Otsikko: Pieni tie
Kirjoittaja: Willow_tree
Beta: turkinpippuri
Genre: draama & yleinen haaveilu
Ikäraja: Sallittu
Paikka: Pietari
Paritus: Kaksi nimeltämainitsematonta henkilöä
A/N Henkilöt eivät identifoidu tytöiksi eivätkä pojiksi, joten tämän takia heidän biolgoista sukupuoltaan tai nimiään ei ole mainittu. Ajattelin, että ne kertoisivat liikaa ja eikä niillä oikeastaan ole merkitystäkään tässä ficissä. Halusin kirjoittaa jotakin, joka liitty Pietarin uuteen lakiin, joka kieltää homo/lesbopropagandan ja tämä oli tulos.
Aurinko paistaa vielä. Se ei ole ihmekään, sillä nyt on jo kesä. Luulen, että nyt on ilta, mutten ole varma. Olemme jossakin väliajassa päivän ja yön välissä: juuri siinä, missä on hyvä olla.
Kävimme täällä pienenä. Leikimme sotaa, perhettä ja missejä. Kaikki oli vielä helppoa silloin, kun olimme vain minä ja sinä.
”Enää vuosi ja me voidaan mennä minne vain”, sanot ja vaikenet sitten. Katsot laaksoa, joka aukeaa edessämme. Aurinko lämmittää kaupunkia. Talot saavat aikaan varjoja, ja valo leikittelee puiden lehdissä. Kauempana meri kiiltää vihreänä ja sinisenä. En halua koskaan unohtaa tätä näkyä.
”Minne sä haluat sitten mennä vuoden päästä?” Et vastaa hetkeen mitään.
Meillä riittää bensaa juuri ja juuri takaisin kotiin. Emme tule tänne koskaan talvella, sillä tie tälle kalliolle on pieni, kivinen ja puiden lomassa. Se kieppuilee kalliolta alas, luisuisimme varmaan suoraan jäiseltä kalliolta puiden peittämää rinnettä ryteikköön. Vanhempamme ovat kieltäneet meitä tulemasta tänne, sillä se on ”liian vaarallista”, mutta jos emme tulisi, emme koskaan näkisi tätä näkyä uudelleen, ja kieppuileva tie täytyi vain kestää, sillä tämä kaikki oli sen arvoista.
"Pois täältä. Ihan minne vain, mutten halua jäädä Pietariin enää sekunniksikaan, kun todistus on kädessä”, sanot ja heität suuren kiven alas kalliolta.
”Kyllä me selvitään.” Otan sinua kädestä ja heitän myös kiven alas.
”Mennään Suomeen... Tai Viroon...”
”Ja me voidaan ajaa autolla sinne eikä tulla koskaan takas.”
”Me voidaan keksiä uudet nimet ja jäädä johonkin kivaan kaupunkiin.”
”Mihin kaupunkiin?”
”En mä tiedä. Johonkin kivaan, jossa on paljon mukavia ihmisiä”
Naurahdan sanoillesi ja haaveilevalle ilmeellesi. Et taida itsekään tietää. Meillä ei ole penniäkään ylimääräistä ja housuissasi on polvessa reikä ja minun kenkäni imevät vettä sateella kuin sienet.
”Mutta meillä on toivoa”, sanoit kerran, enkä unohda sitä koskaan. Sanoit sen tanssiaisiltana, kun karkasimme koulusta tänne ja pidimme omat tanssiaiset. Auton rähisevä radio oli täysillä, mutta emme kuulleet muuta kuin selkeitä säveliä ja rytmin.
”Ja sitten me voidaan aloittaa alusta.”
”Täysin alusta”, lupaan ja nousen seisomaan. Tartut käteeni ja katsomme yhdessä alas ennen kuin kävelemme autolle ja palaamme takaisin todellisuuteen, pienelle kiviselle tielle.
