Luku 3-Yllättävää
En ymmärtänyt miksi hän ei puhunut minulle enää. Vilkuilin häntä välillä, mutta Edward oli kuin ei olisi huomannut minua. Jostain syystä minulle tuli todella paha olo ja minua alkoi itkettämään. Kaikki pahat asiat, jotka olin niin kovasti yrittänyt haudata, syöksyivät pintaan. Tunsin kuinka silmiäni alkoi kirvelemään, joten nousin ylös ja kävelin opettajan luokse.
”Minulla ei ole kovin hyvä olo, taidan mennä terveydenhoitajan luo”, selitin hiljaa opettajalle pidätellen kyyneleitä.
Poistuin luokasta kaikkien katseiden saattamina ja huokasin helpotuksesta kun olin astunut käytävään. Rynnistin vessaan, lukitsin oven ja avasin hanan. Huuhtelin naamaani kylmällä vedellä ja rauhoittelin itseni.
Lopuksi taputtelin vielä naamaani käsipapereilla ja vilkaisin itseäni peilistä. Huokaisin syvään henkeä.
Kun raotin ovea astuakseni ulos, en voinut uskoa silmiäni. Edward seisoi autiolla käytävällä tutkimaton katse silmissään.
”Tulin katsomaan, mihin lähdit”, hän sanoi ja hymyili väkinäisesti. ”Suoraan sanottuna et ole kovin hyvä valehtelija.”
”Luulin, ettet aikonut enää puhua minulle”, tuhahdin. Olin jo kääntynyt ulko-ovea kohti astuakseni ulos, mutta Edward siirtyi eteeni.
Hän oli kuin ei olisi huomannut tokaisuani, vaan ehdotti hymyillen: ”Kuule, jos aiot lintsata lopputunnin, panetko pahaksesi jos liityn seuraan?”
Nyt olin hämmästynyt. Ensin hän ei puhunut minulle, ja nyt hän halusi lintsata kanssani. Hämmästykseltäni kykenin vain nyökkäämään.
Hän piti minulle kohteliaasti ulko-ovea auki, ja astuimme ulos rakennuksesta kylmään ulkoilmaan. Sade oli vihdoin lakannut, ja nyt kylmä tuuli puhalsi hiukseni sekaisin. Kävelimme hetken hiljaa, kunnes päätin rikkoa hiljaisuuden.
”Miksi sinä et juttele kenellekään täällä koulussa, istut yksin ruokalassa ja...? No tiedän, että saisit ystäviä, jos vain haluaisit.” Minun oli pakko kysyä, ja sitä paitsi, mitä menetettävää minulla edes oli?
”Et sinä itsekään ole tavallinen koulutyttö, sinä vaikutat jotenkin... surulliselta”, Edward sanoi otsa rypyssä ja jatkoi hymyillen: ”Ja juttelenhan minä sinulle.”
Niin, olinhan minä sen huomannut. Edward väisteli kohteliaasti Jessicaa ja muita jotka yrittivät puhua hänelle. Ei Edward kyllä minullekaan kovin riemuissaan jutellut. Ainakin jos muisteli äskeistä tuntia.
”Se on aika surkea tarina”, mutisin katsoen jalkoihini, mutta jatkoin silti, ” Vuosi sen jälkeen, kun olin muuttanut Forksiin, äitini menehtyi kolarissa. Minun oli aluksi vaikea käsitellä tapahtunutta. Tunsin jonkin aikaa hieman syyllisyyttä, vaikka tiesin, ettei siihen ollut mitään syytä. En vain ollut nähnyt häntä vuoteen ja sitten häntä ei enää ollutkaan... Äiti oli tavallaan minun paras ystäväni.” Irvistin ja vaihdon äkkiä puheenaihetta: ”Entä sinun tarinasi?”
Huomasin, että olimme saapunut hänen autollensa. Hän piti minulle ovea auki ja kiersi sitten auton ympäri kuljettajan paikallensa.
Edward käynnisti auton ja katsoi minua silmiin: ”Olen pahoillani äitisi vuoksi.” Hän tarkoitti sitä vilpittömästi, näin sen hänen silmistään. Hän ei ollut vastannut kysymykseeni.
”No minne ajetaan?”hän kysyi nyt iloisemmin.
”Minulle on ihan sama”, huokaisin. Tiesin, että olimme tunteneet Edwardin kanssa vasta vähän aikaa, mutta olinhan minäkin kertonut omia, henkilökohtaisia asioitani.
Edward ehdotti hetken mietittyään: ”Mitä jos mentäisiin meille?”
