Paritus: Liina/Vilja
Ikäraja: sallittu
Genre: ällösöpöilyä ja ikävöimistä
Yhteenveto:
Se oli pahin mahdollinen hetki rakastua. A/N: Koulutyöksi kirjoitettu. En pitänyt tätä aluksi kovinkaan onnistuneena, mutta pienen muokkauksen jälkeen siitä tuli ihan julkaisukelpoinen, vaikka fiilkset ovat edelleen hieman ristiriitaiset. Julkaistu alunperin 12.9. Viljan nimipäivän kunniaksi. ♥ Hahmot nanosta '10.
Aamuteehetki
Syyskuuta oli ehtinyt kulua hieman alle puolet, kun Vilja, yhtäkkiä kesken aamuteen juomisen, rakastui.
Se oli niitä ensimmäisiä syyssateisia aamuja ja pisarat rapisivat ikkunaan samalla kun Vilja istuskeli huteralla puisella keittiöjakkarallaan, vähän liian korkealla, kauranvaalea tukka oli hutaistu sotkuiselle nutturalle päälaelle ja muutama itsepäinen suortuva valui kapeiden kasvojen viertä luiseville olkapäille. Alumiinikattilan kannen alla on vielä kahden desin verran höyryävän kuumaa vettä, siitä sai toisen mukillisen jos halusi, toisen mukillisen kamomillateetä, sitruunaa tai minttua.
Vilja joi minttuteetä ja varoi polttamasta kieltään. Se oli aivan tavallinen viikonloppuaamu, lauantaiaamu, jolloin herätään myöhään, kävellään paljain jaloin pitkin unista asuntoa ja juodaan teetä kiikkerillä keittiöjakkaroilla. Avataan radio ja kuunnellaan sen rätiseviä taajuuksia, samoja aamukappaleita viikosta toiseen. Lauantaiaamut olivat jatkuneet samanlaisina aina siihen yhteen asti, siihen aamuun, jolloin Viljan kuppi pysähtyi yhtäkkiä kesken matkansa ja jäi paikoilleen, vähän kallellaan, vain pienen matkan päässä raotetuista huulista.
Se oli pahin mahdollinen hetki rakastua.
Opettajat olivat varoitelleet siitä koko ensimmäisen koulukuukauden, oli kyse sitten ruotsista, äidinkielestä tai maantiedon tunneista, jokainen oli katsellut luokkaa tuimasti yli lasiensa ja todennut, että nyt oli kyseessä viimeinen vuosi, abivuosi ja näytön paikka, ylioppilaskirjoituksiin valmistautuminen. ”Älkää rakastuko, se sotkee teidän ajatuksenne, ettekä tule ikinä saamaan hyviä arvosanoja. Seurustella ehtii myöhemminkin.”
Totta kai luokassa oli niitä, jotka vain myhäilevät salaa tyytyväisinä, kuten vaikka Malla, se etupulpetin rastatukka, jolla on tappi kielessä. Mutta kaikki tietävät, että Malla kirjoittaa kuusi ällää vaikka hopeasormus nimettömässä, sellaiset pikkuseikat kuin tunteet eivät pysäyttäisi häntä olemasta sellainen, lähes täydellinen.
Mutta Vilja oli eri maata, niitä ihmisiä, joiden täytyy jo muutenkin tehdä töitä ja lukea yömyöhään, sammuttaa kaikki musiikit, vetää vaaleanvihreät verhot kerrostaloasuntonsa ikkunoihin ja jättää naapurin postilaatikkoon pyyntö siitä, etteivät nämä pitäisi niin hirveää metakkaa joka ikinen viikonloppu, sillä on tulossa vaikea tentti, raskas jakso, äidinkielen novellianalyysi kesken. Tietenkään lauantaiaamuisin ei kuuluisi miettiä sellaisia asioita, koska Vilja oli vakaasti päättänyt, että aamuteehetkiään hän ei pilaa murehtimalla koulumenestyksestä.
Jo pitkään hänen lauantaiaamunsa olivat omistettuja yksinomaan Liinalle.
