Title: Kukkia käsissään
Author: Parisade
Genre: angst
Rating: K-11
Pairing: Cho/Cedric
Disclaimer: Pottermaailma, Cho ja Cedric ovat upean J.K. Rowlingin, enkä hyödy niiden lainaamisesta hiukkaakaan.
Summary: Hetken tuska on liian todellista ja yhtä kovaa kuin silloin alussa.
A/N: tämä fikki osallistuu 12+ virkettä haasteeseen ja canon10:een. Kommentit ovat tervetulleita.
Kukkia käsissään
Cholla on valkoinen hattu ja niin paksu kaulahuivi, että sen takaa tuskin näkee, muuta kuin valkoista, valkoista, valkoista; lunta kaikkialla ja liian ohuet pohjat kengissä. Kädet ovat lapasettomat ja melkein siniset lukuun ottamatta kirkkaanpunaista lakkaa kynsissä, eikä Cho edes tunne, ei tunne muuta kuin jäätyvät kyyneleet, jotka valuvat mustina poskille. Ei olisi pitänyt laittaa meikkiä tänään, ei olisi pitänyt tulla tänään, sillä surulle ilma on liian kylmä ja hanki liian paksu.
Mutta siihen hankeen Cho polvistuu; laskeutuu eteen marmorisen kiven, jonka mustista ja kiiltävistä kirjaimista melkein heijastuu taivaalta leijuvien hiutaleiden kuvat. Hitaasti Cho kurkottaa kädellään pyyhkäisemään lumet hautakiven päältä pois; hän kuorii Cedricin muiston merkin esille sieltä kinosten alta ja painaa nyrkit silmilleen kyynelten tulviessa ulos.
Valoisaa, nyt on valoisaa kuin kevätpäivänä ja Cedric on vierelläsi ja hän nauraa.
Mutta Cho ei kuule naurua, hän kuulee vain oman äänettömän itkunsa ja tuulen, joka ulisee näillä kuoleman kujilla. Cedric on yksin, mutta monen joukossa; Cho on kaikkea samaa ja he molemmat ovat menettäneet kaiken. Cedricin kuoleman jälkeen ennen väreissä välkkyvästä maailmastakin on tullut paljon tyhjempi ja sudenkorentokaulakoru, jonka poika joskus ripusti tytön kaulaan, on tummunut niin paljon, ettei enää edes näytä hopealta.
Kallankukat, joita Cho on kouristuksenomaisesti puristanut kädessään niin kauan, että kimpun varret ovat jo katkeilleet, lasketaan lumelle makaamaan. Niiden koristamanakin hauta näyttää autiolta; on vain kiveä ja tummista uurteista muodostuvia sanoja; Cedric Diggory ja ikuisesti. Ihan ikuisesti Chon askeleet tulisivat kantamaan tälle hautausmaalle ja tälle haudalle; Cedricin hän muistaisi vaikka kaikki muu unohtuisikin. Olisi ihan sama, vaikka hän olisi joskus onnellinen ja vastahakoinen muistamaan edellistä elämää; Cedricistä hän ei luopuisi sillä poika oli ollut hänen ensimmäisensä ja rakkaimpansa, liian tärkeä, jotta Cho suostuisi vain päästämään irti.
”Ced, sinä ostit minulle sudenkorennon ja sinua minä rakastan.”
Cho painaa käden suulleen kun valkeudesta ei kuulu vastausta. ”Niin minäkin sinua”, olisi Cedric ennen sanonut ja suudellut sitten niin pitkään, että Chon jalat olisivat menneet hyytelöksi ja kaipaavana hän olisi nojautunut lähemmäs kunnes heitä ei enää olisi erottanut erillisiksi ihmisiksi. Hetken tuska on liian todellista ja yhtä kovaa kuin silloin alussa ja Chon on pakko kietoa kädet ympärilleen, jotta pystyisi hengittämään. Miksi maailman nimessä näin, mitä he muka olivat tehneet ansaitakseen tämän? Cho oli ollut lempeä ja ystävällinen ja Cedricin ajatukset olivat käyneet aivan kaikessa. Ainakin kaikessa muussa kuin niissä uhissa, joita maailman sydämessä piili.
Kirkonkello lyö kolmea ja Cho nousee; hitaasti ja itkien kohoaa maasta kuin jokin siivetön ja särkynyt ja lähtee haparoivin askelin polulle ja pois pois pois, jonnekin missä elämä ei tunnu niin pahalta. Ja hautausmaa on kuin jäätikkö Chon kulkiessa sen läpi, liian kylmä, liian kalmainen. Pakkanen rohduttaa huulet huulirasvan läpikin ja Chohon sattuu. Maailma on liian pieni ja taivaankansi liian suuri, mutta jossain siellä Cedric on; hänen on pakko olla ja joskus vielä Cho hänet kohtaa.
Mutta kotimatkalla vastaan tulee vain kasa lumisotaa leikkiviä lapsia ja yksi posteljooni, jonka laukku on huurtunut pakkasesta, eikä Cho näe enää vaikka ilta ei edes hämärrä, sillä tämä on epäreilua ja tämä on väärin.
Ja juuri tätä on elämä.