Nimi: BBC! Sherlock: Ystävä ja koira
Kirjoittaja: Junipher
Ikäraja: sallittu
Genre: random angsti, tajunnanvirta jne.
Paritus: ei oikeastaan.. tai no ehkä sittenkin John/Sherlock
Vastuunvapaus: Ymmärrätte varmasti kuinka tylsää puuhaa olemassaolo tuppaa olemaan. Yritän siis vain viihdyttää itseäni ja myönnän etten omista mitään tai ketään, jonka tunnistatte kuuluvaksi joillekin, minua huomattavasti nerokkaammille. (kiitos ja anteeksi) En pyydä enkä ansaitse rahaa tällä.
AN: Öinen oneshot. Sekava kenties..
John Watsonilla oli kerran ystävä nimeltä Sherlock Holmes. Sherlockin kohtaaminen, vaikkei John sitä hänelle itselleen ääneen sanonutkaan, oli paras tapahtuma heidän molempien elämässä. Tai niin John ainakin luuli. Kovasta ulkokuorestaan huolimatta Sherlock oli äärimmäisen herkkä ja hellyydenkipeä. John tiesi sen, vaikkei Sherlock koskaan kyennyt sitä myöntämään. Siitä syystä John halusi olla Sherlockille hyvä. Hän halusi saada yhteiskuntaan uskonsa menettäneen miehen luottamaan itseensä, ei merkityksettömyyttään huutavin sanoin, vaan teon. Hän halusi tehdä Sherlockille selväksi, ettei koskaan väistyisi tämän viereltä.
Sherlock Holmes omisti kerran lemmikin nimeltä John Watson. John, vaikkei tämä itse sitä tiennytkään, oli koira. Äärimmäisen nöyrä ja lojaali, juuri sellainen, kuin Sherlock halusi koiransa olevan. Tai ei oikeastaan. Ei John ollut mikään täydellinen lemmikki, eihän Sherlock edes pitänyt koirista. Siitä huolimatta John seurasi häntä kaikkialle, jolkutti hänen perässään pitkin Lontoon sokkeloisia katuja ja kujia, kuunnellen isäntänsä jokaista sanaa pää kallellaan. Kerran John jopa yritti käpertyä samalle sohvalle hänen kanssaan, mutta eihän Sherlock voinut sellaista sallia. Se kuului koiran omistajan perussääntöihin.
Ja niin John tekikin. Hän pysyi aina Sherlockin lähettyvillä, vailla minkäänlaista aikomusta jättää tätä jälleen yksin. Oli merkillistä, että vaikka he asuivat saman katon alla, Sherlock onnistui olemaan aina niin kovin kaukana Johnista. John tajusi, että hänellä tosiaankin oli ikävä keittiönpöydän leveyden päässä itsestään istuvaa ihmistä. Sherlock ei koskaan pyytänyt mitään ja vähitellen John tajusi, että olisi valmis antamaan hänelle kaiken. Sherlock ei koskaan antanut hänelle mitään, ei edes istumapaikkaa viereltään sohvalta, vaikka John piti sitä itsestään selvyytenä. Sherlockilla ei tuntunut oleva aavistustakaan siitä, mitä kaikkea John todellisuudessa halusi. Näin hän pakotti Johnin pitämään varansa.
Ja ne säännöt Sherlock osasi. Oikeastaan hän osasi ulkoa koko sääntökirjan ja ehkä juuri siitä syystä John oli valioyksilö. John ei kaivannut paljoa huomiota, viihtyi omissa oloissaan, mutta tuli aina kutsuttaessa luokse. Vaikka harvoinpa Sherlock Johnia luokseen kaipasi. Koirat, älykkyydestään huolimatta, olivat sanalla sanoen tylsää seuraa, eikä Sherlock halunnut tuhlata aikaansa minkään tylsän parissa. Parhaimmatkin koiran kasvattajat tekevät joskus virheitä. Myös Sherlock Holmes teki, sillä hän erehtyi silittämään lemmikkinsä päätä. John Watsonin päätä ei olisi pitänyt koskaan silittää, sillä se sai koiran luulemaan itsestään liikoja. Mutta mitäpä Sherlock Johnin luuloista olisi välittänyt.
John Watson kuvitteli kerran omistavansa kaiken, mitä hän ikinä tarvitsi. Äärimmäisen typerää häneltä, sillä kaikki hyvä tämän maan päällä on katoavaista. Myös Sherlockin mielestä se oli typerää, mutta ei hän sitä ääneen sanonut. Ei hänellä ollut syytä tehdä niin, sillä John, kaikessa typeryydessään, oli onnellinen. Vain typerykset pystyvät olemaan onnellisia, mutta vain kaikkein viisaimmat meistä ovat valmiita tekemään mitä tahansa tullakseen onnellisiksi. John oli valmis tekemään mitä tahansa saadakseen Sherlockin onnelliseksi. Ei... ei pelkästään tekemään vaan myös olemaan.
Eräänä päivänä koiran isäntä ei palannut kotiin lemmikkinsä kanssa. Sherlock Holmes oli kadonnut Johnin elämästä, mutta mitäpä koira olisi siitä välittänyt. Ei John itkenyt, sillä eiväthän koirat osaa itkeä. Se jatkoi olemassaoloaan täydellisen tyytyväisenä elämäänsä ilman kuollutta isäntäänsä. Täysin tietämättömänä siitä, että myös sen isäntä jatkoi elämäänsä. Eikö olekin merkillistä? Vielä merkillisempää on se, että Sherlock itki. Ei koiransa takia, vaan koska hän tajusi parhaan ystävänsä pysyneen vierellään siitäkin huolimatta, ettei Sherlock ymmärtänyt ystävyydestä yhtään mitään. Eikä John tosiasiassa mikään koira ollut. Istuessaan tyhjän talon humisevassa hiljaisuudessa, Johnin mieleen nimittäin palasi, että Sherlock oli kerran kutsunut häntä ystäväkseen.
AN: Kiitos jos luit.
Kommentteja otan muuten mielelläni vastaan!