Toukokuu on vasta alussa, mutta aurinko paistaa taivaalta kuin ei olisi ikinä ennen paistanut, aivan kuin se olisi vasta nyt päässyt kunnolla valloilleen, pois pitkän talvisen roudan alta ja pilviverhojen takaa. Ulkona on niin kuuma, aivan liian kuuma ja Vilja nojaa raitiovaunussa päätään viileään ikkunaruutuun. Hän ei muista, onko ikinä ennen käyttänyt kesämekkoa jo siihen aikaan vuodesta, eipä kai, ei yksikään aiempi toukokuu ole ollut niin lämmin.
Karhupuiston pysäkiltä kyytiin nousee vain yksi matkustaja, johon Vilja ei edes kiinnitä aluksi mitään huomiota, kuulee vain kuinka takaovet aukeavat ja sulkeutuvat pian uudestaan. Raitiovaunun nytkähtäessä liikkeelle viereiselle penkille laskeutuva paino pakottaa hänet katsomaan tulijaa, toista tyttöä, joka hymyilee hämillään Viljalle ja laskee sitten katseensa sylissään odottavaan kirjapinoon. Liina oli vihannut Helsinkiä, sen hän oli sanonut Viljalle jo sinä päivänä kun he olivat istuneet myöhään niillä kulahtaneille vihreillä penkeillä ja puhuneet kaikesta maan ja taivaan välillä. Liina vihasi liian korkeita kerrostaloja, ihmistungosta kaduilla, jopa bussien hytkymistä Kaisaniemen mukulakiveyksillä, vaikka Viljan mielestä mikään ei ollut niin ihanaa kuin istua pomppivassa paikallisliikenteen linja-autossa tai katsella aamukiireisiä ihmisiä Hakaniemen torilla.
He tapasivat toisensa uudestaan illan hämärtyessä ja kaartuessa kauniisti rantakallioiden ylle. Vesi loiskusi muovaten maisemaa tuhansien vuosien saatossa, tuhansien vuosien kuluttua heidän lempipaikkansa näyttäisivät aivan erilaisilta. Liina katseli vakavana meren selälle ja söi puolihuolimattomasti vaniljajäätelöään.
Vilja oli silloin ajatellut, että Liina oli kaunein ja ihmeellisin tyttö, jonka hän oli ikinä nähnyt ja mittaili katsellaan luonnonvaaleaa tukkaa, kapeita kasvoja ja vartaloa, joka näytti aivan kolmetoistavuotiaan kehittymättömältä varrelta, vaikka Liina oli kuudentoista. Hän ajatteli, miltä tuntuisi vetää tämä aivan lähelleen, pidellä sylissä ja suudella täyteen kesähuumaa, rauhatonta ihastusta. Ajatukset kutittelivat hänen rintakehäänsä, äänet päässä kuiskivat että
anna mennä, ota hänet kokonaan itsellesi, ota kädestä ja vie mukanasi kotiin. Soita hänelle kaunista musiikkia, kerro satuja, käperry viereen yöksi eikä hän voi enää olla lankeamatta sinuun.
Heidän kesänsä oli ollut yhtä saippuakuplahuumaa, paljaita varpaita nurmikolla ja öisiä retkiä lasten leikkikentälle keinumaan. He huojuivat tuulessa kuin heinänkorret tai kuten vene aavalla ulapalla, antoivat auringonvalon houkutella heidät puistoihin vaihtamaan hiljaisia katseita uskaltamatta silti koskea toisiaan. Liina luki aina kirjaa, hänellä oli aina jonkinlainen kirja kesken, iloinen tai surullinen, välillä jotain siltä väliltä. Sitten hän siteerasi Viljalle kaikkein parhaimmat kohdat ilmeikkäällä äänellä ja tuntui kuin kirjojen henkilöt olisivat hypänneet pois paperisivuilta ja nousseet heidän ympärilleen eläviksi muureiksi ulkopuolista maailmaa vastaan.
Aivan niin sen kuuluikin olla. Sen kesän Vilja oli ollut täydellisen hehkuvan onnellinen.
Olisi varmaan edelleen, ellei Liina olisi salannut häneltä sitä, ettei aikonut viipyä enää kovin kauaa.