Nyökkäsin ja purin huultani. Tiesin, että Edwardilla oli sisaruksia, sillä Jessica oli joskus juoruillut heistä ruokalassa. He eivät kuulemma olleet ehtineet vielä ilmoittautua kouluun, mikä tarkoitti sitä, että he olivat mitä luultavimmin kotona.
Edward oli jo peruuttanut vaivattomasti pois parkkipaikalta ja kaarsi sitten pois pihasta.
Juttelimme ajomatkan aikana niitä näitä, ja minussa heräsi heti vainoharhaisuus. Aivan kuin hän ei haluaisi minun muistavan kysymystäni. Edward ajoi todella lujaa, ja kun kaupunki jäi pian hyvää matkaa taakse, minun oli pakko kysyä:
”Missä sinä oikein asut?”
”Kohta näet”, Edward sanoi. Ja tosiaan, pian käännyimmekin soraiselta ajotieltä hulppean talon pihaan. Talo oli sävyltään vaalea, ja sen yksi seinä oli lähes kokonaan lasinen. Edward jätti autonsa pihaan, sillä talliin ei enää mahtunut, koska siellä oli jo kaksi autoa, upea keltainen ajokki, jonka arvelin olevan Porsche, sekä uutuuttaan kiiltävä punainen avoauto, jonka merkkiä en tiennyt. Suuni suorastaan loksahti auki, kun näin talon takana vielä suurikokoisen jeepin.
”Vau”, pystyin toteamaan hämmästykseltäni. Edward tyytyi hymyilemään, nousi autosta ja tuli sitten avaamaan oven minulle.
Kävelimme pihan halki etuovelle. Astuimme sisälle taloon ja hämmästelin talon kauneutta, sillä se oli vielä upeampi sisältä. Olohuoneessa oli jättiläismäinen flyygeli, joka kuitenkin sopi vaaleaan sisustukseen. Samassa sydämeni pomppasi kurkkuun kun näin Edwardin sisarusten saapuvan yläkerrasta.
Ensin keijukaismainen ja siro tyttö tuli tervehtimään minua. Hänellä oli kauniit kasvonpiirteet ja lyhyet mustat hiukset.
”Hei, sinun täytyy olla Bella. Edward on puhunut sinusta. Ainiin, minä olen Alice, ja tässä on Jasper.”
Minusta? Mitä Edward olisi voinut kertoa, emmehän edes tunteneet kovin hyvin. Hämmästyksestäni huolimatta olin salaa mielissäni. Hänen vieressään seisova poika nyökkäsi hymyillen vaisusti.
”Hei. Hauska tutustua”, sanoin vilpittömästi. Äsken tuntemani jännitys oli haihtunut, ja nyt olin täysin rauhallinen.
Sitten huoneeseen astui todella upea vaalea tyttö. Hänellä oli loivat kiharat ja samanlaiset kauniit kasvot, kuten muillakin Culleneilla. Vasta nyt huomasin yhteisen piirteen kaikissa Culleneissa. Jokaisella oli toffeen sävyiset, vaaleanruskeat silmät.
”Hei, minä olen Rosalie, ja tässä on poikaystäväni Emmett”, hän sanoi helisevällä äänellä,
”Hauska tavata teidät kaikki”, sanoin ja hymyilin vielä kaikille.
”Me olimme juuri lähdössä, mutta sitä ennen: Bella, olethan tulossa ylihuomenna tupaantuliaisjuhliin, jotka järjestän? Ne ovat täällä meillä.”
Vilkaisin kysyvästi Edwardiin, ja hän nyökkäsi rohkaisevasti.
”Kai minä sitten tulen”, vastasin hiljaa.
Alice näytti olevan innoissaan: ”Hyvä, näemme sitten perjantaina!”
Sitten he kaikki lähtivät, ja ulko-ovi napsahti vaimeasti kiinni, ja jäin taloon kahden kesken Edwardin kanssa. Katselin ympärilleni ja näin sitten yläkertaan vievät portaat.
Edward huomasi katseeni ja tokaisi sitten hymyillen: ” Haluat varmaan nähdä loput talosta.” Hän lähti kävelemään edeltä portaita kohti, ja minä seurasin perässä.
Nousimme portaita ylös, ja minä yritin pysyä Edwardin perässä, mutta hän oli jo ylätasanteella.
”Hetkinen, ovatko nuo valmistujaislak - ”, henkäisin, mutten ehtinyt sanoa lausetta loppuun. Kun olin keskittynyt kehyksissä oleviin lakkeihin, en ollut pystynyt katsomaan jalkoihini. Tunsin kuinka menetin tasapainoni ja olin kaatumaisillani taaksepäin, alaspäin kohti jyrkkiä portaita.
