Title » Never let go - Älä koskaan päästä irti {Ei tullut muuta mieleen joten, ja se sopi tähän vaikka onkin kliseinen.}
Author » Nemena
Beta » Ei ole
Fandom » Harry Potter
Rating » S {Toivottavasti ei tarvi vaihtaa.}
Pairing » Draco Malfoy/Hermione Granger
Warnign » Käsitellään kuolemaa hyvin paljon.
Summary » "Niin kauan kuin sinä elät, minäkin elän, muttakun kuolet, minäkin haluan kuolla ja saapua luoksesi."
A/N: Idea tuli Evanscenen mahtavista melodioista ja pitkään päässä muhineesta ideasta joka tuli niin monista asioista. Rakentavaa palautetta toivoisin.
Never let go!
"Se mitä me olimme ennen, te olette nyt,
se mitä me olemme, te tulette olemaan."
Hermione Granger istui hiljaa keittiön pöydän ääressä, kuunnellen kun sade ropisi kattoon ja uponneena omiin ajatuksiinsa. Hänen tukkansa oli sotkussa ja päällään hänellä oli vielä raitainen yöpaita. [Mekko, ja hyvin seksikäs sellainen.] Kello tikitti hiljaa keittiön oven yllä, mutta Hermione ei jaksanut välittää ohi kiitävästä ajasta. Hän oli istunut siinä keittiön pöydällä siitä asti, kun hänen miehensä oli lähtenyt töihin. Jotenkin Hermionesta tuntui että tänään tapahtuisi jotain aivan peruuttamatonta, mutta ei osannut arvailla mitä. Nuori nainen toivoi että se olisi jotain mukavaa, sillä hän ei kestäisi nyt huonoja uutisia. Jos hän saisi nyt huonoja uutisia, nyt kun kaikki oli niin hyvin, pilaisi se hänen niin onnekkaalta tuntuneen kuukautensa.
Hermione katsoi ikkunasta ulos ja seurasi ikkunassa liukuvia pieniä vesipisaroita joita tuli lisää. Naisella oli käynyt aika hyvin pitkästyttäväksi heti kesän jälkeen. Heti sen jälkeen kun hänen miehensä oli lähtenyt töihin. Hänen miehensä, niin ihmeelliseltä kun se tuntuikin kuuden kouluvuoden jälkeen, Draco Malfoy oli nainut hänet kesällä vaimokseen ja vannonut rakastavansa Hermione Grangeria, sitä kuraveristä majavaa, elämänsä loppuun asti. Siihen asti kunnes kuolema heidät erottaisi. Mutta sekin vain aivan pieneeksi aikaa, sillä he tapaisivat taas toispuoleisessa maailmassa, ja saisivat elää elämänsä loppuun asti iki onnellisena eikä kukaan heitä pysty erottamaan.
Hermione nousi seisomaan. Hän päätti edes yhtenä päivänä olla mieliksi miehelleen, ja tehdä jotain hyödyllistä. Naista oli pelottanut se, että Draco lähtee töihin, ja hän oli jo silloin tiennyt että tämä menisi tähän. Itse hän oli työttömänä, sillä oli ollut mionisteriössä töissä, mutta hänen mittansa oli tullut täyteen. Hermione ei yksinkertaisesti enää jatkanut sitä alituista kiiretä ja hälinää. Draco ei ollut pitänyt ajatuksesta muttei ollut estellytkään.
"Mitä teet ne ajat kun minä olen töissä?" hän kysyi.
"En tiedä, mutta et kai sinä halua että kun joka päivä tulen töistä kotiin, olen kamalan kärttyinen?" Hermione vastasi.
"En tietenkään, mutta et saa vaipua masennukseen. Minä tunnen sinut ja olet juuri sellainen ihminen joka tuossa tilnateessa tekisi varmaan niin", Draco sanoi.
"Minä en jaksa", Hermione puuskahti.
