Bleeding Love|K-11|AU, death-fic|Seamus Finnigan + muita| 13/13 (VALMIS)

[yuuri]

Title: Bleeding Love
Author: yuuri
Raiting: K-11
Genre:Drama, Romance, Life...AU,death-fic
Characters:Seamus, Harry, Hermione, Blaise, Dean + monia muita
Haasteet: FF100-024. Perhe
Disclaimer: Meyer omistaa Twilight-saagan, minä vain lainaan juonta ja ideaa, en saa rahaa tai mitään muutakaan tästä. Korkeintaan mielihyvää ja muutaman kommentin. Leona Lewis omistaa kappaleensa Bleeding Love, sekä BoA omistaa Every Heart:n, joka näkyy vasta viimeisimmissä luvuissa.

A/N: Tämä juoni/idea tulee siis Meyerilta, mutta alunperin olen julkaissut tämän naurtoversiona Animu.fi:ssä nikillä yuu-chan, mutta nyt päätin potterisoida tarinan ja muokata sitä niin, että nimet ja tuollaiset sopivat pottermaailmaan. Ja pahoittelen, jos luvut eivät ole pitkiä, mutta no itse olen niihin tyytyväinen Kukaan ei siis ole Noita TAI Velho TAI mikään muukaan taikaolento (jos nyt vamppeja ei lasketa.. )

SUMMARY He ovat kuin toisesta maailmasta.

______________________________________________________________________________


Prologi


Minun, Seamus Finniganin tarina alkaa siitä, mihin kaikki tarinat yleensä loppuvat; kuolemasta.
Menetin vanhempani muutama kuukausi sitten auto-onnettomuudessa. Minä olin se, joka selvisi. Silti jätin surun taakseni ja jatkoin elämääni.

Muutin pois lapsuuden kaupungistani, Newbridgesta ja aloitin viimeisen lukiovuoteni pienessä kaupungissa, Ipswichissa.
Silloin, junasta ulos astuessani, en vielä voinut tietää, kuinka paljon vanhempieni kuolema muuttaisi elämäni.

Lopullisesti.


______________________________________________________________________________


I.

Closed off from love
I didin't need the pain
Once or twice was enough
And it was all in vain
Time starts to pass
Before you know it you're frozen...

Istuin lukioni ruokalassa yksin, pyöreän pöydän ääressä ja tuijotin edessäni olevaa tarjotinta. Lihamureke ei näyttänyt kovin houkuttelevalta, joten tyydyin ryystämään appelsiinimehuani.
”Hei! Seamus Finniganhan se oli?” ruskeahiuksinen tyttö kysyi ja istahti eteeni. Nyökkäsin häkeltyneenä. Olin ehtinyt olemaan vasta muutaman tunnin koulussa ja senkin ajan olin viettänyt rehtorin kansliassa kurssitarjotinta suunnitellen.

Joku tökkäisi minua kylkeen ja hätkähdin hieman. Känsin katseeni viereeni istuneeseen poikaan, joka hymyili leveästi.
”Ei kai haittaa, kun tungemme tähän Hermionen kanssa? ” poika kysyi ja nyökäytti päätän tyttöä kohti.
Vilkaisin edessäni olevaa ruskeahiuksista tyttöä, joka kuori mandariinia keskittyneen näköisesti. Hermione. Painoin nimen muistiin ja käänsin katseeni takaisin vieressäni istuvaan poikaan. Pojan hymy oli ystävällinen ja se loisti silmissä asti. Huomasin itsekin hymyileväni.
”Ei. Ei haittaa. Ihan mukavaa saada ystäviä”, vastasin pojalle, joka virnisti ja heilautti kättään kutsuvasti jollekin. Katsahdin siihen suuntaan, johon poika oli heilauttanut ja näin kahden pojan kävelevän pöytää kohti hymyillen.

”Harry, kappas, sinäkin olet syömässä”, toinen pojista sanoi. Pojan mustat hiukset sojottivat jokaiseen ilmansuuntaan ja tummaiho oli kuin suklaata.
”Blaise, ole kohtelias ja istu alas”, Harry sanoi pojalle, joka totteli ja istahti Hermionen viereen.
”Sinä myös, Dean”,Harry jatkoi ja sai toisenkin pojan istahtamaan.

Deaniksi kutsutulla pojalla oli musta pipo päässään, mutta osa pojan ruskeista hiuksista roikkui tämän oikean silmän päällä. Kaikin puolin molemmat pojat vaikuttivat rauhallisilta ja mukavilta, joten hymyilin heille ystävällisesti. Dean nyökäytti päätään hieman, josta pystyin päättelemään hänen olevan hirveän ujo, kun taas Blaise väläytti suuren virnistyksen minulle.

”Seamusko se oli?” Blaise kysyi ja tuijotti tummilla silmillään minua. Nyökkäsin, mutta en ehtinyt vastaamaan mitään, Blaise jo aloittaessa puhumaan Harrylle jostain hyvin tärkeältä vaikuttavasta asiasta. Hermione hymyili minulle pienesti, mutta keskittyi pian taas mandariinin syömiseen, joka oli laskujeni mukaan jo neljäs.
Minua ei haitannut, vaikka olinkin ulkona keskustelusta, joka oli kääntynyt tuleviin syystanssiaisiin. Jopa Hermione oli liittynyt mukaan keskusteluun. Minä tyydyin uppoutumaan ajatuksiini ja olin hyvin tyytyväinen.

Ajatuksissani käännyin tuijottamaan ruokalan suuresta ikkunasta ulos. Juuri silloin ruokalan lasinen ovi aukeni ja katseeni kiinnittyi tulijoihin.
Jokainen heistä oli kalpea, kuin he olisivat haudasta nousseet. Ensimmäisellä tulijalla oli oranssit hiukset ja punertavat silmät. Pojalla oli repaleiset housut ja puoliavonainen kauluspaita. Huulessa pojalla oli pyöreä koru ja pitkät hiukset oli sidottu niskaan. Omalla, karulla tavallaan poika oli komea. Pojan takana asteli ehkä kaunein näkemäni tyttö. Tytöllä oli vaaleat hiukset, jotka oli laitettu pyöreälle nutturalle, mutta kasvoja kehysti muutama hiussuortuva. Nämä kaksi hyvin kaunista olentoa asteli ruokalan läpi, vapaaseen pöytään, ihailevien katseiden saattelemana.

Pian samaisesta ovesta asteli kaksi muuta poikaa, jotka olivat yhtä kalpeita kuin hieman aikaisemmin saapuneet poika ja tyttö. Toisilla pojista oli mustat rastat, jotka oli sidottu löysälle poninhännälle niskaan. Pojan silmät olivat punaiset, joten syvän musta pupilli erottui pelottavan hyvin. Pojan takana oleva poika oli hieman lyhyempi. Takana kävelevällä pojalla oli pitkät vaaleat hiukset, jotka oli vain osittain vedetty kiinni, loput roikkuivat vapaina ja osa vaaleista hiuksista roikkui pojan vasemman silmän päällä. Myös nämä henkilöt olivat mielestäni hyvin kauniita katsella.

Myöhemmin saapuneet pojat olivat puolessa välissä ruokalaa, kun ovi aukesi jo kolmatta kertaa. Käänsin katseeni noista kauniista ihmisistä kohti ovea ja henkäisin.
En ollut nähnyt ikinä mitään vastaavaa.
Sisään astuneen pojan hiukset olivat pystyssä ja ne olivat toffeen ja suklaanruskean väriset ja iho oli kauniin vaalea. Pojan kasvot tekivät pojasta hieman julman näköisen. Silmät olivat täysin erilaiset. Oikea silmä oli lähes yönmusta, mutta toinen silmä oli samanlainen, kuin hetkeä aikaisemmin ilmestyneellä mustatukkaisella pojalla; punainen, kirkkaan mustan pupillin kera. Tuon punaisen silmän yli kulki pitkä arpi, joka ulottui lähes pojan huulille asti.

En saanut silmiäni irti pojasta ja edes hänen ulkonäkönsä ei pelottanut minua. Äkkiä tajusin pojan katsovan minua suoraan silmiin. Mieleni teki kääntää katseeni, mutta en tehnyt sitä. Tuijotimme toisiamme, kunnes poika istahti alas ystäviensä seuraan ja käänsi katseensa heihin. Minäkin vilkaisi nopeasti pöydässäni istuvia uusia ystäviäni.

”Keitä he ovat?” kysyin vieressäni istuvalta Harrylta. Poika katsahti minuun, mutta käänsi sitten katseensa vastapäätä istuvaan tyttöön, Hermioneen. Tyttö huokaisi.
”Malfoyt”, tyttö sanoi hiljaa. Nyökäytin päätäni ja käänsin katseeni takaisin pöytään, jossa nuo viisi kalpeaa, mutta kaunista hahmoa istuivat.  Viimeiseksi sisään tullut poika tuijotti minua ja jouduin kääntämään katseeni pois.
He ovat kuin toisesta maailmasta. Ajattelin, enkä voinut vielä silloin tietää kuinka oikeassa olin.


___________________________________________________________________________

A/N2: Tässä olkaa hyvä, Kommenteista ei ole koskaan haitta olivat ne sitten ihkutuksia tai rakentavia..

[yuuri]

____________________________________________________________________________

II



...But something happened
For the very first time with you
My heart melted to the ground
Found something true
And everyone's looking round
Thinking I'm going crazy...

Kävelin biologian luokkaan ja vein rehtorin antaman paperin luokan edessä seisovalle opettajalle, joka nyökkäsi pienesti ja osoitti luokan ainoaa vapaata paikkaa, johon minun tulisi istua. Kävelin rauhallisesti pöydän luo ja istuin vieläkin rauhallisemmin tuolille, sydän pamppaillen. Vieressäni istui se sama poika, jonka olin ruokalassa nähnyt. Vilkaisin poikaa, joka käänsi katseensa nopeasti pois.

Sivusilmällä näin pojan luikertelevan tuolissaan ja sulkevan vähän väliä silmiään. Meinasin kysyä häneltä, oliko kaikki hyvin, mutta äkkiä hän otti laukkunsa ja säntäsi luokasta ulos. Katselin hämmentyneenä hänen peräänsä, enkä osannut päättä mitä ajattelisin. Ehkäpä minä haisen pahalta? Ajattelin ja varmuuden vuoksi nuuhkaisin päälläni olevaa mustaa neulepaitaa. Se ei tuoksunut muuta kuin pesuaineelle. Huokaisin ja kellon soidessa heitin ruskean laukkuni olalle ja poistuin luokasta.

Olin ajatuksissani ja melkein törmäsin Harryyn, joka käveli käsikkäin Hermionen kanssa.
”Anteeksi. En huomannut”,mutisin. Harry virnisti minulle.
”Ei se mitään. Sellaista sattuu”, poika totesi ja lähdimme kolmestaan kulkemaan kohti koulun aulaa ja pääovea.

Pihalle päästyämme tiemme erosivat, Harryn ja Hermionen jäädessä hopeisen avomersun luokse. Omalla tavallani olin hieman kateellinen Harrylle. Poika oli rikkaasta perheestä, joten tämä sai melkein mitä halusi. Pojalla oli jopa kaunis tyttöystävä. Tosin Hermione, saati sitten muut tytöt eivät kiinnostaneet minua. Tämän seikan olin huomannut täyttäessäni kuusitoista.

*

Olin ollut viettämässä synttäreitäni kavereideni kanssa Newbridgen suuressa puistossa. Myöhään illalla, kaikki muut paitsi minä ja silloinen paras ystäväni, Ronald olimme jääneet vielä tuijottelemaan tähtiä.

Teimme sitä usein yhdessä. Hiljaisuuden vallitessa Ronald oli kertonut minulle muuttavansa pois, toiseen kaupunkiin. Tiesin, että minun tulisi ystävääni ikävä, mutta ajan kulkuun ja suuntaan ei pystynyt puuttumaan. En vastannut Ronaldille mitään ja äkkiä tajusin pojan olevan puoliksi päälläni ja suutelevan minua.

Hämmästyin aluksi, mutta tajusin pian nauttivani siitä, joten vastasin suudelmaan. Ronald irrottautui minusta pian ja huokaisin pettyneenä. Tuijotimme toisiamme silmiin ja tiesin, että emme tulisi enää koskaan näkemään toisiamme.

Silti olin onnellinen Ronaldin suudelmasta. Se oli muisto, jonka säilytin visusti itselläni ja tiesin Ronaldin tekevän samoin, oli hän missä tahansa. Se oli meidän salaisuutemme.

*

Havahduin muistoistani mustan avomaasturin kiitäessä ohitseni. Kuskin penkillä istui yksi niistä kalpeista tyypeistä, se jolla oli huulessaan lävistys ja pitkät oranssinpunaiset hiukset. Pojan vieressä istui vaaleatukkainen tyttö, joka tuijotti minua violetin sävyisillä silmillään. Käänsin katseeni maasturin lavalle. Toinen vaalea pariskunta seisoi lavalla pidellen toisistaan kiinni. Vaaleahiuksisen pojan hiukset hulmusivat maasturin kiihdyttäessä vauhtiaan. Näin, kuinka mustatukkainen poika tiukensi otettaan vaaleasta pojasta. Hymyilin hieman. Rakkauden kohteella ei ole väliä, kunhan häntä rakastaa. Ajattelin ja jatkoin matkaani kohti lukion porttia.



Muutamia päiviä myöhemmin olin jo tottunut uusien ystävieni, Harryn ja Hermionen sekä Blaisen ja Deanin erilaisiin luonteisiin ja tulin toimeen heidän kanssaan.

Dean oli hiljainen, mutta puhuessaan puhui vain asiaa, toisin kuin poikaystävänsä Blaise, joka heitti huulta aina milloin mistäkin ja oli koko ajan liikkeessä.

Hermione oli normaali tyttö. Tai ainakin oletin niin. En minä kauheasti tyttöjen ajatusmaailmasta tiennyt. Sen kyllä ymmärsin, että Harry oli osunut kultasuoneen saadessaan Hermionen itselleen. Ilmeisesti tyttö oli yksi koulun suosituimmista oppilaista, niin tyttöjen kuin poikienkin keskuudessa, mutta minun mielestäni Hermione sopi Harrylle mainiosti. Tyttö tasapainotti Harryn villiä luonnetta hieman rauhallisemmaksi.

Harry oli huumorintajuinen ja räväkkä teinipoika, joka nautti minun kiusaamisestani. Tosin, ehkäpä annoin siihen aiheen.

Olin huomannut ajattelevani sitä outoa poikaa, jonka olin nähnyt ensimmäisenä päivänä ruokalassa ja myöhemmin biologian tunnilla. En ollut nähnyt poikaa sen päivän jälkeen ja olin melkein ollut jo viikon koulussa. Tavallaan minua harmitti se, miten poika oli käyttäytynyt minua kohtaan biologian luokassa. Täysin tylysti ja saanut jopa minut ajattelemaan, että tuoksuin pahalle.

Astelin biologian luokkaan ja sydämeni jätti lyönnin väliin. Toffeesuklaa (nimi, joksi poikaa kutsuin) poika istui omalla paikallaan. Tuijotin poikaa hetken lumoutuneena, mutta muistin sitten pojan edellisen kerran käyttäytymisen, kiukku nousi pintaan. Äkäisesti kävelin paikalleni, pojan viereen ja heilautin laukkuni pöydälle. Mulkaisin poikaa kiukkuisesti, mutta käänsin sitten pääni kohti luokan etuosaa ja opettajaamme.

