Nimi: Sielujen observatorio
Kirjoittaja: Vlad
Genre: tajunnanvirta-angst
Ikäraja: K11
Varoitukset: sekavuus, masennus, syömishäiriö, kuolema, kiusaaminen
A/N: Öh joo. En tiedä, mikä tämä teksti on olevinaan. Puhdasta tajunnanvirtaa, kummallisia vertauksia ja metaforia, kummallisuutta kummallisuuden perään ja hengästyttävää vauhtia yhdistettynä tuhanteen solmuun aivoissa ja täysin uuteen kirjoitustyyliin, jota kirjoittaja ei ole koskaan kirjoittanut proosassa.
Sentään tän pituus on ficlet, ettei oo mikään tuhansien sanojen oneshot (olisko 460 sanan pintaan). Sen sentään tiedän, että tämä on saanut inspiraationsa omasta runostani Sielujen observatorio (jonka voi typota miljoonalla eri tavalla), jonka löytää Unisieppari-kokoelmasta (ei kuitenkaan seuraile runoa mitenkään orjallisesti. Alkuinnostus lähti siitä, loppu lähtikin sitten vähän käsistä
). Kommentteja saa aina antaa, niistä ilahdutaan aina ja tämän tekstin kohdalla olen puhtaasti uteliaskin: mitä ihmiset tästä ajattelevat.
(ja vieraat termit ovat tanssitermejä, liittyvät quickstepiin)
Hidas, hidas, nopea, nopea, hidas. Sydän löytää uuden rytmin kerran viikossa. Rytmi on bailatinoa ja argentiinalaista tangoa trapetsilla. Horjuvaa ja korkealla. Sirkustemppuja tyhjille katsomoille eikä ketään kiinnosta. Silti varjoilla on silmät, pöllönsilmät, joille ne tuijottavat jokaista uhkarohkeaa suoraan silmiin. Tuijottavat tuijottamistaan ja odottavat nälkäisinä, että seuraava uskalias putoaa. Mustalla maalattu tyttö huokaisee, hengittää vesihöyryä salin kylmyydessä ja asettaa itsensä estradille.
”Virhe. Väärin asetettu jalanojennus”, valmentaja jyrisee ja tytön hymy nyrjähtää. Kannatus ei ole riittävä, vaan ryhti painuu kumaraan. Tanssijan ryhti on nevalla kasvava mänty, kitukasvuinen ja ruma.
Tyttö oikaisee hymynsä, liimaa rikinkatkuisen virneen kasvoilleen ja lähtee lentoon. Yli, yli salin ja seinän läpi. Step hop, step hop ja open running finish. Lento loppuu vasta, kun hengitys on nauloja ja sahanteriä. Kannatus ei silti kestä ja valmentajan sanat kieppuvat taas myrskyinä huoneessa. Uusi hymy, uudet kehykset, mutta uutta itsetuntoa ei saa. Niitä ei myydä kaupassa tanssikenkien vieressä. Tyttö huokaisee, hengittää kastetta ja liimaa tekohymyn huulilleen kuin koristeen. Sehän se on: koriste. Sirkusyleisöä varten tehty kulissi, jonka vain varjot näkevät. Leuka ylös, kannatus kuntoon, viimeiset tarkistukset ja lento lähtee. Jalat kantavat sulavasti salin yli, tyttö tekee viimeisen contra checkin. Jaloilla on oma tahto ja tekohymy tytön huulilla peittää huudon.
Tunnin jälkeen nilkat sanovat ”ei!” ja sydämessä on uusia reikiä, mutta tyttö ei luovuta. Tyhjä sirkus janoaa kuolemaa, taas uutta trapetsilta pudonnutta tanssijaa. Kaiken on oltava täydellistä, mutta kannatus ei pidä. Valmentaja käskee lopettamaan, mutta turvonneet nilkat ja varjot vaativat lisää. Ne haluavat verenpunaisia askelia ja nilkanojennuksia. Katkeruudenmakuiset kyyneleet värittävät viivojen yli, mutta silti on pakko jatkaa. Täydellisyys ei anna armoa, sen eteen ei noin vain polvistuta pyytämään Mestarilta armahdusta ja kuolemantuomion lykkäystä. On vain osattava olla hiljaa ja kärsiä. Sen tyttö osaa, hän on kärsinyt koko ikänsä, koska keskivartalon kannatus ei vain kestä.
Kotonaan tyttö harjoittelee peilin edessä tekohymyä ja väittää kaiken olevan hyvin vaikkei kukaan kysy. Kannatus ei vain riitä ja siivetön ruokki ei lennä. Muut sanovat aina pingviiniksi, sekin kun on lentokyvytön lintu, mutta tyttö korjaa lajin. Ruokapöydässä tekohymy kaatuu ja tyttö valehtelee olevansa ameba ja poistuu syömättä. Turvonneet nilkat huutavat lenkille ja tyttö juoksee kymmenen kilometriä. Itkee kun ei ole gepardi ja joutuu lyllertämään etananvauhtia. Lenkin jälkeen omassa huoneessa ei nukuta tai itketä, silloin harjoitellaan chasseta peilin edessä, jotta edes joku olisi täydellinen, kun tyttö ei siihen pysty. Peilistä katsoo takaisin mursu, eläin joka ei osaa lentää tai mitään muutakaan. Se vain on. Se vain on ja on lihava; merten lehmä.
Viimeisenä päivänä tyttö liimaa irvistyksen huulilleen ja astuu trapetsille. Varjot tuijottavat suoraan sieluun, repivät sen kappaleiksi, tallovat alleen nauraen. Kannatus ei kestä, väärin, väärin, huonohuonohuono, hymy horjuu. Siivetön lintu ei osaa lentää vaan putoaa. Sirkus on tyhjä, vain varjot katselevat. Niitä harjoiteltu hymy ei harhauta, sillä ne on koulutettu Sielujen observatoriossa. Opetettu poimimaan eksyneet, poimimaan kypsät hedelmät ja painamaan sitten
”delete”.