"En minä sinua pakota sinne jäämään, ja tottakai sinä lähdet jos et jaksa, mutta sinun täytyy luvata minulle että sinä et saa vaipua masennukseen, epätoivoon tai mihinkään muuhunkaan", Draco vastasi ja halasi Hermionea.
Kello oli kolme iltapäivällä. Dracon pitäisi kohta tulla. Hermione oli vaihtanut paikkaa, ja makasi nyt sohvalla lukien naisten lehteä. Jos hän suoraan sanoi, hänellä oli poikkeuksellisen hyvä olo muihin päiviin verrattuna. Nainen käänsi lehden sivua, ja kuuli samaan aikaan eteisestä ääniä, jotka ilmoittivat että Draco oli tullut. Noita odotti hetken, mutta ketään ei tullutkaan. Nainen meni alakertaan ja eteisessä oli mustaan pukuun sonnustautunut vakava ilmeinen mies. Hän ei ollut Draco.
"Oletteko te rouvo Granger?" mies kysyi.
"Ööh... kyllä, olen minä", Hermione vastasi hämmentyneenä.
"Hienoa", mies sanoi yksitoikkoisella äänensävyllä ja jatkoi:
"Minä olen McMarter ja en tule hyvillä asioilla. Miehenne Draco - ", mies sanoi muttei saanut sanottuaan lausettaan loppuun ennen kuin Hermione huusi:
"Mitä Dracosta?! Mitä hänelle on tapahtunut?!"
"Miehenne Draco on kuollut auto - onnettomuudessa. Olen hyvin pahoillani rouva Granger, tutkimme kuolemaa mutta se on selvää että hän on kuollut", mies sanoi muka surullisella äänellä.
Hermione rojahti maahan polvilleen ja antoi kyynel vanan valua vapaasti kalvenneille poskilleen. Hän huusi sanoja, joista ei kukaan saanut selvää. Hän puhui erikieliä, ja anoi Dracon palautumista kädet ristissä. Mutta Hermione tiesi että hän ol kuollut, eikä kukaan voi herätä kuolleista. Hermione huusi ja huusi kunnes ei enää kuullut omaa ääntään. Hänen surunsa oli niin suurta että hän tunsi jokaisesta raajastaan lähtevän tunnon. Yhtäkkiä Hermione tunsi kylmien käsien kiertyvän vartaonsa ympärille kunnes tunsi olevansa eloton.
Hermione heräsi hyvin pian ainakin omasta mielestään. Hän katsoi ympärilleen, kunnes muisti kaiken tapahtuneen. Hermione käännähti ympäri kunnes tiesi kiljuvansa täyttä kurkkua. Hänen vieressään makasi Draco Malfoy, ihka elävänä, silmät auki, katsoen hymyillen Hermione. Mies painoi kädet Hermionen suulle sanoen:
"Rakas, älä huuda."
"Sinä olet kuollut!" Hermione mumisi Dracon sormien takaa.
"Niin olenkin, ja niin olet sinäkin", Draco sanoi ja Hermionen kasvoista lähti loppukin väri joka niissä oli ollut.
"Katsos, minulle kerrottiin täällä sellainen asia, jonka haluat ehkä tietää. Jos jotakuta rakastaa hyvin paljon, ja joutuu hänestä eroon, tarkoitan siis kuolemaa, niin jos itse kuolee, ja miettii rakastettuaan, pääsee hänen luokseen. Tai jos kaipaa häntä hyvin paljon, silloinkin tapahtuu niin", Draco sanoi.
"Ja minullekko kävi nii?" Hermione kysyi.
"Kyllä", Draco vastasi.
Hermione katsahti Dracoon, kunnes veti miehen sormet pois huuliltaan ja painoi ne Dracon huulille.
Rakastavaiset saavat elää koko ajan, maailmanloppuun asti yhdessä, eivätkä päästä toisistaan koskaan irti.
A/N2: Anteeksi loppu. Siitä tuli aikamoista siirappia.