Opettaja kertoi, että saimme rentoutua sen tunnin aikana katsellen dokumenttia solujen jakautumisesta, koska hänen pitäisi korjata muutamia esitelmiä. Koko luokka huokaisi helpotuksesta, ja muutama oppilas edessäni rojahtivat vasten pulpettia ja alkoivat muutaman minuutin sisällä hengittämään hyvin raskaasti. Hymyili nukkujille. He eivät ainakaan tarvitse toista rentoutumiskehotusta. Ajattelin hymyssä suin.

Tuijotin hetken aikaa televisiosta pyörivää dokumenttia, mutta pian epämiellyttävä tunne valtasi minut. Niskani kihelmöi enkä voinut olla vilkaisematta vieressäni istuvaa, komeaa poikaa.
Kääntyessäni kohtasin kirkkaasti loistavat, eriväriset silmät. Säikähdin hieman, mutta pian nuo erilaiset silmät saivat lumottua minut ja tiesin, että en pystyisi unohtamaan niitä vaikka yrittäisin.

”Seamus Finnigan?” poika kysyi ja nyökkäsin pienesti. Pojan ääni oli matala, mutta soinnukas. Pojan ääni eli täysin omaa elämäänsä.
”Sinullakin on varmaan nimi?” kysyin ehkä hieman tylymmin kuin tarkoitukseni oli. Jos poika huomasi sen, hän ei antanut sen näkyä.
”Theodore. Theodore Nott”, poika vastasi ja hymyili vinosti. En voinut olla vastaamatta pojan... Theodoren hymyyn. Tuijotimme toisiamme hiljaa ja jotenkin minusta tuntui, että hänessä oli jotain erilaista kuin viime kerralla.

Katsoin Theodorea tarkemmin ja yritin muistella miltä hän näytti muutama päivä sitten, kunnes äkkiä tiesin mikä minua hänessä häiritsi. Pojan iho oli ollut ensimmäisellä kerralla kalpea, lähes yhtä valkoista kuin kalkki, mutta nyt se oli hieman tummempi. Ei paljon, mutta ei enää läpikuultavan vaalea. Toinen asia joka oli erilaista pojassa, olivat pojan silmät. Edellisellä kerralla ne olivat olleet hyvin tummat. Tai pojan musta silmä oli ollut, kuin syvä kuilu, kun taas punainen silmä oli ollut viininpunainen, lähes musta. Nyt nuo molemmat silmät loistivat kilpaa keskenään ja saivat minut tärisemään. Ei pelosta vaan jostain muusta, mitä en osannut selittää.


_____________________________________________________________________________


A/N: näin siis toinen luku, näitä tulee melko lailla sitä mukaa kun saan muokattua näitä ja luvut eivät ole kovin pitkiä, joten.. ^^ parissa päivässä tämä on valmis

[yuuri]

III


..But I don't care what they say
I'm in love with you
They try to pull me away
But they don't know the truth
My heart's crippled by the vein
That I keep on closing
You cut me open and I...

Kävelin kohti koulun porttia. Tunnit olivat kuluneet kuin siivillä ja olin ilokseni huomannut, että suurin osa tunneista oli yhteisiä Theodoren kanssa. En ole varma, olinko oppinut minkään näköisiä matikan geometrisia yhtälöitä tai maantieteellisiä nimityksiä, mutta varmaa oli se, että Theodore oli saanut minut itseensä koukkuun. Välitunneilla olin kulkenut hänen kanssaan ja väitellyt siitä, kuinka paljon ihminen pystyi itsestään antamaan. Tunnit olivat menneet lähinnä kissa hiiri- leikin kaltaisiin vilkuiluihin.

Käännyin hieman ennen portteja vielä katsomaan kohti lukion rakennusta ja huomasin Theodoren seisovat kalpeiden ystäviensä kanssa mustan avomaasturin vieressä. Theo tuijotti suoraan minua ja tunsin punan hiipivän poskilleni. Taas kerran.

Käänsin katseeni pois hopeahiuksisesta pojasta ja ehdin juuri ja juuri nähdä, kuinka punainen lava-auto oli tulossa vauhdilla minua kohti. Vaistomaisesti suljin silmäni ja odotin iskua, jota ei tullut. Avasin silmäni ja näin Theodoren suoraan kasvojeni edessä. Meitä erotti vain muutama hassu sentti. Vilkaisin hieman Theosta ohi ja näin tämän vetävän kätensä pois lava-auton kyljestä. Tuijotin järkyttyneenä punaisen auton kylkeä, jossa oli syvä lommo. Nopeasti siirsin katseeni edessäni olevaan poikaan.

”Oletko kunnossa, Seamus?”  Theodore kysyi huolestuneena. Tuijotin pojan eripari silmiin ja hymyilin hieman.
”Kiitos sinun minulla ei ole hätää”, vastasin ja laskin toisen käden maahan.

Sillä hetkellä tajusin, että olin puoliksi Theodoren sylissä ja suunnilleen makasimme kylmässä maassa. Tuijotin hetken kättäni, kunnes muistin jotain olennaista. Kohotin katseeni ylläni olevaan poikaan, joka tuijotti minua vieläkin huolissaan.

”Sinä olit toisella puolella pihaa, kun tuo auto..”, yritin sanoa, mutta Theodore keskeytti minut nopeasti.
”En. Olin sinun vieressäsi”, poika sanoi ja tuijotti minua pistävästi. Mutristin huuliani kiukkuisesti. Tiesin mitä olin aikaisemmin nähnyt, joten Theodre yritti turhaan väittää vastaan.
”Mutta minä näin... ”, mutisin. Theodore pyöritteli päätään kieltävästi ja vältteli katsettani.
”Sinä muistat väärin”, poika vastasi minulle, nousi ylös ja auttoi minutkin ylös. Yritin saada katsekontaktia poikaan, mutta se oli täysin turhaa. Theodore tuijotti maahan hiljaisena. Huokaisin. Hirveän hankala tyyppi.

”No kiitos kuitenkin ja nähdään… Öö… Maanantaina”, sanoin pojalle, joka kohotti katseensa minuun ja nyökkäsi. Hymyilin pienesti ja käänsin selkäni. Hivuttauduin Theodoren ohi ja tunsin pienen kosketuksen oikeassa kädessäni. Hymyilin pienesti, mutta en nostanut katsettani maasta, vaan jatkoin matkaani kohti koulun portteja ja asuntoani.

*

Asuntoni ei ollut mikään päätä huimaavaan suuri. Keittiö ja olohuone oli erotettu jonkin näköisellä baaritiskin kaltaisella pöydällä. Olohuoneen vasemmalla seinustalla oli alkovi, johon olin saanut mahdutettua jenkkisänkyni. Musta kangassohva jökötti metrin päässä baaritiskipöydän luota. Sohvan edessä oli lasinen matala pöytä ja hieman edempänä musta televisiotaso. Telkkari jökötti tason päällä, mutta katsoin sitä harvemmin, joten se oli aika pölyinen. Muita tavaroita sitten pieneen huoneistooni ei mahtunutkaan, mutta ei se minua haitannut. Pidin kodista juuri sellaisena kuin se oli.

Heitin koululaukkuni lattialle ja rojahdin sänkyyni kasvot edellä. Taisin olla hyvin väsynyt, koska muistan heränneeni vasta seuraavana aamuna.

***

Heräsin hätkähtäen. Kierähdin selälleni ja tuijotin asuntoni valkoiseen kattoon. Tekemisen puute iskee pian. Ajattelin ja kuin vastauksena marmatukseeni, kännykkäni alkoi soimaan iloisesti. Etsin puhelintani hetken, kunnes löysin sen harmaan päiväpeiton alta. Painoin vastausluuria ja pirteä ääni kajahti korvaani.

”Seamus! Tule tunnin päästä kaupungille. Tavataan Shohon -kahvilassa”,  Harryn matala ääni selitti innoissaan. Ynähdin jotain vastaukseksi ja palkaksi sain luurin korvaani. Tuijotin kännykkääni hetken aikaa nyrpistelen. Harry... Ajattelin ja huokaisin.

Muutamia kymmeniä minuutteja myöhemmin, olin kävelemässä kohti Ipswichin keskustaa. Olin melkein heti Harryn soiton jälkeen rientänyt suihkuun ja pukeutumisvauhdissa olin varmaankin tehnyt ennätyksen. Siihen puhtini olikin loppunut, koska suunnilleen raahasin jalkojani ja huomasin haukottelevani.

Ohitseni ajoi kiiltelevän musta urheiluauto. Ihailin autoa, jonka huomasin pian pysähtyvän muutaman metrin päähän. Auton ovi avautui ja ulos astui hyvin tuttu henkilö. Huomasin hymyileväni ja autosta ulos astunut henkilö hymyili minulle varmaan kauneimmalla hymyllä koko maailmassa.

”Hei, Seamus.” Kävelin lähemmäs puhujaa, edelleen hymyillen.
”Theodore, hauska nähdä”, vastasin ja tunsin itseni harvinaisen tyhmäksi. Hauska nähdä...?! En olisi typerämpiä sanoja voinut valita. Theodorea se ei kuitenkaan näyttänyt haittaavaan.
”Todellakin, kaupunkiin menossa?” poika kysyi hymyillen. Nyökkäsin hieman.
”Jeps. Minun pitäisi tavata ystäväni”, vastasin ja punastuin pienesti. Ikään kuin häntä muka kiinnostaisi. Theodore kiersi toiselle puolelle autoa ja avasi oven.
”Hyppää kyytiin. Voin viedä sinut, kun itsekin olen sinne menossa”, Theodore sanoi ja viittoi minua kohti autoa.
”E-ei sinun tarvitse… Voin ihan hyvin kävellä”, änkytin ja tunsin nolouden punan kohoavan poskilleni.

Theodore pudisti päätään ja tarttui minua ranteesta.
”Tule nyt vain. En minä pure”, poika sanoi ja naurahti pienesti. Minäkin naurahdin, vaikka poika oli saanut vitsin kuulostamaan hirveän vakavalta.
”En minä sitä…”, Mutisin mustan kangastakkini kaulukseen. Theodore huokaisi.
”Ääh. Sinä olet hyvin vaikea tapaus. Sano osoite niin olen siellä hetkessä”, Theodore sanoi ja tönäisi minut autoon. Poika itse kiersi toiselle puolelle autoa ja istahti kuskin penkille. Tuijotin poikaa hyvin hölmistyneenä.

Opin uuden asian Theodoresta. Hän oli päättäväinen eikä antanut periksi. Theodore vastasi tuijotukseen ja hätkähdin hieman hänen tutkivaa ja kysyvää ilmettään. Hän odottaa sitä osoitetta! Ääni huusi päässäni.
”Aivan. Ööh… Osoitetta en tiedä, mutta Shoho -nimiseen kahvilaan minun olisi tarkoitus mennä”, sanoin nopeasti ja toivoin, että Theodore kääntäisi silmänsä pois minusta. Lumoavat. Ajattelin ja punastuin ties kuinka monennen kerran sinä päivänä. Tehodore hymyili hieman ja nyökkäsi sitten.
”Tiedän paikan, joten ei hätää”, poika vastasi minulle, sipaisi hopeisia hiuksiaan ja painoi kaasupoljinta. Vilkaisin nopeasti vieressäni istuvaa kalpeaa, mutta niin kaunista poikaa. Tehodoren suupielissä kareili hento hymy, joka sai minut rauhoittumaan hieman. Rauhoittuminen olikin tarpeen, sillä Tehodore ei pahemmin kaasupoljinta säästellyt.

***

Nousin mustasta urheiluautosta ja kiitin poikaa. Tehodore vain hymyili ja nyökkäsi kohteliaasti takaisin. Pamautin auton oven kiinni ja käännyin kohti Shoho -kahvilaa.

Kahvila oli pieni ja näytti viihtyisältä. Vilkaisin kännykkäni kelloa ja huomasin olevani hieman etuajassa, joten ajattelin vähän vilkaista muita kauppoja. Kääntelin päätäni hyvin tyhmännäköisesti hetken, kunnes äkkäsin muutaman kaupan päässä sen samaisen kirjakaupan, jonka olin nähnyt saapumispäivänäni.

Kävelin kirjakaupan luokse ja avasin lasisen oven, jossa oli puinen karmitus. Pieni kello kilahti ilmoittaen asiakkaan saapuneen.
Vilkaisin ympärilleni ja totesin, että kirjakauppa saattoi olla pieni, mutta ainakin sinne mahtui paljon tietoa. Kauppa oli lattiasta kattoon asti täynnä kirjoja ja hetken niitä tutkittuani huomasin joidenkin kirjojen olevan vanhempia, kuin olisin uskonut.

Kävelin kauimmaisen kirjahyllyn luokse. Katselin kirjoja ja erään kirjan otin syliinkin. Avasin kirjan sattumanvaraisesta kohdasta. Avaamallani aukeamalla oli jonkin näköinen mustekynä piirustus. Piirros muistutti ihmistä muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Piirretyn hahmon silmät olivat tummat kuin yö, ja sen rinnan päällä ristissä olevat kädet olivat pitkäkyntiset. Vilkaisin tekstiä, joka oli kuvan alapuolella. Kylmäihoinen.

_____________________________________________________________________________

A/N: III-luku oli siinä^^

[yuuri]

IV

...Keep bleeding
Keep, keep bleeding love
I keep bleeding
I keep, keep bleeding love
Keep bleeding
Keep, keep bleeding love
You cut me open...

Tuijotin kädessäni olevaa kirjaa tai oikeastaan erästä kuvaa siinä. Hymyilin hieman.
”Vai kylmäihoinen…”, mutisin hiljaa itsekseni. Vilkaisin kännykästäni kellon ajan ja sihahdin. Olin muutaman minuutin myöhässä. Suljin kirjan, kiiruhdin kadulle ja kävelin ripeästi kahvilan luo.

Avasin kahvilan oven ja etsin katseellani Harrya. Pian näinkin iloisesti heiluvan käden eräästä nurkkapöydästä. Virnistin ja lähdin kohti pöytää.
”Moi. Sori, että olen myöhässä”, sanoin mustatukkaiselle pojalle, joka virnisti minulle.
”Ei se mitään… Sinä vain joudut kustantamaan kaikkien tilaukset”, Harry vastasi minulle.

Huokaisin alistuneesti ja päätin, että tämä sai olla ensimmäinen ja viimeinen kerta kun myöhästyn. Istahdin Harrya vastapäätä. Harryn vieressä istui Hermione, jonka ruskeat hiukset olivat auki. Harry yritti huomaamattomasti pyöritellä yhtä hiuskiehkuraa sormissaan, mutta kyllä me kaikki sen huomasimme, emme vain maininneet sitä. Minun vieressäni istui Blaise ja hänen vieressään Dean.
Blaise hiukset olivat tavalliseen tapaansa sojollaan, joka ilmansuuntaan, enkä edes ole varma osaako hän käyttää harja-nimistä kapinetta. Dean puolestaan oli iänikuinen mustapipo, jonka alta valui muutamia ruskeita hiuksia. Pojat pitivät toisiaan kädestä kiinni hyvin häpeilemättömästi, tosin Dean punasteli vähän väliä.

Katseeni oli kiertänyt jokaisessa ystävässäni ja huomasin hymyileväni. En ollut pitkään aikaan hymyillyt niin paljon, kuin kuluneen viikon aikana. Tuntui hyvin omituiselta, että tyypit, joiden kanssa istuin parhaillaan kahvilan pöydässä, olivat vasta astuneet elämääni suunnilleen kuusi päivää sitten. Tavallaan pidin siitä, mutta se toi myös jotain mieleeni, jotain menetettyä.