Vilja huokaisi ja laski katseensa teekuppiin, se oli alkanut jo pikkuhiljaa jäähtyä liiankin kylmäksi, samalla tavalla haaleaksi kuin elokuinen järvi tai värit silloin, kun niitä ei voinut jakaa kenenkään toisen kanssa. Auringon viimeiset säteet taivaanrannassa, kirkas vesi, väkevältä tuoksuvien kukkien armeija pellonreunassa, vastaleikattu ruoho; koko maailma. Liinan vaatteissa oli aina paljon kirkkaita värejä, keltainen mekko ja vihreä paita, violetit sukkahousut, myös sinä päivänä, jolloin hän yhtäkkiä, kesken kesäloman viimeisen päivän katsoi Viljaa silmiin niin kuolemanvakavana, että tämä hätkähti ja pelkäsi.
”Liina, mikä on?” Vilja kysyy ja laskee kätensä toisen tytön kämmenselälle, se on lämmin ja pehmeä, kalpeanvaalea ja täydellinen. Aivan kuten Liinakin, joka nyt näyttää nieleksivän itkua, vihreät silmät kimmeltävät kyynelistä, jotka hän haluaa niin kipeästi piilottaa, muttei millään pysty. Ja kun ensimmäiset itkunrippeet alkavat valua poskille, Vilja unohtaa varovaisuutensa ja vetää Liinan syliinsä tiukasti, tuudittaa tätä kuin pientä lasta ja lupaa syvästi, ettei mitään hätää ole, ei mikään maailmassa voi satuttaa, ole kiltti ja kerro Liina, kerro minulle, mikä saa sinut itkemään! En ole ikinä nähnyt sinun itkevän.
Lopulta itku katoaa ja niin katoavat muutkin tunteet Liinan kasvoilta. Hän istuu Viljan sylissä jäykän persoonattomana, jokainen pieninkin lihas on jännitetty äärimmilleen, ja tuijottaa ilmeettömästi merta.
”Minä lähden viikon päästä Sodankylään”, Liina vastaa lopulta. ”Enkä tule takaisin ennen ensi kesää.”
”Mitä?”
”Olisin halunnut kertoa sinulle aikaisemmin, mutten vain… pystynyt. Olen pahoillani.” * * *
Sen aamun jälkeen, jolloin Viljan teekuppi jäi ensimmäistä kertaa puolitäydeksi hänen kuusivuotisen teejuomisuransa aikana, sillä hänen rintaansa iski pakottava tunne, sanoinkuvaamaton onni, kipu ja kaipaus, kaikki yhtenä hyökyvänä aaltona, hän ei saanut enää rauhaa.
Nyt hän ymmärsi, mistä opettajat olivat varoitelleet; oli mahdotonta keskittyä mihinkään muuhun kun vartalo oli mustelmilla sillä hän törmäili oviin. Tai kun päässä heitti sillä syöminen vaati tavatonta voimaa. Ja siksi koska Vilja heräsi useampana yönä viikossa illuusioon ruumiinlämmöstä ja vaaleiden hiuksien tuoksusta, mutta aina kun hän liikautti unissaan kättään tarttuakseen kiinni Liinaan, koko maailma heilahti ja särkyi niin kammottavalla helinällä, että Vilja säpsähti hereille. Joskus hän itki koko loppuyön sängyssään katkerana siitä, ettei ollut tarttunut jo aiemmin, silloin kun juna oli lähtenyt asemalaiturilta.
Liina oli luvannut hänelle tulla takaisin heti kun kesän ensimmäinen aurinko paistaisi silmiä polttavan kirkkaana Viljan makuuhuoneen ikkunoista sisään. Mutta hän ei ollut jakamassa vuoden pimeimpiä kuukausia, niitä, jolloin kaikkein kipeimmin kaivataan seuraa yksinäisiin aamuteehetkiin.
Sen saman päivän iltana Vilja kirjoitti elämänsä ensimmäisen rakkauskirjeen ja lohduttautui ajatuksella siitä, että maailmassa oli miljoonia muitakin tyttöjä, jotka heittelehtivät valveilla aivan samoista syistä eikä tiedettävästi kukaan heistä – ainakaan kovin moni – ollut vielä kuollut ikävään.
Ikkunoiden ulkopuolella kaupunki tulvi sataneesta vedestä yli äyräidensä.