Nimi: Vesihorros
Kirjoittaja: Kuurankukka
Ikäraja: K11
Paritus: Severus/James (James/Lily)
Tyylilaji: Horror, angst
Vastuunvapaus: Kaikki mitä on mahdollista tunnistaa Rowlingille, myös kuuluu hänellä
Haaste: Rare10
Varoitukset: Hahmon hukkuminen, kuolema
A/N: Ficistä ei voi syyttää kuin Funtionia, mitäs meni haluamaan ficin tällä parituksella; omistetaan tämä nyt sitten hänelle <3 Pakko kuitenkin sanoa, että rakastan tätä ficciä jo nyt! Kommentoida saa, ja pitääkin :3
Vesihorros
Lyhyt rantanauha oli kiemurteleva ja autio kun hän astui sen reunalle, takana metsissä ei ollut kuin yksinäisten valtavaa, muodoiltaan epäselvää pimeää. Niin ja pari korppia, outoja lintuja jotka olivat jääneet katsomaan hänen peräänsä, karkottaakseen leijuvan äänettömyyden hän oli lyönyt pari kertaa kätensä yhteen mutta ne olivat silti pysyneet oksillaan. Eikä hän kompastunut kertaakaan polulla lepäävien oksien suonistoihin, eikä edes eksynyt.
Kuu oli ummessa oleva, harmaahopea silmä ja silti terävä kuin kuoleman herran viikate; vasta sirppi, kun hän riisui kenkänsä. Pienen, mutta syvän lammen hiekka oli kosteaa, viileääkin mutta poiskaan hän ei kavahtanut. Kylmä oli neulanpistoja kyljissä ja ristiselässä, kun hän koetti herkillä sormenpäillään veden mustaa, kirkasta peilikuvaa.
Tähtiäkään ei näkynyt, kun paksut pilviharsokääröt saartoivat niitä taivaankatossa. Mutta hänen alaston ihonsa loisti sairaanoloisessa valkeassa kalpeudessaan, vaatteet jäivät siistiksi viikatuksi kasaksi pienen pieneen rantapusikkoon. Tai eihän se mikään ranta ollut, vaan metsälampi. Vähän kuin kaivo hylätyn talon takapihalla, unohdettuna unohduksiin.
Silmälasit hän pudotti viimeisenä vaatekasan päälle, tarkkaili hetken etäällä huojuvien korpimetsäkuusien muodostamaa kattoa ja veti luokseen syksyistä yöilmaa. Talven saattoi jo haistaa siitä, kohta hänen lampensa olisi jään valloittama, entistä rumempi paikka. Lihas oli aluksi vastustelevaa, mutta saatuaan rytmistä kiinni hän kykeni uimaan eteenpäin tasaisin, rauhallisin vedoin. Turvallinen alusta oli kadonnut melkein heti alta, imaissut hänet mustan aukkonsa imuun eikä hän edes yrittänyt laittaa vastaan.
Hän sukelsi muutaman minuutin uimisen jälkeen, sirosti kuin olisi harjoitellut kuolemanhyppyään ikuiset ajat ja lähti kohti saavuttamatonta pohjaa. Siellä ei ollut kuin pimeydestä hapettuneita ja haurastuneita köysimäisiä vesikasveja, jotka turhaan yrittivät kietoa häntä itselleen. Ja hänen omista liikkeistään aiheutuvat laineet toista lainetta vasten, kuin raskaat aironiskut.
Viime hetkellä hän kuitenkin käänsi suuntansa kohti kalvomaista, kaukana korkeuksissa leijuvaa pintaa kohti ja oli pelastunut nopeammin mitä uskoa saattoi. Hänen huokosiaan, hermojaan ja luitaan kahlehtinut omituinen raukeus väistyi hetkeksi, kun hän pärskähti yhtenä syöksynä takaisin riskittömälle alueelle. Oma tahto oli tullut takaisin, silmät vauhkoina pyörien hän repi armon henkäyksiä keuhkoihinsa ja yritti tajuta miten oli päätynyt sinne.
Paitsi että jokin suurempi, kuitenkin piilossa pysyvä voima sai hänet taas itselleen, se oli kuin maailman paras komennuskirous jota ei voinut vastustella. Vaikka keuhkorakkuloita polttelivat yhä näkymättömät tulet hän sukelsi jälleen. Liikkeet olivat nykivämpiä ja vauhdikkaampia, aivan kuin vähemmän hallittuja. Veden narumaiset kasvit eivät saaneet hänestä taaskaan otetta, vesi oli entistä painavampi häkki selkää vasten ja pohjattomuudesta tuleva veto vain kasvoi. Jossain vaiheessa hän sulki ajankulusta tajuamattomat silmänsä, ja ui vain entistä syvemmälle.