Ravistin päätäni huomaamattomasti ja palasin ajatuksistani maanpinnalle.
”Niin, mitä te tilaatte?” kysyin ja Harry huokaisi jotenkin helpottuneen oloisena.
”Mikä viivytti, Seamus?  Luulin jo, että saan kuolla nälkään”, poika sanoi ja hieroi mahaansa merkitsevän näköisenä. Virnistin pojalle pirteästi.
”Ehkäpä se olisi vallan mainio idea. Dieetti. Mitäs sanot, Hermione?” Kysyin Asuman tyttöystävältä, joka kohdisti nauravat silmänsä minuun ja hymyili.
”Kuulostaa erittäin mahtavalta”, tyttö vastasi ja käänsi katseensa poikaystäväänsä.
”Ja se voisi tehdä jopa hyvää sinulle”, Hermione jatkoi ja taputti Harryn mahaa, joka oli mitä ilmeisimmin hyvin treenattu ja ylimääräistä lihaa ei löytyisi vaikka viikon etsisin.

Harry katseli meitä mutruhuulin. En voinut pidätellä nauruani, johon pian muutkin ystäväni tulivat mukaan. Harrykaan ei kovin kauan hiljaa pysynyt vaan rupesi mutisemaan jotain epäreiluudesta ja harteikkaiden ihmisten kiusaamisesta. Pojan mutinat vain pahensivat nauruamme ja kesti melkoisen kauan ennen kuin saimme sen hallintaan.

***

Kävelin kotiin päin. Olimme viettäneet melkein neljä tuntia Shohon kahvilassa rupatellen kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ja olin myös oppinut tuntemaan paremmin kaikkia neljää ystävääni.

Harry oli muutaman kuukauden minua vanhempi ja rakasti kaikkia voimaa vaativia, logiikka ja strategia pelejä. Ymmärsin Harry olevan hyvinkin älykäs, vaikka hän koittikin sen piilottaa hyvin levottoman ulkokuorensa taakse.
Hermione oli rauhallinen persoona. Hyvin miellyttävä. Tyttö oli älykäs ja kaunis. Vaarallinen yhdistelmä ja hän oli ainut jota Harry kuunteli.
Blaise oli rauhallinen ja riehakas. En oikein ottanut pojasta selvää, mutta nautin olostani hänen seurassaan.
Dean oli hiljainen ja puhui melkein vain ja ainoastaan Blaise. Dean oli vaikea olla pitämättä. Poika ei ehkä paljoa puhut, mutta kaikki tunteet näkyivät hänen silmistään.
Kaiken kaikkiaan olin hyvin tyytyväinen, että olin saanut niinkin mukavia ja reiluja ystäviä.

Avasin asuntoni oven ja astahdin sisälle.
Olin saada sydänkohtauksen kääntyessäni kohti pientä huoneistoani. Keskellä olohuonetta seisoi kalpeakasvoinen poika, jonka kasvoja peitti oranssinpunaiset hiukset, mitkä olivat karanneet poninhännästä.

Tuijotin hetken aikaa edessäni seisovaa kalpeaa poikaa, jonka tunnistin yhdeksi Theodoren ystäväksi -veljeksi.
”Miten pääsit sisään? Mitä teet täällä? Ja kuka hemmetissä sinä olet?” kysyin pojalta, joka vain tuijotti minua punaoransseilla silmillään. Etäisesti poika tuntui tutulta, mutta en saanut päähäni miksi. Liikahdin hermostuneesti, kun poika astahti hieman eteenpäin, minua kohti.

”Tulin ovesta niin kuin sinäkin. Tulin juttelemaan kanssasi ja etkö tunnista minua?”poika kysyi hiljaa. Tuijotin poikaa. Ihmettelin pojan esittämää kysymystä. Pudistin päätäni.
”Sinä olet yksi Theodorenn sisaruksista”, totesin. Kalpea poika puhkesi nauramaan. Tuijotin poikaa hämilläni. Sanoinko jotain hullua? Rypistin otsaani. Poika oli lopettanut nauramisen ja tuijotti minua. Tunsin itseni vaivaantuneeksi pojan tutkivan katseen alla.

”Et ole pahemmin muuttunut”, poika sanoi hiljaa, tuskin kuuluvasti.
”Mitä?” kysyin järkyttyneenä. Poika asteli muutaman askeleen taas eteenpäin. Peräännyin, mutta ulko-ovi tuli vastaan, joten en päässyt perääntymään niin paljon kuin olisin halunnut.
”Et taida muistaa minua, Seamus”, kalpea poika sanoi ja naksautti kieltään. Tuijotin poikaa epäuskoisena. Hän väittää tuntevansa minut. Tietäähän hän minun nimeni. Mutta miten? Nämä ajatukset risteilivät päässäni. Sivusilmällä näin, kuinka poika käveli luokseni. Lamaannuin pojan syvän katseen alla. Vain muutama sentti erotti huulemme toisistaan. Tuttu tunne valtasi minut. Tunne, jonka olin tuntenut vain kerran aiemmin. Kolme vuotta sitten parhaan ystäväni kanssa.

Tuijotin edessäni seisovaa oranssitukkaista poikaa hiljaa. Poika kohotti kätensä ja siveli poskeani. Värähdin pienesti. Kosketus tuntui niin tutulta. Tajusin hämärästi vastaavani pojan katseeseen. Katseeseen, jossa pyöri yksi muisto. Muisto, jota olin vaalinut sydämessäni.

”Ron”, kuiskasin. Kalpea poika hymyili hieman ja vetäytyi luotani. Punatukkainen poika istui sohvallani, mutta en edes jaksanut välittää miten hän sinne oli ehtinyt. Katselin sohvallani istuvaa poikaa. Pojan silmät olivat muuttuneet tummemmiksi, mutta edelleen niistä saattoi nähdä jotain samaa, kuin vuosia sitten. Ainoa asia mikä pojassa oli muuttunut ja mikä oli estänyt minua tunnistamasta poikaa, oli hänen oranssinpunaiset hiuksensa, mitkä olivat kasvaneet pituutta, sekä huulen reunassa roikkuva lävistys.

Kävelin olohuoneeseen ja istahdin sänkyni reunalle. Tuijotimme Painin kanssa toisiamme. Tiesin pojan näkevän tunteeni silmistäni, niin kuin minä näin hänen tunteensa.
”Miksi?” kysyin ja tiesin Ronin ymmärtävän yksinkertaisen kysymykseni. Lävistetty poika tuijotti minua hetken, kunnes puhkesi puhumaan.

”Silloin suutelin sinua hyvästiksi. Sinä iltana halasin vanhempiani viimeisen kerran. Jätin heille kirjeen, jossa kerroin rakastavani heitä, mutta olin löytänyt oman paikkani.
Paikan, jossa minä voisin hyvin. Ei kipuja, ei painajaisia. Seamus... Minä olin silloin sairas. Jos en olisi tehnyt valintaani, olisin ollut poissa jo muutamia vuosia. Lähdin vaikka minuun sattui. Ei vanhempieni vuoksi, vaan sinun. Sinä olit minulle tärkeä. Rakastin sinua, mutta nyt minulla on kaikki mitä tarvitsen”, Ronald lopetti ja tuijotin poikaa epäuskoisena. Ainut mitä olin ymmärtänyt vanhan ystäväni puheesta oli se, että jos hän ei olisi lähtenyt hän olisi kuollut.

 Poika ei ollut koskaan kertonut minulle olevansa sairas. Tavallaan olin surullinen sen vuoksi, mutta tiesin, että Ronn oli jättänyt kertomatta vain sen vuoksi, ettei halunnut huolestuttaa minua. Hän ei halunnut, että heittäisin elämäni hukkaan. Edessäni istuva punatukkainen oli tiennyt minun tunteistani. Hän oli tuntenut minut läpikotaisin. Ja nyt, hänen katseensa tuntui näkevän lävitseni.

”Olen pahoillani”, sanoin ja tiesin sillä hetkellä tarkoittavani sitä. Olin pahoillani Ronin lähdöstä. Olin pahoillani pojan sairaudesta. Olin pahoillani, että en tuntenut enää samanlaisesti, kuin tunsin silloin. Silloin kun Ron oli suudellut minua. Vuosia sitten.

Punatukkainen poika hymyili minulle ja nyökkäsi.
”Kiitos”, Ron vastasi. Hymyilin hieman ja pian tajusin olevani hänen syleilyssään. Ron halasi minua kuin ystävää. Tiesin hänen edelleen välittävän, mutta ei niin kuin kerran aiemmin. Ei rakkautta, vain ystävyyttä.

Vetäydyimme toisistamme. Räpäytin silmiäni ja avatessani ne, oli Ron kadonnut. Sydämeni jyskytti edelleen, mutta se rauhoittui pian. Näin sinut ja olet kunnossa. Se riittää... Ystäväni. Ajattelin ja kaaduin sänkyyn nukahtaen.


______________________________________________________________________________

A/N: IV-luku oli siinä, ja jos sit jättäisin huomiseks muutaman^^

[yuuri]

V

...Trying hard not to hear
But they talk so loud
Their piercing sounds fill my ears
Try to fill me with doubt
Yet I know that the goal
Is to keep me from falling...

Nappasin metallisesta kulhosta vihreän omenan, mutta otteeni lipesi ja omena putosi. Tai niin ainakin oletin. Itseasiassa omena osui mustan kengän peittämään jalkaan ja pompahti säärtä myöten suoraan kalpeaan käteen. Tuijotin kättä hetken, kunnes kohotin katseeni käden omistajaan. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Olin unohtanut täysin kuinka komea hän oli. Olin unohtanut, kuinka pistävät silmät hän omasi. Luulin melkein pystyväni upottamaan itseni noihin silmiin, joilla ei ollut paria.

”Seamus?” edessäni seisova komeus kysyi. Heräsin unelmistani ja nyökkäsin.
”Joo. Ei hätää”, vastasin. Poika naurahti, mutta vakavoitui sitten.
”Itseasiassa oli minulla ihan asiaakin”, poika sanoi ja haroi hermostuneesti hopeisia hiuksiaan. Tuijotin Theodorea odottavasti. Poika huokaisi.

”Olisi, ehkä parempi, jos emme olisi ystäviä”, Theodore sanoi. Kuulin pojan äänessä surua ja ihmettelin miksi poika edes sanoi niin. Olin tuntenut hänet vasta viikon, mutta en luokittelisi aivan ystäväksi. Tosin tiesin kyllä aina punastuvani nähdessäni hänet, mutta silti. Tapitin poikaa ja huokaisin.
”Tiedätkö… Olet hyvin vaikeaselkoinen. Ensin sinä ryntäät luokasta sanomatta sanaakaan ja sitten oltuasi muutaman päivän pois olet, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Puhumattakaan siitä, että todennäköisesti pelastit henkeni”, päätin selostukseni. Theodore tuijotti minua hämillään, mutta ei hymyillyt.
”Olisi vain sinun parhaaksesi, jos emme - emme olisi ystäviä”, Theodore mutisi. Puhalsin ilmat keuhkoistani raskaasti pihalle.
”Saan päänsärkyä sinun mielialojesi vaihteluista”, sanoin kiukkuisesti, otin tarjottimeni ja kävelin pöytään, jossa Harry odotteli jo muiden ystävieni kanssa.

Paiskasin tarjottimeni pöytään ja mutisin itsekseni samalla, kun istahdin alas Blaisen viereen.
”Sinäpä olet hyvällä päällä”, poika sanoi minulle. Käänsin katseeni vieressäni istuvaan poikaan.
”Kerropa minulle Blaise, miksi pojat ovat niin vaikeita?”
 Mustatukkainen poika tuijotti minua hetken, kunnes puhkesi nauruun.
”Sinähän olet itsekin poika, joten kyllä sinun tulisi tietää”, Blaise vastasi naurunsa lomasta. Tuijotin tyhmänä nauravaa poikaa, kunnes käänsin katseeni edessäni istuvaan Harryyn.
”Ehkä olen poika, mutta en ole samanlainen kuin muut”, yritin selittää mutisten, mutta sain vain Harrynkin puhkeamaan nauruun.
”Niin… Olet hyvin neitimäinen poika, Seamus!” Harry hekotti ja pyyhi naurunkyyneleitä silmistään. Minua alkoi pikkuhiljaa tympäistä. Kiukkuisena käänsin pääni pois nauravista ystävistäni. Tosin käänsin täysin väärään suuntaan, sillä huomasin tuijottavani Theodoren synkkiin silmiin.

Minua huimasi Theodoren pistävä tuijotus. Kalpean pojan silmistä kuvastui pettymys ja jonkinnäköinen suru. Juuri ne tunteet, mitkä olivat kieppuneet omassa sydämessäni siitä asti, kun Theodore oli kertonut, ettemme voisi olla ystäviä.

Itse asiassa, nyt tuijottaessani suoraan tuota uskomattoman jumalaista poikaa tajusin, että en halunnut olla vain hänen ystävänsä. Halusin olla paljon enemmän. Halusin, että hän kertoisi minulle salaisuutensa, huolensa - kaiken. Olin ensimmäisestä päivästä alkaen ajatellut tuota kalpeaa, syväkatseista poikaa. Joka yö olin nähnyt hänestä unia, tai ainakin luulen niin. Nyt tuo poika torjui orastavan ystävyytemme heti ensi säkeisiin. Tiedän, että uteliaisuuteni heittelee ja jossain vaiheessa nostan kissan pöydälle. Mutta en vielä.

Katseeni harhaili pois Theodoresta ja katseeni kiinnittyi hänen vieressä istuvaan poikaan. Sydämeni lämpeni hitusen. Mutta ei niin paljon, kuin se toffeesuklaan seurassa lämpeni. Tiesin tuijottavani hyvin epäkohteliaan tunkeilevasti punatukkaista poikaa, Ronia, kun tämän vieressä istuva tyttö kiersi kätensä omistavasti tämän ympärille. Hymyilin hieman ja nyökkäsin Ronille tervehdyksen ennen kuin käänsin katseeni takaisin naurunsa lopettaneihin ystäviini, huomasin silmäkulmastani lävistetyn pojan nyökkäävän takaisin. Huomasin myös Theodoren vilkaisevan nopeasti vieressä istuvaa "veljeään". En voinut ilkikuriselle virneelleni mitään, se vain tuli luonnostaan.

”Seamus... Sinä virnuilet”, Harry totesi hymyillen. Virnistin vieläkin leveämmin.
”Onko siinä jotain vikaa?” kysyin huolettomasti. Harry naurahti.
”Ehei… Näytät vain hieman pelottavalta…”
 Katsoin kummastuneena edessäni istuvaa poikaa, kunnes puhkesin nauruun. Harry osasi sitten aina viihdyttää minua oikealla hetkellä. Vilkaisin vielä nopeasti siihen pöytään, jossa Theodore istui. Poika katseli minua kulmat kurtussa. Hän on aika suloinen äkäisenä. Ajattelin ja punastuin omia ajatuksiani. Me emme ole siis ystäviä, joten minun on turha edes alkaa pitämään tämän enempää hänestä. Huokaisin päätäni pudistellen. Tiesin, että en voisi enää perääntyä Theodoren luota, vaikka haluaisin. Poika oli saanut minusta otteen, ja uteliaisuuteni kalpeaa poikaa kohtaan kasvoi hetki hetkeltä. Tai luulin sen ensin olevan uteliaisuutta, kunnes myöhemmin tajusin sen olevan aivan jotain muuta.

