Ikäraja: S
Genre: romance
A/N: Tunnelmapalanen. Kommentit ovat ihania.^^
Valoa ja varjoa
Valo kuoli vailla ääntä. Se vain riippui horisontissa, vuodatti vertaan pilville, ja valahti pimeyteen. Aivan hiljaa.
Jotenkin se sai hänet aina surulliseksi, se, että jokin niin kaunis ja vahva saattoi heittää henkensä niin hiljaa, vailla huutoa. Kuoleman jälkeen äänien kuului jäädä kaikumaan, niiden kuului heijastua ja luoda elämän illuusio, vaikka kaikki oli jo ohi.
Robin istui vanhan puusillan kaiteella ja katseli suu vakavana viivana pimeyden nousua. Se nieli valon viimeiset hehkuvat veripisarat ja teki varjoista pitkät ja muodottomat. Tyttö heilautti jalkansa kaiteen väärälle puolelle, sille pelottavammalle puolelle, ja nojautui eteenpäin.
Hän puristi tiukasti kaidetta ja keskittyi säilyttämään tasapainonsa. Näky oli aina vaivan arvoinen, kun kaupungin valot syttyivät ja sillan alla virtaava joki heijasti ne. Se oli kaunis jäähyväiskulkue oikealle valolle, se keinovalojen tuike.
– Taas katselemassa katulamppuja?
Robin hymyili kuullessaan äänen. Hän katseli yhä vettä ja sen virrassa keinahtelevia heijastuksia, eikä kääntynyt katsomaan Ceciliä.
Tunne oli liian lasinen ja liian kirkas. Se näkyisi katseesta ja voisi mennä rikki, jos toisen katse ei olisikaan yhtä kirkas.
– En minä katulamppuja katsele, Robin sanoi.
– Ihan miten vaan, Cecil sanoi ja Robin tunsi kihelmöintinä ihollaan se, kun poika nojasi kaiteeseen hänen vieressään, katseli sitä mitä hänkin, ja hengitti ihan siinä vieressä.
– Etkö sinä ikinä kyllästy tuohon? Cecil kysyi, kun aika hiipi hitaasti heidän ohitseen ja tuhannet kaukaiset auringot puhkoivat yötä.
– Miten niin?
– Se on kuitenkin vain vettä ja valoa, Cecil sanoi.
Robin hymyili. Joskus hän oli suuttunut Cecilin tapaan esittää tuollaisia kysymyksiä. Sitten hän oli ymmärtänyt, että vain erilaiset pinnat muokkasivat toisiaan. Kun Robin halusi kuulla laulua, Cecil halusi juosta ympyrää. Kun Robin katseli vettä ja valoa, hitaasti virtaavaa jokea, heijastuksia ja tähtiä, Cecil katseli myrskytuulia ja kieppuvaa pimeyttä, näki valoa siinä, missä oli vain valon hauta.
– Yhtä hyvin voisit sanoa, että ihminen on vain soluja ja luita, Robin sanoi.
– Niinhän on, Cecil sanoi.
– Etkö sinä koskaan katso kauemmas? Robin kysyi. – Eivätkö unelmat ole enemmän kuin solujen ja luiden tuotosta?
– Jos olen onnellinen katsoessani lähelle? Cecil kysyi hiljaa. – Ei minun tarvitse katsoa kauas, kun unelmani on vieressäni. Kun sinä olet siinä, minun ei tarvitse nähdä kauemmas.
Robin puristi kaidetta tiukemmin. Lasi helisi sisällä ja katseessa.
Älä riko minua, ole kiltti. Minä olen helposti särkyvää.
– Minä, Cecil sanoi ja hänen sormensa hipaisivat Robinin niskaa, – Kuulun sinulle. Nyt ja aina.
Sydän löi, vesi virtasi hitaasti ja tuhannet valot, luonnolliset ja keinotekoiset, heijastuivat sen pinnasta. Robin katseli vettä ja heijastuksia, ja ilma tuntui pusertavan keuhkoja.
Ajatukset olivat jossain pusertuneen ilman ja sydämen lyöntien välissä. Niitä ei saanut houkuteltua sanoiksi, eikä teoiksi.
Minä en mennytkään rikki.
Cecilin lämpö vetäytyi kauemmas pojan nojautuessa poispäin.
Voi luoja anna minulle sanoja. Anna jotakin. Älä anna minun rikkoa itse itseäni.
Cecil käveli, hänen askeleensa olivat vaimeat lankkuja vasten, lenkkarit vaimensivat äänen ja kunhan hän pääsisi polkupyörälleen, hän olisi poissa. Kuuluisi vain renkaiden hurina ja lasin särkyminen.
– Ei, Robin parahti ja kiepahti ympäri.
Hän nousi kaiteelle ja loikkasi sillalle.
Cecil oli kumartunut näpräämään pyöränsä lukkoa. Katulampun pehmeä valo ylsi häneen juuri ja juuri.
Cecil suoristautui, kääntyi ja Robin jysähti hänen rintakehäänsä vasten. Robin kietoi kätensä Cecilin ympärille ja painoi päänsä pojan t-paitaa vasten. Syksyinen ilta oli viilentänyt Cecilin käsivarret, ne tuntuivat pehmeille kiertyessään silittämään Robinin selkää ja kylkiä.
– Olen sinun, Robin sanoi hiljaa.