Vähitellen hän alkoi tuntemisen lisäksi myös kuulla sydämensä lyönnit, ne olivat aluksi etäisiä ja häilyviä, mutta vahvistuivat ja muuttuivat kuumeisimmiksi kokoajan. Niissä maistui paniikki, jota mitään muu osa hänessä ei suostunut tuntemaan. Mitään muuta hän ei enää kuullut, ei enää edes veden ääniä. Sydän oli kohti äärirajojaan matkaava möykky, hänen ainoa seuralaisensa.
Lakkaa hengittämästä, niin olet jälleen luonani. Lakkaa hengittämästä, lakkaa hengittämästä… etkä sinä edes kuole.
Ääni oli niin ystävällinen, olkapäiden yli vyöryvää tummaa silkkiä, tai tuhansien kevätpurojen solinaa, ja se odotti häntä. Sen luona olisi turvallista, parempaa kuin… kenen luona? Sumeat ajatukset kirkastuivat hetkeksi, kun hän yritti muistaa. Välähdys punaista hiusaallokkoa ja pisamia poskipäissä, Lily Evans. Mutta ei hän halunnut nuoren naisen luokse, vaan sen joka omisti hermoratoja pitkin kiirehtivän ääneen ja kutsui häntä luokseen. Silläkin oli nimi, kaunis, harvinainen ja vaarallinen.
Taistelemattoman taistelun päätös oli hidasteleva ja hyvin lempeä, hän aivan kuin vain lyyhistyi kasaan veden tummassa sylissä ja antoi leijuvan tunteen tulla. Hiljaa niin kuin kuolleet, hengittämättä enää hän kuitenkin aivan yllättäen kohosi takaisin pintaan monen metrin syvyydestä. Hän oli itse itsensä ulkopuolella, hän oli kuollut, hän…
Näki veden reunalla seisovan alastoman, pitkähiuksisen miehenalun, joka näytti itse kuolemalta. Hiukset olivat lukuisten tuulten ja vesien sekoittamat mutta silmiä ne eivät onnistuneet peittämään. Nekin olivat mustat, lasimaista obsidiaania joihin syttyivät hohtavat liekit, kuin juhannuskokot kun hän… takertui hahmoon niin kovaa kuin kykeni. Sulki itsensä hienopiirteisten lonkkaluiden saarekkeeseen, kiersi kätensä laihojen kylkien poikki ja hengitti yllättäen taas.
Synkkä hahmo laski kätensä hänen märkien hiustensa sekaan, pudottautui niin että oli myös polvillaan pienellä hiekkakaistaleella ja veti hänen hervottomaksi valahtaneen kehon syliinsä. Hengitys oli taas lakannut, se oli juossut vasten kuoleman kaksosen omaa hengitystä, pujahtanut sisään rakosellaan olevista huulista. Aivan kuin paljon höyhentäkin kevyempi jäähyväissuudelma, yhtä lopullinen.
James heräsi kuin olisi oikeasti noussut syvästä vedestä takaisin ylös, rajusti hätkähtäen, ahdistuksesta täristen. Hän muisti unensa täydellisen, hämmästyttävän tarkasti, pääsemättä eroon sen tunnelman muodostamasta hirttoköydestä. Huoneessa oli pimeää, vähitellen hän erotti vieressään nukkuvan naisen arat ääriviivat.
”Mikä on James?” kuului unelias kysymys ja heti perään haukottelua.
”Näin pahaa unta”, hän vastasi lakonisesti, kuuli yhä ne välillä etäiset, välillä aivan selvästi aistittavat sydämenlyönnit ja yritti tasoittaa vauhkoontuneen hengitysrytminsä. Lily mumisi jotain ja oli siinä samassa jo nukahtanut. Hänkin yritti samaa, kykenemättä kuitenkaan mihinkään muuhun kuin makaamaan jännittyneenä aloillaan. Se oli Severus, minä näin kammottavaa unta Severuksesta. Hän oli siinä herrani, kumppanini, pelastajanani, ei suinkaan Lily vaan nimenomaan Severus. Minä tein karmaisevan väärän valinnan, kun jätin hänet yksin… niiden petojen keskelle... Hänen pitäisi olla tässä kanssani, eikä kenenkään muun…