***

Istuin sohvallani ja tuijotin tyhjää television kuvaruutua. Ajatukseni vilisivät menneessä viikossa. Minulle oli tapahtunut niin paljon, niin pienen ajan sisällä.
Olin nähnyt kauneimpia ihmisiä, kuin maa päällään kantaa, tapasin Theodoren ja hän pelasti minut jäämästä auton alle. Tapasin vanhan ystäväni uudestaan, mutta en tiedä miksi hän liikkuu niiden kauniiden ihmisten kanssa. Ei sillä etteikö hän itse olisi kaunis, hän on vain... En tiedä..

Sitten on vielä Theodoren pyyntö, jota en halua huomioida. Ei ystäviä. Kukaan ei voi sanoa noin sen jälkeen, kun on ensin pelastanut toisen kuolemalta. Koko loppupäivän koulussa minua oli ärsyttänyt  pojan välinpitämätön käytös, vaikka tiesin vallan hyvin hänen tuijottavan minua aina silloin, kun en itse häntä katsonutkaan. Pitkän tuijotuksen kyllä tuntee niskassaan. Juuri tuollaisella asenteella Theodore teki itsestään kiinnostavan ja ruokki uteliaisuuttani enemmän.

Halusin niin kovasti tietää, miksi pojan silmät olivat eriparia. Miten poika oli päässyt niin nopeasti luokseni, silloin koulun pihassa, kun auto meinasi rysäyttää minua päin. En ymmärrä, miten Theodore on niin voimakas, että saa romutettua auton kyljen vain yhdellä kädellä. Miksi poika on niin kalpea, aivan kuin hän olisi sairas? Ja miksi silloin ensimmäisen päivän jälkeen kaunis poika oli ollut poissa koulusta, mutta tullut kuitenkin viikon viimeisenä päivänä kouluun?

Nämä kysymykset kaipasivat vastausta ja sen minä päätin myös saada. Päättäväisesti naksautin kieltäni ja nousin ylös. Kävelin eteiseen ja puin villakangastakkini ylle ja astahdin käytävään ja portaita alas, suoraan pimenevään syysiltaan. Ehkäpä pieni kävely tekisi hyvää. Ajatukseni ovat olleet liian kovilla. On mukavaa välillä vain olla. Ajattelin ja lähdin astelemaan valaistua kävelytietä pitkin.

Olin kääntymässä oikealle, kun matkani keskeytyi minun törmätessäni johonkin. Kohotin katseeni ja tunsin jälleen kerran punastuvani.

_________________________________________________________________________

[yuuri]

VI

...But nothing's greater
Than the rest that comes with your embrace
And in this world of loneliness
I see your face
Yet everyone around me
Thinks that I'm going crazy, maybe, maybe...

Theodore tuijotti minua. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät. En sanonut mitään. En pystynyt. Luulin olevan helppoa unohtaa tuo kaunis poika, mutta aina nähdessäni hänet, sydämeni alkoi takomaan ja järkevät ajatukseni katsoivat.

Theodore liikahti ja vaistomaisesti liikahdin hieman sivummalle, väistääkseni. Poika ei suinkaan ohittanut minua vaan nosti oikean kätensä kasvoilleni. Värähdin. Mutta se ei johtunut kosketuksesta, vaan käden kylmyydestä. Tuijotin Theodorea silmiin. Poika ei kääntänyt katsettaan, laski vain käden takaisin kylkensä viereen.

”En saisi tehdä tätä sinulle”, poika sanoi hiljaa. Hädin tuskin kuuluvasti. Rypistin kulmiani.
”Mitä?” kysyin hämmentyneenä.

Theodore ei ollut tehnyt minulle yhtään mitään muuta, kuin saanut minut järjiltäni. Mitä tosin en myöntänyt itselleni, kuin yön yksinäisyydessä tyynyä halatessani. Poika huokaisi.
”Tavata sinua. Puhua sinulle. Koskettamisesta puhumattakaan”, Theodore vastasi. Surun varjo häivähti pojan silmissä. Huokaisin.
”Miksi et?” kysyin ärtyneenä.
”Se olisi vain parhaaksi sinulle. Mutta… mutta en halua olla erossa sinusta”, toffeeruskeahiuksinen kalpea poika sanoi.

Tuijotin Theodorea ymmärtämättä sanaakaan. Ensin poika ei halunnut olla ystäväni. Mistään muusta puhumattakaan ja yhtäkkiä hän haluaakin olla kanssani. En vain ymmärtänyt poikaa. En edes ole varma yritinkö edes.

Tuijotimme hetken sanattomina toisiamme, kunnes Theodre kääntyi ja ylitti tien. Pian poika katosi pienen kujan pimeyteen. Kävelyhalut olivat minulta täysin kadonneet ja lähdin laahustamaan kotiin päin. Olin luullut kirpeän syysillan selventävän päätäni, mutta Theodoren ilmestyminen oli lisännyt kysymyksiä.

Miksi poika sanoi toista, mutta käyttäytyi päinvastoin? Miksi pojan kosketus oli niin hyytävän kylmä? Miksi hän ylipäätänsä pyöri ympärilläni?

***

Kävelin Ipswich pääkadulla ennen kouluni alkamista. Olin herännyt seitsemältä, enkä ollut saanut unta enää, joten olin käynyt suihkussa ja pukenut päälleni. Kouluni alkaisi vasta kymmeneltä, joten minulla oli vielä puolitoista tuntia aikaa kulkea ympäriinsä.

Kävelin sen pienen kirjakaupan ohi, jossa olin käynyt muutamia päiviä sitten. Olin jo muutaman metrin päässä, kunnes mieleeni putkahti jokin häiritsevä muisto.
Käännyin takaisin ja astelin kirjakauppaan. Oven pieni kello kilahti samoin, kuten viimeksikin. Vilkaisin syrjäsilmällä myyntipöydän suuntaan. Pöytään nojasi vanhempi mies, jolla oli valkoiset pitkät hiukset ja yhtä valkoinen pitkä parta. Nyökäytin päätäni miehelle, joka nyökäytti takaisin ja jatkoi kädessään olevan kirjan lukemista.

Varmoin askelin kävelin kauimmaiseen nurkkaan, ja otin tutun näköisen kirjan käteen. Kirjan kansi oli ruskeaa nahkaa. Käsiin se tuntui karhealta.
Vedin syvään henkeä ja aloin selaamaan, kunnes näin mustekynäpiirustuksen. Hahmon silmät olivat tummat, kuin yö ja sen rinnan päällä ristissä olevat kädet olivat pitkäkyntiset. Katseeni siveli noita mustekynän tarkkoja viivoja ja lopulta se tavoitti tekstin; Kylmäihoinen.

Käänsin sivua ja luin muutaman rivin.

” - - Kylmäihoisen tunnistaa parhaiten nopeista reflekseistä ja hillitsemättömästä voimasta - - ”

Mieleeni putkahti kuva Theodoresta ja punaisen lava-auton lommoutuneesta kyljestä. Jatkoin lukemista.

”Kylmäihoisen iho on kalpeampi, kuin ihmisen ja ruumis on kylmä. Kosketus tuntuu pakkasen hipaisulta - - ”

Muistin pojan kosketuksen ja tämän sairaalloisen kalpean ihon. Luin kappaleen viimeisen rivin.

”Ne tarvitsevat verta elääkseen.”

Meinasin sulkea kirjan siihen paikkaan, kun äkkiä huomasin pientä tekstiä sivun alalaidassa.

”Tunnetaan myös nimillä; Eläväkuollut, Yön lapsi, Nosferatu - - ”

Pamautin kirjan kiinni ja laskin sen muiden kirjojen päälle, jonka jälkeen ryntäsin ulos ovesta suoraan kohti koulua.

***


Saapuessani koulun pihalle, etsin katseellani Theodorea, jonka pian paikansin keskeltä parkkipaikkaa. Huokaisin syvään. Jos teet sen, et voi enää perääntyä. Puhuin itselleni pääni sisällä. Katselin hetken Theodorea, joka ei vielä ollut huomannut minua. Nyökkäsin itselleni ja lähdin kävelemään kohti poikaa.

Kävellessäni Theodoren ohi, hipaisin pojan kylmää kättä pienesti. Katsahdin olkani yli ja näin Theodoren tuijottavan minua, mutta hän lähti pian seuraamaan minua.

***

Kävelin jonkin aikaa metsän uumeniin, kunnes heitin koululaukkuni maahan. Seisoin liikkumatta. En kuullut Theodoren askeleita, mutta tiesin pojan olevan muutaman metrin päässä.
”Tiedän mikä olet”, sanoa töksäytin hiljaa, mutta tiesin toisen kuulevan. Äkkiä tunsin kevyen kosketuksen olkapäilläni.
”Sano se”, Theodore kuiskasi korvaani. Värähdin. Tämä oli vasta toinen kerta, kun olin niin lähellä tuota kaunista poikaa -olentoa. Olin hetken hiljaa ja keräsin rohkeuteni.”
”Sinä... sinä olet… sinä olet vampyyri”, sanoin, mutta lauseeni muuttui kuiskaukseksi loppua kohden. Kuulin pojan hengähtävän terävästi ja päästävän irti hartioistani.
Käännyin ympäri ja näin Theodoren tuijottavan minua kulmiensa alta, eripari silmillään. Hymyilin pienesti.
”Mutta, en pelkää sinua.”
Theodoren kulmat rypistyivät ja pian hän olikin jo edessäni ilman, että huomasin hänen liikkuvan. Hän on vampyyri, totta kai hän on nopea. Totesin itselleni.
Tuijotin suoraan Theodoren silmiin, jotka tuijottivat takaisin.
”Sinun tulisi pelätä minua. Minä olen tappaja. Raaka, julma… Kaikki nuo synonyymit sopisivat minuun”, poika sanoi vakavana. Pudistelin päätäni.
”Eivät ne sopisi”, vastasin.
”Miksi eivät?” Theodore kysyi. Pojan äänessä oli hitunen ärtyisyyttä, siltikin uskalsin hymyillä.

”Sinä pelastit minut mahdolliselta kuolemalta, sinä halusit kuskata minut Ipswichin keskustaan, vaikka olisin hyvin voinut kävellä ja omien sanojesi mukaan et haluaisi olla erossa minusta. Luettelin ja Theodoren silmät suurenivat hämmästyksestä, jokaisen asian kohdalla.
Naurahdin hieman ja jatkoin.
”Ja sitä paitsi, jos haluaisit satuttaa minua, sinulla olisi ollut eilen siihen mahdollisuus tai juuri nyt, mutta siinä sinä seisot ja kuuntelet minua”, sanoin ja näin pidätetyn hymyn Theodoren huulilla.

_____________________________________________________________________________

[Sinikeiju]

Olen kuuro, eiku.

Kuten lupasin, kommaan. Hehkutin tätä jo sulle mesessä, mutta hehkutan edelleen. Potterisoitu Twaikku, who can say that don't love this idea? Not me.

Ihan kuin ekaa Twaikkua lukis ja silti ihanaa luettavaa. Tiiän, että tää on jo sulla valmis, joten anteeksi laaduttomuus, mutta saisko jatkoa? Tahtoo lisää ihanaa luettavaa.

[yuuri]

Sinikeiju: kiitos kommastasi mussu^^<3 Hyvä että tykkäät^^ Toivottvasti muutkin tykkää Ja jatkoa seuraa tässä

_______________________________________________________________________________

VII

...But nothing's greater
Than the rest that comes with your embrace
And in this world of loneliness
I see your face
Yet everyone around me
Thinks that I'm going crazy, maybe, maybe...

”Ehkä vain leikin ruualla?” Theodore sanoi ja vino hymy ilmestyi pojan huulille. Naurahdin. Theodore osasi murjaista kyllä surkeita vitsejä väärään aikaan. Varsinkin silloin, kun vakavasti pitäisi puhua. Kieroa.
”Huono vitsi, Theo”, tokaisin ja näytin pojalle kieltä. Theodore tuhahti loukkaantuneena. Voiko vampyyri todellakin loukkaantua, jos vain mainitsee totuuden? Se oli kysymys mihin pitäisi joskus saada vastaus, mutta nyt päässäni pyöri monia muita kysymyksiä, jotka olivat rutkasti mielenkiintoisempia, kuin teini-ikäisen vampyyriin mukamas loukatut tunteet.

Säpsähdin tuntiessani pienen tökkäisyn otsallani. Nostin katseeni edessäni seisovaan Theodoreen. Poika tuijotti minua vino hymy huulillaan. Tuhahdin.
”Sinun mielesi oikeasti heittelee sinne tänne. Äskettäin olit kiukkuinen ja nyt jo virnuilet ja heittelet vitsejä”, mutisin hieman äkäisemmin, kuin olin tarkoittanut. Theodore naurahti.
”Ehkäpä, mutta se on täysin sinun syysi”, poika sanoi ja osoitti pitkällä etusormellaan minua.
”Miten niin?” kysyin hämmästyneenä. Ristin käteni rinnalleni ja jalkaa maahaan naputellen odotin Theodoren vastaavan minulle.

Poika tuijotti minua pitkään ja aloin hermostumaan. Puristin käteni nyrkkiin, katseeni herpaantui hetkeksi Theodoren syvistä silmistä, joten olin saada sydänkohtauksen hänen ilmestyessä aivan nenäni eteen. Taisin vahingossa katsoa kieroon, koska Theodore naurahti pienesti ennen kuin rikkoi muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden.

”Saapumisestasi asti en ole pystynyt keskittymään kunnolla. Sinä saat pääni sekoamaan jo pienellä vilkaisulla. Puhumatakkaan, että vilkuilisit muita. Saan jonkin näköisiä mustasukkaisuus kohtauksia, mikä on uutta minulle. Sinun tuoksusi on jotain sellaista, mitä haluaisin maistaa, mutta en voi. Yksinkertaisesti sanottuna, minä haluan sinut.”

Tuijotin Theodorea suu auki. Olin sanaton. Ensimmäisen kerran elämässäni kuulen sanoja, joita kuka tahansa rakastunut poika tai tyttö haluaisi kuulla. Tämän vuoksi minulta meni hetki tajuta Theodoren tuijottavan minua ja odottavan jonkin näköistä vastausta. Rykäisin ja hengähdin syvään.

”Sinä olit heti seuraavana päivänä pois, kun olit rynnännyt luokasta ulos. Miksi?” kysyin ja sen sanoessani mietin, kuinka tyhmä ihminen voi olla. Hän taisi juuri tunnustaa minulle rakastavansa minua, mutta minä kysyin miksi hän oli poissa koulusta?! Idiootti.

Theodore tuijotti minua hetken hymyillen ja pudisti sitten pienesti päätään. Olisin halunnut tietää mitä hän ajatteli, mutta ikävä kyllä en ollut ajatusten lukija.

”Muistatko minkälainen päivä silloin oli?” Theodore kysyi minulta. Rypistin kulmiani. En voinut ymmärtää miksi poika halusi minulle kertova säästä, mutta vastasin kuitenkin.
”Aurinkoista. Ei kovin lämmin, mutta ei kylmäkään. Johtui varmaan auringosta, joka lämmitti mukavasti varjottomia kohtia.”
Theodore nyökkäsi hyväksyvästi.
”Niin. Juuri auringon takia en voinut tulla kouluun.”
”Vampyyri juttuja? Palovammoja vai mitä?” k ysyin uteliaan sarkastisesti. Theodore naurahti.
”Ehei. Vaan sen takia, että te ihmiset ette kestäisi katsoa meitä.”
 Kohotin kysyvästi kulmiani. Theodore huokaisi.
”Katso.”  Se oli ainoa asia mitä poika sanoi, ennen kuin hän oli äkkiä kadonnut ja ilmestynyt saman tien taakseni.

