mahdollista.
Kaikki oli muuttunut juuri sinä päivänä. Hän oli joutunut kadulle, pari kuukautta pommin jälkeen. Tai pikemminkin hän oli karannut Hiltonista, pahamaineisesta lastenkodista. Onneksi hän oli tutustunut Sofiaan.
Alex katsoi ulos ja näki miten juna kiisi Satelliitin reunaa pitkin. Slummilähiön asumukset olivat vain pieniä hökkeleitä ja metalli- ja pahvi rakennelmia. Alex oli ollut onnekas kun ei ollut koskaan asunut siellä. Silti lapset, jotka vilkuttivat junalle sen mennessä ohi, vaikuttivat onnellisilta. He eivät tienneet paremmasta. He eivät tienneet, että Nikolashin avustajat eivät olleet koskaan nälissään ja heillä oli aina katto päänsä päällä.
Ja kaikki, kaikki tuska oli vain yhden henkilön aikaan saamaa. Nikolash oli presidentti, joka ei välittänyt kansalaisistaan, antoi heidän kuolla nälkään rauhassa. Alex ei edes muistanut aikaa ennen Nikolashia. Presidentti hallitsi maata yksinvaltiaan tavoin, kaikki jotka yrittivät saada oikeutta, kuten Alexin isä, laitettiin vankilaan. Ja nyt hän oli jättämässä sen kaiken taakseen. Hän uskoi, että kaikki muuttuisi hyväksi, kunhan hän vain pääsisi pois maasta.
Muualla maailmassakin oli huomattu Kaksoivuortenmaan tukala tilanne. Alex oli katsonut uutisia Rautatieaseman tv:stä. Punainen Risti oli kuulemma lähettämässä apua kodittomille lapsille ja nuorille. Nikolash oli kommentoinut ettei hänen kansalaisensa tarvinneet apua. Eikä kukaan ollut uskaltanut panna vastaan.
Kaupunki jäi pian taakse ja Alexia alkoi väsyttää, luomet painuivat alas. Hän ei ollut nukkunut kunnolla pariin päivään ja nyt se tietenkin kostautui. Hän ei voinut enää vastustaa väsymystä ja pian hän olikin unessa.
Alex istui kotona keittiön ääressä. Talossa oli hiljaista. Mutta hän ei tuntenut oloaan yksinäiseksi, ei nyt. Hän nousi kuitenkin ja meni ikkunan ääreen katsomaan miten jotkut pelasivat kadulla. Pojat huomasivat poliisit ja lähtivät karkuun. Elämä oli aivan tavallista. Alex nappasi reppunsa ja urheilukassinsa ovenpielestä ja lähti kouluun.
Kadulla oli ihmisiä, jotka olivat matkalla kouluun tai töihin. Alex kääntyi tottuneesti kulmasta ja koulurakennus melkeinpä näkyi jo.
”Moi”, sanoi Edi, joka liittyi Alexin seuraan.
”Moi”, hän vastasi konemaisesti.
”Tuletko tänään treeneihin?”
”Miltäs näyttää?” hän sanoi viitaten urheilukassiinsa. Edi nyökkäsi hyväksyvästi. Hän oli heidän joukkueensa tunnollisin pelaaja.
Alex näki usein kodittomia matkallaan kouluun. Nytkin heitä norkoili kujilla ja kauppojen läheisyydessä jonne ihmiset menivät. Osa istui kadun reunalla pahvinen kahvimuki edessään. Yleensä lapset säntäilivät ympäriinsä ja pyysivät aikuisilta, perheellisiltä naisilta rahaa. Alex suhtautui kodittomiin välinpitämättömästi. Tietysti hän sääli heitä, mutta ei viitsinyt näyttää sitä.
Hänen huomionsa kiinnitti tyttö, joka nojaili autiotalon tiiliseinään ja tuijotti suoraan Alexin silmiin. Tytöllä oli takkuisten ruskeiden hiusten päällä rähjäinen lippalakki, joka näytti roskiksesta kaivetulta. Myös takki oli samanlainen. Tytön kasvot olivat kapeat ja kalpeat. Silmistä paistoi epätoivo.
Alex pysähtyi keskelle katua. Edi tuijotti Alexia, mutta hän ei välittänyt. Alex ei saanut silmiään irti Sofian silmistä. Hän tiesi, että se oli Sofia. Mutta kun Alex pakotti itsensä katsomaan muualle, hän näki väkijoukossa itsensä ja Sofian. Sofia piti häntä kädestä ja hymyili. Alex itsekin näytti onnelliselta.
