Nimi: Eksytetty
Ikäraja: S
Paritus: Pansy/Astoria
Genre: angst
Summary: pesin sen kaiken pois minusta nyyhkyttäen käsi suun edessä suihkun lattiallaAN: Arvatkaa kuka sai viimein uuden läppärin. Tässä ei ole minkäänlaista oikolukuohjelmaa ja koska betat on noloille (ok ei ole mutta oon tosi laiska), joten pilkkuvirheet ja muut pienet kirjoitusvirheet on mahdollisia :---) Kirjoittelin tässä vähän aikani kuluksi Pastoriaa, tää menee kyllä osana ficcisarjaani
"Kuinka käärmetytöt palavat", mutta ehkei ole niinkään muiden sarjojen osien mukaan oleellinen juonelle, vain pieni fiilistely tuskasta. Ficci on Astorian näkökulmasta ja kuten aiemmin olen jo sanonut, headcanonini mukaan tytöt/nuoret naiset asuvat jästi-Lontoossa jonkun aikaa, siksi viittaus pakastimesta.
Haasteet: FF100 - 86. ValinnatEksytettyHuomasin aamuisin, kuinka en kuulut enää paikoilleni. Hiivin ulos makuuhuoneestamme, vilkaisin aina ovelta takaisin ja vihasin tapaa kuinka nukuit suloisesti jalat peittosi ympärillä, kätesi siinä missä minä olin juuri maannut. Ilmassa tuoksui hiki, ikkunalaudan narsissit ja alakerran leipomon kaneli, juoksin suihkuun ja pesin sen kaiken pois minusta nyyhkyttäen käsi suun edessä suihkun lattialla. Piirsin sormillani ristejä niihin kohtiin, joita rakastit minussa eniten, nilkat, polvet, lantio, niska, alimmat kylkiluut ja hento takapuoleni saivat kaikki päälleen raksin, teitä minä vihaan vielä enemmän kuin itseäni.
Puhuin pitkillä lauseilla, höpötin ylimääräisiä yksityiskohtia sinne tänne tuonne ihan vain, jotta voisin värittää kaikki kohdat viivojen välistä, aivan kuin loppujen lopuksi niillä kohdilla olisi mitään väliä. Kerroin ystävilleni kuinka hankkisimme pian yhteisen kissan (ei, emme hankkisi) ja kuinka aioin sisustaa tulevan isomman asuntomme (mitään asuntoa koskaan tuskin tulisikaan).
Edellisenä päivänä olimme istuneet parvekkeella koko illan, juoneet yhdet kahdet kolmet lasit viiniä, polttaneet tupakkaa ja pelanneet korttia aamuun asti. Hän kertoi ja nauroi ja kaatoi lasinsa, nauroi lisää ja unohti siivota sirpaleet lattialta. Ihmisten pitäisi nähdä hänet puhumassa minulle: hänen normaalisti niin mustat silmänsä muuttivat melkein väriä. Minä unohduin usein vain kuuntelemaan ja katselemaan häntä.
Katsoin kalenteria ennen nukkumaanmenoa ja hymy kirveli kitkerästi suupieliäni kun mietin vuosiamme. Minun oli ollut tarkoitus eksyä häneen hetkeksi, mutta hukuin enkä päässyt enää pinnalle.
Ja sitten oli niitä aamuja kun oli tyyni. Ei aaltoja, ei mitään. Rakensin itselleni rohkeutta pitkin päivää, kirjoitin ylös listoja virheistä joita hän oli tehnyt, listoja niistä tytöistä joiden mukaan hän oli lähteyt. Viikkasin vaatteeni. Söin pitsani pakastimesta ja poltin viimeisen tupakkani.
Ovi kävi ja hän astui sisään, mustat hiukset valuivat vettä sateesta, punainen huulipuna oli hiukan levinnyt ja kädessä roikkui kimppu ruusuja.
”Anteeksi, minä ostin kyllä ensin liljoja, mutta sitten unohdin ne metroon ja tuossa lähikaupassa ei ollut kuin näitä.”
Ja minä kirjoitin tuon tekosyyn viimeiseen listaani, miksen ikinä antanut itseni lähteä.