Pyörähdin ympäri ja olin sanomaisillani jotain hyvin näsäviisasta, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni avatessani silmäni, jotka olin sulkenut kääntymisen ajaksi. Unohdin tyystin, mitä minun olisi pitänyt sanoa nähdessäni edessäni seisovan Theodoren, joka kylpi auringon valossa.

Toffeehiuksisen pojan iho säteili, kuin sen pinnalla olisi tuhansia timantteja. Iho hohti kullan sävyisenä. Ymmärsin täydellisesti, miksi poika ei ollut ollut koulussa muutamaan päivään. Kukaan normaali ihminen tai ainakaan täysjärkinen ei pystyisi katsomaan Theodorea tai muita Malfoyta ilman, että tuntisi sokeutuvansa.
Siltikin, juuri niin minä tein.
Tuijotin Theodoren hohtavaa ihoa ja huomasin kävelleeni aivan hänen eteensä. Kohotin katseeni pojan eripari silmiin ja unohdin todellakin hengittää.
Theodoren katse oli syvä ja utelias. Kosketin hänen poskeaan ja hätkähdin hieman kylmyyttä, joka kohtasi sormeni. Olimme niin lähekkäin, että pystyin näkemään pienet mustat viivat punaisessa silmässä.

Theodore värähteli kosketuksestani, enkä voinut olla hymyilemättä. Tuijotimme toisiamme hetken, kunnes Theo siirtyi kosketukseni ulottumattomiin. Huokaisin pettyneesti, mutta pienen pettymyksen korvasi hänen silmiensä katse. Jokainen tyttö.. tai poika haluaisi nähdä ehdotonta himoa ja omistautumista kumppaninsa katseesta, mutta minulla todellakin taisi olla onnea ja sain juuri sen katseen.
Kylmät väreet kulkivat selässäni. Värähdin pienesti. Mihin minä vielä joudun hänen kanssaan? Ajattelin ja tajusin Theodoren taas astelleen aivan nokkani eteen. Tosin tällä kertaa poika kiepsautti minut selkäänsä.

”Pidä kiinni.”
Olin hämmästynyt Theodoren käytöksestä, mutta tajusin kyllä kehoituksen ja tarrauduin poikaan, kuin se olisi ainut tapa selviytyä. Tosin näin jälkeen päin ajatellen, se todellakin taisi olla ainoa tapa selviytyä.

Theodore kosketti nopeasti kaulansa ympäri kierrettyjä käsiäni, kuin varmistaakseen, että todellakin tein hänen tahtonsa mukaan. Poika hymähti ja laski kätensä takaisin kyljilleen.
Hän seisoi hetken aivan liikkumatta, kunnes tunsin pojan jännittävän jokaisen lihaksensa. Tajuamatta sitä itsekkään, minäkin tein niin.
Äkkiä Theodore liikahti ja ennen kuin huomasinkaan olimme suuren männyn ensimmäisellä oksalla. Vilkaisin maata, joka oli muutamaa metriä alapuolellamme. En ehtinyt sanoa mitään, saatikka sitten tehdä mitään, kun ppika liikkui taas.

Tunsin Theodoren jokaisen liikkeen. Sulavat ja joustavat. Nopeat ja tarkat. Vahvat ja määrätietoiset. Tajusin ihailevani Theodoren voimaa ja nopeutta, enkä tämän vuoksi edes pahemmin kiinnittänyt ympäristöön huomiota. Tosin en ole aivan varma olisinko edes nähnyt luontoa selvästi.

Heräsin unelmistani vasta, kun Theodore pysähtyi ja kiepautti minut alas niin, että selkäni oli häneen päin. Hän veti minut aivan itseensä kiinni ja hyvä niin, sillä minua ei paljon haluttanut tippua 20 metriä korkeasta puusta, joka kasvoi aivan jyrkänteen reunalla. Jyrkänne toi putoamisalaa ties kuinka paljon lisää.

Tartuin Theodoren käsiin, jotka poika oli asetellut lanteilleni ja puristin niitä hieman. Theodore hymähti ja laski leukansa olkapäälleni.
”Mitä pidät?” poika kuiskasi korvaani. Suljin silmäni ja nautin hetken Theodoren omanlaisesta lämmöstä. Avasin kuitenkin silmäni pian ja katselin kaikkialle ja niin kauas kuin pystyin.

Oikealla puolella, eli idässä, kohosi korkea vuori, jonka huippu oli peittynyt pilviverhoon. Silti huomasin osan näkyvästä huipusta olevan lumen peitossa.
Käänsin katseeni vasemmalle, länteen, jossa kohosi myöskin vuori, mutta se ei ollut niin kylmän oloinen. Tämä vuori oli peittynyt kuusiin ja mäntyihin. Tosin ajoittain siellä täällä oli paljaita kohtia. Todennäköisesti myrskyjen aikaan saannosta.

Vilkaisin alas ja hieman muutamia metrejä ympärilleni. Pelkkää metsää. Käänsin katseeni eteenpäin ja ensimmäinen minkä ymmärsin, oli jyrkänne, joka laskeutui melkein pystysuoraan alas päin. Mänty, jonka oksalla seisoimme Theodoren kanssa, kurotti juuriaan jyrkänteen seinustaa pitkin.
Jyrkänne, jonka partaalle ihailimme maisemaa, liittyi sekä idän että lännen vuoreen. Ne tekivät hevosenkenkää muistuttavan kuvion, jonka syvänteeseen oli kasvanut puita ja muutamia lampia. En tosin nähnyt lampia, mutta puiden muodostaman metsän kyllä näin.

Vilkaisin kerran vielä kaikkialle ja hymyilin. En ollut ikinä nähnyt mitään yhtä kaunista tai henkeä salpaavaa. Rutistin Theodoren käsiä ja inahdin hieman tyytyväisyydestä, tuntiessani pojan painavan hieman leukaansa alemmas.

”Se on kaunis”, kuiskasin ja tiesin Theodoren hymyilevän.

_____________________________________________________________________________

[yuuri]

VIII

...But I don't care what they say
I'm in love with you
They try to pull me away
But they don't know the truth
My heart's crippled by the vein
That I keep on closing
You cut me open and I...

Makasin maassa ja tuijotin vieressäni makaavaa, maailman kauneinta olentoa. Theodoren iho kimmelsi auringossa ja pojan silmät kiiluivat kauniisti, ja se teki pojan katseesta jopa hieman pelottavan. Olimme maanneet ruohikossa ties kuinka monta tuntia jutellen ja nauraen.

Olin kertonut Theolle vanhempieni kuolemasta ja muutamia minuutteja sitten olin maininnut Ronaldin. Theodore oli vaiennut ja tuijotti minua tunneilta tuntuvia minuutteja. Aloin nyppimään ruohonkorsia hermostuksissani, odottaen samalla toisen vastausta.

”Sinä siis tunnet Ronin?” Theodore kysyi minulta hiljaa. Hymähdin ja käänsin katseeni ruohikosta, jonne se oli hiljaisuuden alkaessa lipunut, takaisin Theodoreen. Pojan kasvot olivat ilmeettömät. Olin hetken hiljaa, kunnes tiesin tasan tarkkaan mitä sanoisin.
”Niin. Niin tunnen, mutta se oli silloin. Nyt tiedän miksi hän teki niin kuin teki, ja mikä hän todellisuudessa on. Ja yllättävää kyllä olen onnellinen hänen puolestaan.”
Vaikenin ja odotin Theodorenn reaktiota. Poika tuijotti minua, kunnes kysyi kysymyksen, joka muutti elämäni suunnan juuri sillä hetkellä, kun siihen vastasin.
”Rakastatko sinä vielä häntä?”
 Pudistin päätäni.
”En.”

Theodore hymyili lumoavaa hymyään.
”Hyvä. En nimittäin luovu sinusta helpolla”, poika totesi ja tarttui käteeni. Puristin kättä pienesti ja virnistin hänelle.
”Et sinä minusta helpolla pääsekään.”
Toffeehiuksinen poika puhkesi nauruun, johon minä pian yhdyin.

***

Muutamia päiviä myöhemmin saavuin koululle Theodoren kyydissä. Keräsimme katseita ja tunsin punastuvani. En ikinä ollut välittänyt kaiken keksipisteenä olemisesta, mutta tavallaan olin myös ylpeä siitä, että syy jonka takia keräsin katseita oli se, että Theo käveli vierelläni. Poika oli kietonut vasemman kätensä rennosti harteilleni.

”Oletko ok?” Theodore kuiskasi, meidän kävellessämme koulun pihan läpi kohti koulun sisäänkäyntiä. Hymähdin.
”Enköhän. En vain pidä tuijotuksista”, mutisin hiljaa ja sain Theodoren puhkeamaan nauruun.
”No niitä et voi välttää kanssani.”, poika sanoi minulle ja tarttui minua kädestä. Olin iloinen, että koulussa ei oltu ennakkoluuloisia poikapareja kohtaan, se olisi ollut jo aivan liikaa. Theodoreen totutteleminen veisi kuitenkin aikaa.

***

Rojahdin sängylleni uupuneena. Koulusta päästyämme, olimme Theon kanssa käyneet syömässä. Tai oikeammin minä olin syönyt ja Theodore oli tuijottanut minua. Mikä oli ollut hyvin kiusallista.
Ravintolasta lähdön jälkeen olimme ajelleet ja Theodore oli kertonut perheestään enemmän.

”Lunaon se vaaleatukkainen, kaunis tyttö, joka roikkuu aina Roninn käsipuolessa”, Theodore kertoi ja vilkaisi minua nopeasti Roninn nimen lausuessaan. Hymyilin pojalle.
”He sopivat hyvin yhteen.”
Theodoren jännitys herpaantui hieman. Tiesin hänen pelkäävään, että minulla olisi tunteita vielä Ronia kohtaan. Hymyilin Theodorelle ja kehotin häntä jatkaman.
”Selvä, Ron ja Luna. Keitä ne kaksi muuta sitten ovat?” kysyin, enkä voinut peittää äänessäni kuuluvaa uteliaisuutta. Theodore hymähti.
”Rastatukkaisen pojan nimi on Lee Jordan ja se vaaleatukkainen poika on hänen kumppaninsa, Draco”, Theodore lopetti. Tuijotin häntä odottavasti.
”No... Kerro jotain heidän luonteistaan. Tai Ronista sinun ei tarvitse, mutta muista kyllä”, pyysin kärsimättömästi. Theodore hymyili.

-Konan on hiljainen ja hieman epäileväinen. Tyttö ei päästä vieraita lähelleen ja vain Pain tuntee hänet perinpohjin. Vanhempiemme lisäksi tietenkin. Kakashi vastasi ja mieleeni pulppusi kysymyksiä näistä vanhemmista, jotka ilmeisesti korvasivat isän ja äidin. Ainakin oletin, että he eivät olleet minkään näköistä sukua keskenään. Havahduin mietteistäni kuullessani, että Kakashi jatkoi puhumistaan.

”Lee on harvasanainen ja puhuu ainoastaan Dracolle pitkiä lauseita. Muille poika vastaa yksitavuisesti, jos ollenkaan. Draco on perheemme ilopilleri, vaikka hänen mielialansa vaihtelevat sekunneissa. Hieman neitimäisyyttäkin hänessä on, mutta uskomattoman rakastettava vampyyri”, Theodore lopetti ja puhkesi nauruun. Tuijotin hetken tyhmänä kuskinpenkillä istuvaa ja autoa ohjaava poikaa, kunnes tajusin sanoa jotain.
”Selvä. Kerro siis jotain teidän vanhemmistanne”, pyysin ja Theo lopetti nauramisensa. Luojan kiitos.
”Vanhempamme... no he eivät ole meille oikeasti mitään sukua, paitsi Dracolle.”
”Tajusin sen jo itsekin, Theo”, keskeytin kärsimättömänä. Theodore virnisti ja jatkoi kertomistaan.
”Lucius, isämme, on perheemme niin sanottu perustaja. Hän otti jokaisen meistä siipensä suojaan ja opetti meitä hillitsemään itsemme ja kasvatti meistä niin sanotusti kunnon kansalaisia, eikä verenhimoisia tappokoneita”, Theodore piti pienen tauon, kunnes jatkoi, ”Narcissa äitimme, on Luciuksen vaimo ja kumppani. Luciuksen muuttuessa vampyyriksi, muutti hän myös vaimonsa. Ja he rakastavat toisiaan yhtä syvästi, kuin vuosia sitten. He kasvattivat Dracon ja olisivat olleet mielellään muuttamatta häntä, mutta Draco sairastui ja pyysi vanhempiaan muuttamaan itsensä. Draco oli omien sanojensa mukaan liian nuori ja kaunis kuolemaan. Heiltä meidän sukunimemme, Malfoy, tuleekin”, Theodore kertoi, pysäytti auton tien viereen ja kääntyi minua kohti.

Hätkähdin pojan palavaa katsetta ja tunsin punastuvani. En vieläkään voinut ymmärtää miten tuo kaunis olento pystyi katsomaan minua niin intensiivisesti ja rakastavasti. Toivoin tottuvani siihen, jotta minun ei tarvitsisi aina punastua. Punastuminen oli hyvin häiritsevää.

”Miksi pysähdyit?” kysyin hiljaa, katse Theodoren vaihdekepin päällä lepäävään käteen luotuna. Poika naurahti.
”Koska olemme asuntosi kohdalla”
 Vilkaisin nopeasti ulos vain saadakseni todeta, että todellakin olimme asuntoni kohdalla. Virnistin Theodorelle, joka puhkesi ystävälliseen nauruun.
”Sinä kyllä olet oikein yksi…”, Theodore hymähteli ja sipaisi poskeani. Sävähdin hänen kylmiä käsiään, mutta silti halusin tuntea lisää. Enemmän.
Tuijotimme hiljaa toisiamme, kunnes mutisin Theodorelle, että minun olisi ehkä parempi mennä. Poika huokaisi, mutta nyökkäsi alistuvasti.

”Hyvää yötä.”, sanoin ja avasin auton oven.
”Minä en voi nukkua, mutta nuku sinä minunkin puolestani”, Theodore vastasi hiljaa ja hymyili. En voinut punastumiselleni mitään. Ehkäpä se johtui osittain pojan hymystä, mutta lähinnä punastuin tyhmyyteni takia. Mieleeni ei ollut juolahtanutkaan, että Theodore ei voisi nukkua ja pelkäsin loukanneeni hänen tunteitaan.
”Olen pahoillani”, mutisin.
”Et loukannut minua”, Theodore vastasi minulle.
Hymyilin pienesti ennen kuin astuin ulos autosta ja löin auton oven kiinni perässäni. Tiesin Theodoren lähtevän vasta, kun olisin turvallisesti asuntolan ovien sisäpuolella, joten omaksi yllätyksekseni olin muutamalla harppauksella pääsyt asuntolan ovista sisään ja pian kuulinkin, kuinka Theodore kaasutti ja ajoi... todennäköisesti kohti kotiaan.

Räpäytin silmiäni ja kosketin vasenta poskeani, jota Theodoren sormet olivat hipaisseet. Värähdin tyytyväisyydestä ja hymyillen suljin silmäni.
________________________________________________

[yuuri]

IX

...Keep bleeding
Keep, keep bleeding love
I keep bleeding
I keep, keep bleeding love
Keep bleeding
Keep, keep bleeding love
You cut me open...

