Author: tLiitu
Title: Kultakala
Pairing: none.
Rating: K-11
Varoitukset: itsetuhoisuus
A/N: Äidinkielen kirjoittajapajan satoa. Kommentit erittäin toivottuja.
Kultakala
-Silja! Montako kertaa sulle pitää sanoa, sulla ei ole asiaa meidän alueelle? Anna huutaa. Niin se tekee aina, vaikken minä tee mitään. Nytkin vain kävelin hänen ja hänen porukkansa ohi kohti koulun ovia. En vastaa mitään, ei se ole ennenkään mitään auttanut. Viimeksi sain mustan silmän. Äiti ei ajatellut asiaa enää sen jälkeen, kun kerroin kolauttaneeni sen kaapin kulmaan.
En olisi halunnut herätä aamulla. En ainakaan tulla kouluun. Mieluummin pysyisin kotona ja kuuntelisin musiikkia. Täällä sitä kuitenkin taas ollaan, ensimmäinen tunti on liikuntaa. Minut valitaan taas viimeisenä. Tavallaan. Anna ja Piia kinastelevat siitä, kumpi joukkue minut joutuu ottamaan. Opettaja määrää minut Piian joukkueeseen.
Tunti kuluu, ja minä istun vaihdossa.
-Ei se kuitenkaan osaa mitään! kuulen Piian valittavan liikunnanopettajalle, joka haluaisi minut kentälle juoksemaan pallon perässä. Ei kiitos. Kyllä minä tiedän, mitä siitä tulisi. Palloa päähän vain, ei se haittaa, se on vain Silja. Vastahakoisesti laahustan kentälle, ja samantien alkaa vastalauseita sadella. Ja kohta tulee ensimmäinen osuma.
En ole koskaan ollut mitenkään erilainen kuin muut, en ainakaan omasta mielestäni. Olin tavallinen viidesluokkalainen tyttö, joka yhtäkkiä löysi itsensä itkemästä koulun vessassa silmä mustana. Siitä on reilu vuosi nyt, ja sama tilanne on toistunut jo aika monta kertaa. Yritän olla heille mieliksi, en valita, en kantele.
Välillä olo on kuin kultakalalla. Sellaisella pienessä, pyöreässä maljassa ympyrää uivalla kultakalalla, joka ei pääse pois, vaikka kuinka ahdistaisi. Ja lapset koputtelevat ja ravistelevat maljaa vain nähdäkseen kalan uivan taas ympyrää hädissään, koska se näyttää niin hassulta.
En tiedä mistä kaikki alkoi, enkä miksi. Syy voisi olla punaiset hiukseni, pisamani ja silmälasini, sekä se tosiasia, että olen vähän pyöreä. Tiedän, etten ole hoikka, vaalea ja nätti kuten muut, mutten tarvitse siitä jatkuvasti muistutusta. Syy voisi olla myös musiikkimakuni. Rakastan klassista musiikkia, mutta ei kai se tee minusta huonompaa, eihän? Syiden miettimiseen kyllästyin jo kauan sitten. Ei sillä loppujen lopuksi ole väliä. En vain jaksaisi uida tätä samaa vanhaa ympyrää enää.
Liikuntatunnin jälkeen huomaan, että kenkäni ovat kadonneet. Pitkän etsinnän jälkeen löydän ne täynnä lunta, tungettuna roskakoriin. Seuraavalle tunnille tulen myöhässä, taas. Opettajan torujen ja syvän huokauksen jälkeen istun paikalleni luokan takaosaan. Lopun päivää palelen, koska sulanut lumi kasteli kengät perusteellisesti. En uskalla kertoa opettajalle.
Yhdellä välitunnilla onnistun saamaan itselleni paikan yhdeltä pihan harvoista penkeistä. Pian Anna ja Piia tulevat, repivät minut takista vetämällä alas, heittävät likaista loskaa niskaani, kun haparoimalla etsin lasejani, ja nauravat päälle. Maljaa ravistellaan taas oikein olan takaa. Itkettää.
Kotimatka kuluu taas yksin, ja nyt annan kyyneleiden tulla. Pari vanhempaa ihmistä katsoo minua säälivä ilme kasvoillaan, mutta kukaan ei sano mitään. Eivät he oikeasti välitä.
Ruoka-aikana en ota lautaselleni juuri mitään. En halua olla lihava, läski ja ruma enää. Veli kysyy irvaillen, olenko laihdutuskuurilla. Kävelen omaan huoneeseeni sanaakaan sanomatta. Ei kukaan välitä.
Kultakala hyppää aina jossain vaiheessa maljastaan. Se haluaa olla vapaa. Maljassa se ahdistuu liikaa.
Illalla muiden nukkuessa teen päätökseni. Minun on päästävä pois, vapaaksi. Hiljaa hiivin rappukäytävään ja kiipeän seitsemännen kerroksen pienelle parvekkeelle, jolla tuuletetaan mattoja. On kylmä, mutta mitä sillä enää on väliä? Tällä kertaa päätökseni pitää. Tuuli saa hiukseni hulmuamaan, ja valkoinen yöpaita lepattaa polvieni ympärillä, kun seison kaiteella.
-Tämä kultakala vapautuu nyt, kuiskaan hiljaa yöhön, ennen kuin otan askeleen kohti vapautta.