”Alex, ootko kunnossa?” ääni oli Sofian, mutta kumpikaan Sofia ei puhunut. Sanat näyttivät tulevan Edin suusta. Joku ravisteli häntä, vaikkei kukaan ollut tarttunut häneen.
”Alex.” Hän säpsähti hereille. Sofia istui hänen vieressään, mutta tytöllä ei ollutkaan samoja vaatteita kuin unessa. Sofian hiukset olivat nutturalla ja hänellä oli päällään puhtaat farkut ja t-paita. Alex räpytteli silmiään.
”Ootko sä kunnossa?” Sofia kysyi.
”Joo, taisin nukahtaa”, Alex sanoi. Sofia hymyili Alexille. ”Mitä?”
”Sä sanoit mun nimen unissas. Minkälaista unta sä näit?” Sofia kysyi ja Alex tunsi punan nousevan poskilleen. Se on vain Sofia, Sofialle hän voisi kertoa kaiken.
”Unessa olin menossa kouluun, ihan kuin sitä pommia ei olisi ollutkaan. Ja sä olit kadulla, tuijotit minuun”, Alex sanoi. Hän luotti Sofiaan, he olivat kokeneet yhdessä monia asioita.
Sofia nyökkäsi. Heidän ylleen laskeutui hiljaisuus, kumpikaan ei jaksanut sanoa mitään. Sofia nojasi hiukan Alexiin ja Alex kiersi kätensä tytön ympärille.
”Haluaisitko sä, että se sun unesi olisi totta? Että tätä kaikkea ei olisi koskaan tapahtunutkaan?” Sofia kysyi hiljaa Alexilta.
”En. Ilman sitä mulla ei nyt olisi sua”, Alex sanoi ja suuteli Sofiaa kevyesti. Sofia hymyili vasten Alexin huulia.
Matka rajalle tuntui ikuisuudelta, Alex ei kestänyt vain istua paikoillaan, kun oli jo niin monta kuukautta pyörinyt koko ajan ulkona ja mennyt vasta myöhään illalla nukkumaan. Hän huomasi, että nukkuminen tuolissa, koko ajan istuen, ei ollut mitenkään mukavaa. Hänellä oli niska kokoajan kipeä, päänkääntäminenkin teki kipeää. Alex huomasi miten muilla matkustajilla, jotka olivat räsyisen näköisiä hekin, oli mukanaan pieniä tyynyjä ja peittoja. Alexilla oli vain takkinsa. Joka ilta hän kietoutui siihen ja toivoi kaiken olevan taas pian hyvin.
Rajalla, juna käytiin huolellisesti läpi. Kaikki kolot tutkittiin ettei mukana olisi yhtäkään jänistä. Sitten jokaisen piti näyttää erityinen lupa, joka oli hankittu valtiolta, että sai poistua maasta. Alexin luvan oli hommannut yksi salakuljettaja, joka hommasi ihmisiä rajan yli kohti parempaa elämää. ”Lupa, lippu ja henkilötodistus kiitos”, sanoi mustalakki Alexin kohdalla. Alex ojensi tarvittavat paperit. Mustalakki katsoi pitkään henkilötodistusta.
”Joseph Barculo?” mustalakki kysyi ja Alex nyökkäsi. ”Matkustatko yksin?”
Alexin mielestä kysymyksiä oli liikaa, hän ei ollut varautunut siihen.
”Kyllä. Muut sukulaiseni ovat menneet edeltä”, Alex vastasi ja joutui kaikin voimin peittelemään hänen tärisevää ääntänsä.
Mustalakki nyökkäsi hyväksyvästi ja Alex melkein huokaisi helpotuksesta. Hän kuitenkin tajusi, että se herättäisi huomiota. Mustalakit jatkoivat matkaansa junassa ja pian se jatkoi matkaa. Mutta kun Alex katsoi ulos, hän näki miten mustalakit raahasivat perhettä, jossa nainen oli selvästi raskaana ja mukana oli pikkulapsia. Vanhemmat lapset itkivät, nuoremmat olivat kauhuissaan. Maailma oli epäreilu.
A/N2: Sori, tulee nyt vähän myöhässä mutta en huomannu kun Merrrí oli lähettänyt tän jo aikaisemmin.
Ja suosittelen lukemaan Marja-Leena Tiaisen Alex ja pelon aika, niin kaikki on vähän selvempää...