Säpsähdin hereille. Kylmä ilma tunkeutui luihin ja ytimiin. Vaistomaisesti kiedoin peittoa tiukemmin ympärilleni ja samalla katseeni kiersi pienen huoneistoni. En aluksi nähnyt mitään, kunnes katseeni palasi alitajuntaani häirinneen varjon kohdalle. Siristin silmiäni ja olin saada sydänkohtauksen.


”Theodore!” karjahdin ja nousin istuma-asentoon. Theodore astui varjoista ja näytti hyvin nololta.
”Anteeksi, Seamus”, poika sanoi minulle niin suloisesti, että en voinut olla antamatta anteeksi.
”Mitä sinä täällä? Ja miten edes pääsit asuntooni?” kysyin uteliaana ja ehkä hieman ärtyneenäkin. Pelästyttää nyt toinen puolikuoliaaksi keskellä yötä. Theodore painoi katseensa lattiaan.
”Tulin ovesta… älä edes kysy miten…. ja minä.… halusin… öööh… kokeilla yhtä juttua”, kakashi mumisi.
Hetken mietin pitäisikö minun mennä tarkistamaan oliko ulko-oveni vielä paikoillaan, mutta värähtäessäni kylmän ilman vuoksi peruin koko touhun. Sen sijaan keskityin tuijottamaan Theodorea kysyvästi.
”Kokeilla mitä?” kysyin epäluuloisena. Theodore nosti katseensa minuun ja oli äkkiä aivan silmieni edessä. Henkäisin, sillä en vieläkään ollut täysin tottunut Theodoren nopeuteen.
”Tätä”, Theodore totesi ja painoi kylmät huulensa huulilleni. Hämmästyin Theodoren käytöksestä, joten en ensin tajunnut vastata suudelmaan.

Pian sain ideasta kiinni ja raotin huuliani hieman. Theodore hymähti ja syvensi suudelmaamme. Nostin oikean käteni Theon niskaan ja suljin silmäni. Suudelma oli kova ja kiihkeä, mutta täydellinen. Koin samat tunteet uudestaan, mitä olin Roninn kanssa tuntenut, mutta tällä kertaa ne olivat paljon voimakkaampia.
Suudelma syveni ja juuri, kun aloin tottua Theodoren kovaan ja haparoivaan otteeseen, poika katosi edestäni ja rämähti päin seinää ja valui lattialle. Tuijotin Theodorea suu auki.
”Mitä sinä…”
Theodore nousi ylös lattialta.
”Olen vahvempi, kuin kuvittelin”, poika totesi ja virnisti pienesti. Huokaisin.
”Mitä tuo nyt sitten oli?” kysyin. Minua harmitti vieläkin, että Theodore oli keskeyttänyt antoisan hetkemme, joka oli kaikenlisäksi ensimmäinen antoisa hetkemme.
Theodore punastui - siis mikäli vampyyrit pystyivät punastumaan.
”Tuota… En halunnut satuttaa sinua”, Theodore sanoi hiljaa ja käveli sänkyni luokse, jonka reunalle sitten istahtikin. Hymyilin pojalle ja kosketin hänen kylmää poskeaan.
”Et sinä satuttanut”, vastasin. Theo vilkaisi minua huolestuneesti.
”Tiedän, mutta jos olisimme jatkaneet yhtään kauemmin… olisin… olisin menettänyt itsekontrollini ja tarkoituksettomasti satuttanut sinua”, Theodore vastasi ja tuijotti minua vetoavasti silmiin.

Tuijotin Theodorea hämmentyneenä, kunnes ymmärsin mitä Theon "piilo" tarkoitti. Punastuin ja piilotin kasvoni paksuun untuvapeittoon. Toivottavasti hän ei huomannut. Tosin on aika outoa, jos punastuu poikaystävänsä edessä… Ajattelin ja tuhisin peittooni varmaan turhan raskaasti, koska tunsin peiton äkkiä katoavan kasvojeni edestä ja kylmyyden pamahtavan poskiani vasten.
”Ääh… Seamus.. .älä ole tuollainen nysvö. Ja siitä puheen ollen... Et haluasi tulla perjantaina tapaamaan perhettäni?”
 Tuijotin Theodorea järkyttyneenä.
”Tapaamaan perhettäsi?! Entäpä, jos he eivät pidä minusta?”
Theodore tuijotti minua hyvin tyrmistyneen näköisenä. Mitä minä nyt sanoin?
”Et siis ole huolissasi, että kutsun sinut taloon, joka on täynnä vampyyreja?”
Pudistin päätäni Kakashin kysymykselle.
”En… Ja sitä paitsi… tunnen Roninn entuudestaan”, totesin pojalle. Theodore huokaisi alistuneesti.
”Selvä. Olet siis uhkarohkea idiootti”, Theodore totesi, mutta hymyili kuitenkin. Nyrpistin pojalle nenääni ja tuhahdin.
”No minkäs minä sille mahdan, että en pelkää sinua tai Ronia, vaikka olettekin pelottavimman näköisiä koko joukkiosta… Tosin Luciusta ja Narcissaa en vielä ole nähnyt, mutta epäilen kovasti, että he olisivat pelottavia.”

***

Seisoin Theodoren vieressä ja tuijotin suureen ja valoisaan keittiöön. Kuusi silmäparia tuijotti minua ja jokaisella oli erilainen katse.
Ron tuijotti minua hämmästyneen oloisena, pieni hymy huulillaan. Pojan vieressä seisoi Theodoren mainitsema Luna. Tytön violetit silmät olivat ilmeettömät ja kasvoista ei pystynyt lukemaan tytön tunteita.
Siirsin katsettani hieman ja säpsähdin punaisten silmien rauhallista, mutta uteliasta katsetta. Lee Jordanin olemus oli rauhallinen ja pojan kasvot olivat pehmeämmän näköiset, kuin koulussa olin nähnyt. Rastatukkaisen pojan vieressä seisoi pitkätukkainen, vaalea poika, Draco, joka hymyili ystävällisesti ja vilkutti kättään tervehdykseksi. Heilautin kättäni hämmentyneesti ja vilkaisin Theodorea  kysyvästi. Poika vain kohautti harteitaan ja virnisti minulle. Huokaisin ja siirsin katseeni Theodoren 'sisaruksista' hieman taaempana seisoviin hahmoihin, jotka näyttivät nuorilta, mutta silmistä saattoi lukea heidän nähneen paljon enemmän, kuin heidän ulkoinen ikänsä antoi ymmärtää.

Naisella oli kauniit, vaaleat pitkät hiukset ja kirkkaan siniset silmät, joissa oli hitusen kullan sävyä. Niiden katse oli lempeä ja avoin. Hänen olemuksensa muistutti minua omasta äidistäni ja huomasin pian hymyileväni naiselle. Naisen vieressä oli mies, jonka vaaleat pitkät hiukset olivat vedetty siististi kiinni niskaan. Suuret siniset silmät hymyilivät. Muistin Theodoren maininneen heidän nimensä muutamaa päivää aikaisempaa - Narcissa ja Lucius.

Minun oli, koko perhettä katsellessa, myönnettävä, että he olivat kauniita ja lempeän oloisia, eivätkä suinkaan pelottavia ja kylmiä. Pidin heistä ja halusin siltä seisomalta tutustua kaikkiin paremmin, mutta hillitsin itseni ja tyydyin vain hymyilemään ystävällisesti.

”Ah. Sinä olet varmaan Seamus. Theodore on puhunut sinusta paljon”, vaaleatukkainen nainen, Narcissa sanoi ystävällisesti. Tuijotin naista hämmästyneenä. Theodore oli puhunut minusta? Vilkaistessani nopeasti muita keittiössä seisovia, huomasin heidänkin tuijottavan Narcissaa hämmästyneinä. Katsahdin nopeasti Theoa ja huomasin pojan punastuneen. Käänsin katseeni takaisin Narcissaam ja hymyilin.
”Theodore on myös kertonut teistä ja on ilo tutustua teihin”, vastasin kohteliaasti. Narcissa nyökkäsi.
”Samoin. Mutta menkää nyt olohuoneeseen. Paitsi sinä rakas mieheni, sinua tarvitsen apuna täällä keittiössä”, Narcissa hätisti meitä, mutta tarttui miestään, ranteesta tämän yrittäessä luikahtaa ulos keittiöstä.

Vilkaisin Theodorea, joka huokaisi helpottuneena ja tarttui minua kädestä, johdattaen perheen suureen olohuoneeseen. Olohuoneeseen tulvi valoa kahdesta suuresta ikkunasta, joita kehystivät valkoiset ja harmaat verhot. Toisen ikkunan vieressä oli biljardipöytä ja toisen ikkunan edessä oli kaksi suurta ja pehmeän näköistä valkoista nojatuolia. Nojatuolien vieressä oli suuri valkoinen sohva ja sen edessä musta tammipöytä. Suuri taulutelkkari oli upotettu seinään.

Istahdin toiseen nojatuoleista ja pian Draco ilmestyi viereiseen tuoliin ja virnisti Theodorelle.
”Sinä saat luvan istua sohvalla”, Draco totesi ja Theodore ei voinut kuin totella. Draco kääntyi minun puoleeni ja virnisti iloisesti.
”Mahtavaa tavata sinut vihdoinkin. Olin miettinyt kauanko Theodore aikoo sinua pitää ties missä kellarissa”, vaaleatukkainen poika sanoi minulle, ojensi kätensä ja esitteli itsensä.
”Draco Ja sinä oletkin Seamus”, Draco sanoi iloisesti ja jäi tuijottamaan minua hymy huulillaan. Hymyilin pojalle pienesti ja käänsi katseeni sohvalle, jonne Theodore oli istahtanut. Pojan syvän ja hellän katseen sijaan törmäsin kylmään ja tutkivaan tuijotukseen.

Luna katseli minua päästä varpaisiin ja aloin tuntea oloni hyvin vaivaantuneeksi. Kiitin onneani, kun Lee Jordan tökkäisi tyttöä olkapäähään ja pudisti pienesti päätään. Luna tuhahti ja loi katseensa mustaan mattoon, joka peitti lattian sohvien alla. Nyökkäsin Leelle pienesti. Poika hymyili hennosti ja kiristi paksua poninhäntäänsä.
Nämä kaksi - Luna ja Lee Jordan olivat työntäneet Theodoren lattialle istumaan ja varanneet paikan Ronille, joka nyt istui Leen vieressä minua tuijottaen. Tunsin punastuvani pienesti, joten käänsin katseeni lattialla istuvaan Theodoreen, joka tuijotti Ronia hyvin äkäisen näköisenä, mutta toinen poika vain virnuili takaisin.

Tämäkin vielä.

____________________________________________________________________

[yuuri]

X

...And it's draining all of me
Oh they find it hard to believe
I'll be wearing these scars
For everyone to see...

Minä, Theodore, Draco, Lee ja Luna istuimme olohuoneessa ja kuuntelimme Ronia. Punatukkainen, lävistetty poika kertoi minun - hänen, meidän tarinaamme. Tarina kertoi ajasta ennen Ronin lähtöä ja minun tänne muuttamistani.
Draco olisi halunnut kuulla jotain minusta, mutta minä en ollut osannut kertoa mitään missä ´Ron ei olisi ollut mukana. Ja tavallaan pelkäsin Lunan tekevän minulle mustasukkaisuudessaan jotain, joten hiljaisuuden esirippu oli laskeutunut yllemme muutamiksi minuuteiksi.

Ron oli rikkonut hiljaisuuden ja kertonut omasta näkökulmastaan kaiken. Näin poika antoi luvan kertoa ystävyydestämme. Ja oli hetkiä, jolloin myös toivoin katoavani maan syövereihin.
Jokainen Ronin lausuma sana tai pieni naurahdus, silmäniskuista puhumattakaan, sai minut punastumaan, ja sai muut nuoret tuijottamaan minua enemmän tai vähemmän.
Draco kuunteli haltioituneena Ronaldin kertomusta. Theodore oli hilannut itsensä jalkojeni juureen ja puristi nilkkojani aina, kun Ronn kohdisti minkään laista huomiota minuun. Luna vaikutti jännittyneeltä, mutta pystyin näkemään pienen uteliaisuuden pilkahduksen tytön laventelin värisissä silmissä. Lee oli hiljaa ja kuunteli. En voinut olla ajattelematta, kuinka huonosti pirteä ja iloinen Draco sekä vakavan synkkä Lee, sopivat toisilleen.

Vilkaistuani nopeasti uusia tuttavuuksia, jotka nyt sattuivat oleman vampyyreita, käänsin katseeni takaisin vanhaan ystävääni ja nykyiseen vampyyriin, Roniin. Jopa minua jännitti kuulla Ronin tarina meistä kahdesta. Vaikka kaikesta oli vasta muutama vuosi, tuntui se kymmeniltä.
Annoin Ronin lempeän ja pehmeän äänen soljua ympärilläni ja lumouduin täysin. Pystyin näkemään jokaisen hetken selvästi ja tunsin olevani onnellinen. Tunsin saavani jotain takaisin.
Ron vilkaisi kuulijoitaan hymyillen ja aloitti kaiken alusta... Dracon pyynnöstä, tosin tällä kertaa tulisi kertoa kaikki yksityiskohtaisesti, mitään pois jättämättä ja Ronn totteli hymyillen....

***

Sinä päivänä Seamus oli täyttänyt 15 vuotta. Hän oli minua muutaman kuukauden nuorempi ja olin aina pitänyt häntä jonkinlaisena pikkuveljenä. Pidin Seamuksesta paljon ja halusin näyttää sen jotenkin. Olisin halunnut kertoa lähteväni ja syyn siihen, mutta en pystynyt. En halunnut loukata ihmistä, joka oli minulle tärkeä. Mahdollisesti tärkeämpi, kuin luulinkaan.

Istuimme vihreällä nurmella päivän kääntyessä jo illaksi. Muut ystävämme olivat lähteneet aikoja sitten jo koteihinsa, mutta me jäimme nauttimaan loppukesän lämmöstä ja toistemme seurasta.

Olin rauhaton. Luulen, että Seamuskin oli sen huomannut, mutta ei vain maininnut asiasta. Minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja päätin tehdä sen, minkä olin jo aamulla luvannut itselleni.

Käännyin Seamusta kohden ja tartuin hänen leuastaan. Tuijotimme toisiamme silmiin eksynein, mutta uteliain katsein. Se oli meidän kummankin ensimmäinen suudelma. Haparoiva. Silti nautin siitä. Juuri nautinnon vuoksi sieluani sattui, koska tiesin sen olevan viimeinen kerta, kun olisimme yhdessä. Latasin suudelmaan kaiken. Jokaisen tunteen jonka itseni sisältä löysin ja tunsin Seamuksen tekevän samoin.

Suudelma loppui. Ehkä liiankin pian, mutta se oli hyvä, sillä en ehkä olisi muuten koskaan pystynyt jättämään Seamusta yksin. Jos en olisi jättänyt häntä, häneen olisi sattunut myöhemmin paljon enemmän. Joten irtauduin hänestä ja lähdin. Emme hyvästelleet, emmekä vuodattaneet kyyneltäkään. Sieluni murskaantui, mutta tiesin, että lähtö olisi ainoa keino selviytyä. Lähtö antaisi mahdollisuuden nähdä Seamus uudelleen.

Kaksi vuotta. Kaksi pitkää vuotta kului ja en nähnyt poikaa, kunnes hän ilmestyi tänne. Meidän kouluumme. Seamus ei edes tunnistanut minua. En silti yhtään ihmettele. Kaksi vuotta on pitkä aika ja siinä ajassa ihminen ehtii muuttumaan. Olin onnellinen, että Seamus oli pystynyt jatkamaan elämäänsä, vaikka oli menettänyt parhaan ystävänsä.

Muutamia päiviä myöhemmin menin hänen luokseen ja kerroin lähtöni syyn. Tunsin jonkin murtuvan uudelleen sisälläni, mutta tiesin, että se oli jotain mitä en tulisi kaipaamaan. Seamus olisi lähelläni, mutta hänen sydämensä tulisi kuulumaan toiselle.

Olin onnellinen vanhan ystäväni puolesta... Tosin hän olisi voinut vähän valita paremmin... En väitä, etteikö Theodore olisi komea ja niin edespäin, mutta Theodore on…

***

Heitin Dracon antaman sohvatyynyn Ronia päin ja sain pojan ulvomaan naurusta.
”Anteeksi Seamus… En voinut vastustaa kiusausta…”, Ron nauroi ja pyyhki kyyneleitä silmistään. Irvistin vanhalle ystävälleni, mutta pian huomioni kiinnittyi pieneen kipuun, jota tunsin nilkoissani. Käänsin katseeni lattialla istuvaan Theodoreen, jonka kädet puristivat nilkkojani.
Kosketin hellästi pojan olkapäätä ja tunsin pojan hätkähtävän. Theodore käänsi eripari silmänsä minuun ja saatoin nähdä pienen mustasukkaisuuden pojan silmissä. Hymyilin Theodorelle rauhoittavasti ja tunsin kivun hellittävän nilkoissani.

”Koskettava tarina tosiaan, mutta katsokin, jos kosket Seamukseen…”, Theodore mutisi kiukkuisena. Ron hymyili ' veljelleen' ja vetäisi Lee Jordanin vieressä istuvan Lunan syliinsä.
”Ei huolta rakas veliseni… Tämä nainen riittää”, Ron vastasi muiskauttaen märän pusun Lunan virheettömälle iholle. Luna nyrpisti nenäänsä, mutta näin vilauksen pienestä hymystä.

”Romanttista”, haikea ääni sanoi vieressäni ja käänsin katseeni Dracoon, joka nojasi käteensä ja tuijotti kaihoisasti sohvalla istuvaa Leetä. Poika vilkaisi Dracoa kuullessaan tämän puhuvan ja punastui vaalean pojan tuijotuksesta. En voinut olla naurahtamatta.

”Te olette vampyyreja, joten te olette itse asiassa romanttisuuden perikuvia”, totesin ja Dracon kasvot alkoivat loistamaan.
”Olet oikeassa. Upeaa, että on sinun laisiasi ystäviä”, Draco sanoi, nousi ja Lee Jordania perässään vetäen katosi suuren talon syövereihin.

”Mihin he...?” kysyin hämmentyneenä. Theodore vilkaisi minua ja virnisti.
”Veikkaanpa, että he menivät toteuttamaan romanttisuuden perikuvaa kirjaimellisesti”, Theodore vastasi. Tuijotin järkyttyneenä poikaystävääni.
”He.... Menivätkö he..…”, änkytin ja tunsin punan nousevan kasvoilleni. Theodore nyökkäsi ja tunsin punan syvenevän. On ilmeisesti asioita, joita en ehkä halua tietää...

***

Muutamia tunteja myöhemmin seisoin Malfoyden talon edessä ja heilutin hyvästit kaikille. Olin vuolaasti kiittänyt Narcissan laittamaa ruokaa, jonka tosin söin yksin muiden katsellessa, mikä oli kiusallista, mutta annoin asian olla maistettuani ensimmäisen haarukallisen pippuripihviä, joka oli paistettu punaviinissä. Taivaallista.

”Tule pian käymään uudestaan, Seamus”, Narcissa sanoi ja halasi minua ties monettako kertaa. Theodorea en uskaltanut edes katsoa, koska illan aikana olin huomannut pojan olevan erittäin mustasukkaista sorttia.
Jopa Luciuksen tuijottaessa suoraan silmiini ja kertoessaan, että toimi Ipswichin keskustan sairaalassa lääkärinä, oli Theodore tarttunut pöydän alla reiteeni ja puristanut pienesti.

”Tulen heti, kun Theodore minut tänne päästää”, vastasin kohteliaasti ja hymyilin. Hymyni oli aitoa. Olin ihastunut Malfoyn perheeseen ensi näkemältä ja toivoin jo kovasti saavani mahdollisuuden kuulla jokaisen tarinan, miten he olivat päätyneet kyseiseen perheeseen.

”Hyvää yötä Seamus. Nuku hyvin!”Draco huusi vielä minulle. Tosin vaalean pojan sanat hukkuivat Theodoren auton moottorin hyrinään. Poika painoi kaasua ja niin Malfoyn talo jäi taakse ja haikea olo täytti minut.
”Kiitos Theodore”, sanoin hiljaa. Tiesin pojan kuulevan minut, jopa moottorin hurinan yli, joten minun ei luojan kiitos tarvinnut huutaa.
”Ole hyvä”, poika vastasi minulle. Hymyilin pojalle, joka vastasi hymyyni hellästi. Tunsin itseni sillä hetkellä maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.
Minulla oli täydellinen poikaystävä ja olin saanut paljon uusia ystäviä… Tai ainakin orastavia ystävyyden alkuja. Olin hyvin tyytyväinen sen hetkiseen olotilaani ja saatoin hymyillen painaa pääni tyynyyn ja odottaa mitä seuraavat päivät toisivat tullessaan.

”Rakastan sinua, Seamus”, kuulin Theodoren vielä sanovan hiljaa ennen, kuin vaivuin hänen valvomaansa uneen.
___________________________________________

[yuuri]

XI

...Tell me babe, how many do I shed my tears?
Every Heart Every Heart is not a gentle yet
Shall I do? I can never say my loneliness
Every Heart doesn't know so what to say oh what to do
(I) was afraid of darkness cause I felt that I was left alone
So I prayed for help to (the) distant million stars...

”Theodore oli ensimmäinen 'lapsi' tässä perheessä, mikäli Dracoa ei lasketa Toimin tuolloin tautilääkärinä Manchesterissa ja Theodore oli yksi potilaistani. Hän näytti voimakkaalta, jopa taudin runtelemana, joten mielestäni sellaisen voiman pois kuoleminen olisi tuhlausta. Kysyin Theolta, halusiko hän elää. Ja siitä päätellen miten hän mulkoilee minua pöydän päästä, hän taisi haluta elää. Hyvinkin paljon”, vaaleatukkainen Lucius kertoi ja hymyili minulle lempeästi.

Oli kulunut kuukausi siitä, kun olin Malfoyn perheen tavannut ensimmäisen kerran ja pian sen jälkeen alkanut liikkua perheen nuorten kanssa koulun käytävillä ja ruokalassa. Olimme myös lähentyneet Theodoren kanssa, vaikka emme olekaan suudelleet edellisen kerran tapahtuman jälkeen. Tosin emme edes ole yrittäneet.
Joskus öisin herätessäni näen hänen istuvan sohvallani ja tuijottavan minua nälkäisesti, mutta minua ei ole ikinä pelottanut pojan katse. Theodore ehkä on verenhimoinen vampyyri, mutta hän on myös kiltti ja huomaavainen. Ennen kaikkea hän rakastaa minua ja minä luotan häneen.
Niin paljon kuin haluaisinkin tuntea pitkästä aikaa Theodoren lähelläni, minä myös tavallaan pelkäsin. Theodore puhuu aina siitä, kuinka vaikeaa hänen on hillitä itsensä, mutta entäs minä sitten? Minullakin on tarpeeni.

Vilkaisin pöydän toisessa päässä istuvaa poikaystävääni hymyillen. Tiesin, että en haluaisi muuttaa suhteessamme mitään. Kaikelle on aikansa. Niin muistan äitini sanoneen minulle joskus.
Theodore käänsi katseensa Luciuksesta suoraan minuun ja hymyili lämpimästi. Lämmin tunne levisi sydämeeni ja tunsin oloni onnelliseksi.

”Kenestä haluat kuulla seuraavaksi?” vieressäni istuva Draco kysyi innoissaan. En vieläkään ollut tottunut vaalean pojan pirteyteen ja uteliaisuuteen, vaikka olin pojan tuntenut jo kuukauden päivät. Hymyilin vaalealle pojalle.
”Järjestyksessä… Kuka oli seuraava - Theodoren jälkeen?” kysyin ja tunsin uteliaisuuteni nousevan pintaan. Lucius naurahti.

”Draco oli seuraava. Veretin hänet muutamia vuosia Theon jälkeen. Draco todellakin on verisitein minun ja Narcissan poika, mutta annoimme hänen kasvaa kahdeksantoista vuotta. Jo nuorena hän oli sairaalloinen ja vakava, mutta saatuaan pahan bakteeri-infektion Draco joutui vuodepotilaaksi. Koskaan Draco ei pyytänyt minulta tai äidiltään mitään, mutta viimeisenä yönään, jolloin tiesin hänen voimiensa kadonneen täysin hän pyysi minua verettämään itsensä. En olisi halunnut, tiesin mitä tämä elämä on ja en halunnut samaa hänelle, mutta toisaalta en halunnut menettää poikaani, joten toteutin hänen viimeisen toiveensa”, Lucius vaikeni ja huomasin tuijottavani Dracoa surullisesti. Vaalea poika sipaisi pitkän suortuvan korvansa taakse ja vilkaisi minua surullisena ennen kuin antoi kasvojensa sulaa onnelliseen hymyyn.
Vilkaisin Luciusta ja nyökkäsin pienesti, pyytäen häntä jatkamaan. Mies yskähti ja otti paremman asennon.

”Luna tuli mukaamme kolme vuotta myöhemmin Dracon jälkeen. Itse asiassa Narcissa veretti hänet ja otti hoiviinsa. Tavallaan ymmärrän vaimoani. Hän tarvitsi jonkun, joka ymmärtää naisten juttuja, niin sanoakseni. Luna oli syntynyt ja kasvanut orpokodissa. Hänen äitinsä oli papereiden mukaan ollut vasta neljätoistavuotias ja kuollut synnytyksessä. Ja mitä Narcissaa tunnen, niin hänen äidinvaistonsa heräsivät nähdessään teini-ikäisen tytön vailla mitään. Luna tuli vapaaehtoisesti mukaamme ja on ollut upea tytär meille.”

Katsahdin Lunaa, jonka posket olivat punehtuneet, mutta muuten tyttö näytti yhtä kylmän varmalta, kuin aina ennenkin. Odottamatta lupaa, Lucius jatkoi kertomista.

”Muutamia vuosia myöhemmin Draco löysi Leen, johon kiintyi. Lee oli menettänyt koko perheensä sekä parhaat ystävänsä, Fredin ja Georgen, suuressa tulipalossa samaisena iltana, kun Draco löysi hänet. Poika toi Leen luoksemme ja pyysi meitä auttamaan. Lee ei pyytänyt muuta itselleen, kuin ikuisen unen, mutta annoimme hänelle muutamia viikkoja aikaa päättää, oliko se todellakin ainoa asia minkä tämä hyväksyisi. Draco sai Leen muuttamaan mieltään ja rakastumaan itseensä. Verettämisen jälkeen Lee ei ole poistunut hetkeksikään poikani viereltä.”

Hymyilin lämpimästi Lee Jordanille, joka tuijotti Dracoa silmiään räpäyttämättä. Toivoin juuri sillä hetkellä, että Theodoren ja minun tarinani päättyisi yhtä onnellisesti.Tunsin Luciuksen katseen niskassani ja käänsin katseeni mieheen, joka jatkoi kertomistaan, heti saatuaan huomioni.

”Muutamia vuosia sitten olimme lomailemassa Newbridgessa, satuin samalla vierailemaan erään lääkäriystäväni luona, joka kertoi vakavasti sairaasta olevasta pojasta, Ronaldista. Kiinnostuin kovasti tästä kuolemaan tuomitusta nuoresta pojasta, joten kysyin, saisinko mahdollisesti tutkia hänet itse. Ystäväni myöntyi ja muutamia päiviä myöhemmin tapasin Ronin. Poika oli jo silloin kalpea ja tummat silmänaluset kielivät unettomuudesta. Ron sairasti harvinaista verisyöpää, joka ohennuttaa veren ja hidastaa punasolujen lisääntymistä. Tavallaan pojasta oli tulossa ihmisvampyyri, mutta tiesin pojalla olevan vain kuukausia elinaikaa, joten kysyin oliko hän valmis kuolemaan. Ja vastauksen saatat itsekin nähdä edessäsi”, Lucius lopetti ja nyökäytti päätään minua vastapäätä istuvaa Ronia kohti. Tuijotin vanhaa ystävääni järkyttyneenä. En aikoinaan nähnyt pojan tilaa ja olin vihainen itselleni. Ja voin vain kiittää Luciusta, joka antoi minulle mahdollisuuden tavata ystäväni uudelleen.

Ron hymyili minulle ja tunsin punastuvani. Säpsähdin ja käänsin katseeni Theodoreen, joka tuijotti minua suloisesti kulmiensa alta. Hymyilin poikaystävälleni rauhoittavasti. Theo näytti rentoutuvan hieman. Mustasukaisuus kohtaus torjuttu.

”Miten Ron ja Luna päätyivät yhteen?” kysyin uteliaana.
”Luna ihastui Roniin ja vuoden piirittämisen jälkeen he olivatkin yhdessä. Tosin luulen Ronin vain kiusanneen Lunaa olemalla vaikeasti saavutettava”, Draco vastasi vierestäni. Nyökäytin päätäni hymyillen.
Ron oli aina antanut tytöille väärän kuvan itsestään ja aikomuksistaan, joten oli suoranainen ihme, että Luna oli jaksanut yrittää niinkin kauan. Mielessäni nostin hattua vaaleatukkaiselle tytölle, enkä voinut samalla olla ihmettelemättä, että niin vakavan ja jalat maan pinnalla olevan tytön kovan kuoren alla todellakin oli tyttö.

”Saanko kysyä vielä jotain?”
 Lucius nyökkäsi minulle. Huokaisin ja yritin muodostaa kysymyksen järkevän kuuloiseksi päässäni.
”Miten sinä ja Narcissa… Tarkoitan miten teistä tuli... tai siis…”, takeltelin ja minun teki mieli lyödä itseäni. Lucius naurahti ja veti vaimonsa selkänsä takaa syliinsä ja antoi pienen suukon tämän poskelle.
”Narcissa voi kertoa sen tarinan. Lyhennettynä, kiitos”, Lucius sanoi ja mulkaisi vaimoaan, jonka posket olivat alkaneet hehkumaan. En oikein tiennyt johtuiko hehkuminen innostuksesta vai noloudesta, mutta annoin asian olla ja heristin korviani, jotta kuulisin tarinan, vaikka se olisi kuinka supistettu tahansa. Tunsin myös muiden pöydässä istuvien jännittyvän ja herkistyvän kuuntelemaan.
*
Minä olin silloin viisitoista ja asuin vanhempieni kanssa kauniissa kartanossa. Eräänä iltana hyvin pukeutunut herrasmies koputti oveemme ja palvelijamme meni avaamaan. Mies pyysi yösijaa, koska oli matkannut kauan ja haluaisi päästä levolle. Perheemme oli vieraanvaraisia ja ottivat herrasmiehen taloomme. Ilta kului seurapelejä pelatessa. Juttelin miehen kanssa muutaman sanan ja pian jouduin myöntämään tämän tuntemattoman herrasmiehen olevan hyvin komea ja viehättävä. Puolenyön aikoihin toivotin perheelleni ja vieraallemme hyvät yöt ja nousin rappusia ylös omaan huoneeseeni.

En tiedä mitä kello oli, mutta pian heräsin outoon tunteeseen, että minua katsottiin. Avasin silmäni ja näin sen samaisen herrasmiehen, joka oli tullut luoksemme, seisovan nyt kiiluvasilmäisenä sänkyni vieressä, ylleni kumartuneena. Mies painoi kätensä suuni eteen, etten pystyisi huutamaan, mutta hänen ei olisi tarvinnut tehdä niin. Olin nuori ja seikkailunhaluinen.

Menetin tajuntani jossain vaiheessa, enkä muista heräämisen jälkeistä aikaa, joten herätessäni täysin vieraasta paikasta säikähdin aluksi, mutta rauhoituin pian nähdessäni tutun miehen kasvot muutamien metrien päässä. Mies kertoi minulle pelastaneensa minut jonkinnäköiseltä salaliitolta, jossa perheeni oli mukana. Sen enempiä tietoja minulla ei ole siitä asiasta. Mutta silloin elettiin levottomia aikoja ja kaikki oli mahdollista.

Herrasmies kertoi minulle itsestään ja siitä mahdollisuudesta, jonka hän voisi minulle suoda. En tuolloin vielä hyväksynyt hänen tarjoustaan. Olin liian nuori omasta mielestäni, mutta pysyin hänen seuranaan.
Seikkailunhaluni sai tahtonsa läpi ja tunsin olevani kuin kotonani kiertäessämme kaupungista kaupunkiin ja maasta maahan. Muutamia vuosia myöhemmin eräänä iltana paetessamme ihmisiä, jotka eivät katsoneet miehen lajia kovinkaan tarpeelliseksi, tapasin maailman komeimman ja kilteimmän miehen. Harmi vain, että hän oli yksi taka-ajajistamme. Mies kuitenkin loukkaantui metsässä ja pystyin viemään hänet herrasmieheni luokse. Nuorukainen sai korkean kuumeen ja tulehduksen jalkaansa, jonka oli loukannut. Viikkoja viikkojen perään hoidin häntä kunnes tiesin, että oli enää vain yksi mahdollisuus.

Pyysin herrasmiestä auttamaan minua ja hän suostui. Hän oli huomannut minun hellyyteni ja kaipaukseni nuorukaista kohtaan. Pari päivää myöhemmin mies heräsi ja kerroin hänelle kaiken. Aluksi nuorukainen vihasi minua koko nuoren sydämensä voimalla, mutta en halunnut antaa periksi, joten vuoden päivät piiritin häntä ja hiljalleen suhteemme parani ja syveni. 
Tulin raskaaksi eräänä kauniina talvi-iltana. Se oli ihme. Mies, joka oli katsonut vuosia perääni oli itsekin hämmästynyt, mutta emme jaksaneet spekuloida asiaa enempää. Synnytys oli vaikea ja olisin kuollut pian sen jälkeen, mutta Lucius veretti minut.
Joten se, mitä minä ja Lucius olemme nykypäivänä sai alkunsa muutama sata vuotta sitten -vihasta.

*

Tuijotin Narcissaa ja Luciusta suu auki, pieni puna poskillani. En voinut kuin olla kateellinen heille heidän rakkautensa määrästä. Tunsin käden olkapäälläni ja katsahdin ylös päin, jolloin kohtasin eripari silmät ja hymyilevät kasvot.

Theodore.

___________________________________________________________________________

[yuuri]

XII

...Round & Round the planets revolve round the sun
And we always seek after love and peace Forever more
Growing growing woe baby we can work it out
Look up at the sky Every Heart is shining all today...

Lumi oli sulanut loskaiseksi kuravelliksi kevätauringon lämpimässä paahteessa. Muuttolinnut olivat palanneet Ipswichiin ja täyttivät ilman soidinlauluillaan. Siellä täällä kulki rakastuneita pareja käsikädessä toisilleen hymyillen.

Draco istui Lee Jordanin sylissä onnellisen näköisenä. Mustatukkaisen pojan kädet olivat kietoutuneet vaalean lanteiden ympäri ja jykevä leuka oli painautunut tämän olkapäälle.
Luna nojasi puunrunkoon ja yritti töniä lähentelevää Ronia pois luotaan, mutta tytön kasvoilta saattoi nähdä tyytyväisyyden.
Theodore istui puiston penkin selkänojan päällä, ja itse olin asettunut istumaan Leen viereen penkille. Theodore kädet lepäsivät rennosti hartioideni päällä.

Kaikkialta saattoi nähdä ja tuntea kevään availevan oviaan rakastuneille ja tuleville pareille. Olin tuntenut nämä nuoret vampyyrit yli puoli vuotta ja heistä oli tullut minulle kuin perhe. Rakastin heistä jokaista, mutta sydämeni kuului vain ja ainoastaan Theodorelle.

Theodore. Olimme olleet muutamia kuukausia vajaan vuoden yhdessä, mutta silti olimme vasta alkutekijöissä. Jotkut ehkä olettaisivat meidän olevan nynnyjä tai vastaavaa, mutta nyt ei ollut kyse sellaisesta. Hidas etenemisemme johtui täysin siitä, minkälainen poikaystäväni oli.

Olimme suudelleet kerran, muutamia päiviä sen jälkeen, kun olimme alkaneet seurustelemaan, mutta Theodore oli tuolloin työntänyt minut luotaan. Syy ei ollut se, että hän ei olisi pitänyt siitä, vaan päinvastoin. Poika oli todellakin pitänyt siitä, suorastaan nauttinut. Se olikin juuri ongelma.

Theodore joutui aina hillitsemään itsensä lähelläni. Monesti näin hänen nälkäisen katseensa. Monesti hänen koskettaessaan minua tunsin kaipauksen. Minä tunsin samoin, mutta tiesin, että emme voisi antautua sille. Theodore pystyisi himonsa vallassa rusentamaan minut kuin hyttysen.
Tiedän minun ja Theodoren haluavan täsmälleen samaa asiaa. Haluamme tuntea hellän kosketuksen. Haluamme maistaa toisiamme. Haluamme olla kiinni toisen ihossa.
Näitä me haluamme, mutta toistaiseksi emme ole uskaltaneet. Emme ole halunneet ottaa riskiä, tai oikeammin Theodore ei ole halunnut ottaa sitä riskiä, että satuttaisi minua vahingossa.

Siitä lähtien, kun opin paremmin tuntemaan Theodoren sisarukset, on mielessäni pyörinyt ajatus. Vaarallinen ajatus, jonka kanssa ei saisi edes leikkiä. Ajatuksen vaarallisuuden vuoksi olin ajatuksen pitänyt omana tietonani... Olin salannut sitä liian kauan.

”Theodore”, sanoin hiljaa. Toffeehiuksinen poika hymähti takanani kysyvästi. Huokaisin syvään ja vilkaisin muita ystäviäni. He eivät näyttäneet siltä, että olisivat kuulleet, mutta tiesin heidän kuulleen. Yritin olla välittämättä.
”Haluaisin enemmän”,sanoin hiljaa. En tiennyt ymmärsikö Theodore mitä tarkoitin, mutta meni monta hetkeä ennen kuin hän vastasi minulle.
”Minä en voi antaa enempää”, Theodore vastasi surullisesti. Käänsin kasvoni poikaystävääni kohden.
”Voit. Voisit antaa niin paljon enemmän. Itse kokonaan”, vastasin. Theodoren tuijotti minua hetken ja huokaisi sitten.
”Haluaisin kyllä, mutta en halua menettää sinua.”
”Sinä saisit minut kokonaan”, sanoin Theodorelle, jonka silmiin syttyi toivon pilkahdus. Emme puhuneet asiasta enempää, mutta tiesin hänen ilmaantuvan illalla luokseni. Toivoin niin.

***

Makasin sängyssäni ja odotin. Kauan minun ei tarvinnut odottaa, kun kuulin Theodoren pehmeiden askeleiden pysähtyvän sänkyni vierelle. Avasin suljetut silmäni ja näin pojan tuijottavan minua. Kohotin oikean käteni, johon poika tarttui. Vedin Theodoren viereeni.

Makasimme hetken ja tuijotimme toisiamme. Näin Theon silmissä niin paljon. Ja tiesin hänen lukevan silmistäni samat tunteet, mitkä loistivat hänen omissaan.
Poika siirsi oikean kätensä poskelleni. Hengähdin pienesti tuntiessani Theodoren kylmyyden. Siitä oli niin kauan, kun hän viimeksi oli koskettanut minua niin.
Rakastavasti. Haluten.

Siirryin aivan kiinni poikaan ja tunsin Theodoren värisevän. Näin hermostuksen pojan kasvoilla, mutta halu oli hermostuneisuutta voimakkaampaa.
Theodore nousi vasemman kätensä varaan ja tuijotti minua hetken, ennen kuin laski kasvonsa lähelle omiani. Niin, että huulemme melkein kohtasivat. Unohdin melkein hengittää.

Theodore kuroi millien matkan umpeen ja tunsin pojan kylmät huulet omillani.
Suljin silmäni. Annoin Theon luovia kielellään tietä huulieni lävitse. En liikkunut. En halunnut hänen säikähtävän ja lähtevän.

Varovaisesti nostin vasemman käteni pojan niskaan ja painoin häntä hitaasti vieläkin lähemmäs. Theodore värähti, mutta ei irrottautunut suudelmasta. Annoin pojan koskettaa kielellään omaani. Ynähdin.
Varovaisesti vastasin Theodoren suudelmaan. Suljin suutani hieman. Pojan alahuuli jäi huulieni väliin.

Avasin silmäni ja näin Theodoren tuijottavan minua. Pojan eripari silmät loistivat verhojen raosta tulvivassa hennossa kuun valossa. Hymyilin pienesti Theon huulia vasten ja kosketin kieleni kärjellä phänen huuliaa. Theo raotti huuliaan hieman ja vastasi suudelmaani.

Tunsin Theodoren painautuvan lähemmäs minua. En voinut estää itseäni värähtämästä.
Niin kauan olin toivonut, odottanut tätä hetkeä.
Halusin Theodore. Jokainen soluni oli siihen valmis. Tiesin Theon haluavan yhtä paljon, mutta tiesin kuinka paljon hän pyytäisi vastineeksi.

Elämäni.

Olinko valmis antamaan elämäni Theodorelle? Olinko valmis luopumaan ihmisyydestä?
Uskaltaisinko viedä sen loppuun minkä olin aloittanut?

______________________________________________________________________________
______________________________________________________________________________

XIII

...Show me now, What kind of smile do I come across
Every Heart Every Heart can take a step towards the dreams
All of us what to take a lasting happiness
Whenever you feel sad, I wanna hold you & give you a sound sleep
Someday Every Hearts gonna free and easy
We have peace of mind
Someday all the people find the way to love…

Suutelin Theodorea epätoivoisesti. Tajusin tehneeni päätöksen. Päätöksen jota en voinut enää perua. En edes halunnut.

Theodore vetäytyi suudelmasta ja kumpikin meistä avasi silmänsä. Minulle siitä ei ollut mitään hyötyä, toisin kuin Theodorelle. Poika näki minut pimeässä yhtä hyvin kuin muulloinkin, mutta minä näin hänestä vain ääriviivat.
”Seamus…”, Theodore sanoi hiljaa. Hymähdin merkiksi siitä, että kuuntelin. Poika huokaisi ja kierähti sivulleni makaamaan.
Tunsin Theodoren huulet niskassani ja värähdin pienesti. Poika kietoi toisen kätensä ympärilleni ja veti minut itseensä kiinni.
”Sinä olet päättänyt”, Theodore totesi. Hymähdin.
”Sinä saat niin paljon aikaa kuin tarvitset”, poika mutisi korvaani.
”Kiitos”, vastasin kuiskaten ja käännyin Theodoren käden alla kasvokkain pojan kanssa.
Pystyin tuntemaan Kakashin tuijotuksen ja toivoin, että poika ei tajuaisi minun punastuneen.
”Rakastan sinua... aina”, Theodore kuiskasi ja suuteli minua hellemmin, kuin koskaan ennen. Tunsin kuinka kyyneleet alkoivat raivata tietä poskieni läpi, pudoten pehmeästi tummalle lakanalle.
”Aina”, vastasin hädin tuskin kuuluvasti ja käperryin tiukemmin Theodoren syliin.
Tässä minun on hyvä olla. Ajattelin ja vaivuin jälleen kerran poikaystäväni valvomaan uneen.

...Goes & Goes the time goes on we are not alone
We live on together and we will find some precious things
Sometime we will smile sometime we will cry somehow
Don't forget believing yourself - Tomorrow's never die…

”Sinä sanoit kerran, että ikuinen rakkaus on merkityksetön, jos voi saada ikuisen elämän. Sinä olit oikeassa. Rakkaus on ikuista vain, jos sen muistaa mustan surun keskellä. Sinä olet minun ikuinen rakkauteni. Aina”, Theodoren sanat katosivat tuuleen, niin kuin hänen kyyneleensäkin,   ”Neljä vuotta… Neljä vuotta sain kulkea rinnallasi ja rakastaa sinua. Neljä vuotta sain olla onnellinen. Olet ollut poissa kolme vuotta ja nyt vasta ymmärrän, mitä sinä tarkoitit. Sinä halusit, minun jatkavan elämää ja muistavan meidät. Sinä halusit minun jatkavan rakastamista.”
Theodore liikahti pienesti ja kosketti kiveä, jonka ympärillä hänen rakkaansa seisoivat. Pojan katse kiersi jokaisen ja pysähtyi viimein mustatukkaiseen poikaan, jonka tummat silmät loistivat sateen keskeltä. Theodore hymyili ja käänsi katseensa takaisin kiveen, joka oli alkanut jo sammaloitumaan.

”Tein niin kuin toivoit. Minä elän ja rakastan.”

Theodore kääntyi lyhyttä poikaa kohti ja veti pojan vierelleen. Poika tuijotti kiveä hetken, kunnes kumarsi syvään.
”Minä lupaan pitää hänestä huolta. Pidä sinä meistä”, poika sanoi vakavan kunnioittavasti ja tarttui tämän jälkeen Theodorea kädestä. Nuorukaiset tuijottivat hetken kiveä, kunnes Theodore kääntyi poispäin kivestä.

”Tule, James. Meidän on aika lähteä”, toffeehiuksinen poika sanoi ja veti mustatukkaisen pojan kylkeensä kiinni.
Draco ja Lee nyökkäsivät pienesti sateen runtelemalle kummulle ja seurasivat Theodorea ja tämän rakastettua. Luna hipaisi kiveä ja hymyili pienesti ennen kuin kääntyi seuratakseen sisaruksiaan.

Ron tuijotti tummaa kiveä hetken ja nosti sitten katseensa sadepilviin.
”Hyvästi, Seamus. En koskaan lopettanut rakastamasta sinua.”
 Punatukkainen lähti kulkemaan rautaista porttia päin ja ennen niiden läpi kulkemista poika pyyhkäisi yksinäisen kyyneleen poskeltaan.

”Kiitos”, kuiskaus kuului tuulessa ja vain puiden lehdet kuulivat sen, mutta ne tiesivät. Siellä oli aina joku, joka katsoo rakkauden perään. Aina joku.

...There is the warm heart places on my mind
In my earlist day's there and it's so sweet
There are many stars they have talk with me so kind
They say yes always time's a friend of mine so shine...

_____________________________________________________________________________

A/N: Se oli sitten siinä, toivottavasti piditte Teidän mielipiteenne, tunteenne sekä risut ja ruustu jne jne tästä tarinasta ovat tervetulleita ^^