Kirjoittaja: Tiuku
Ikäraja: Sallittu
Yhteenveto: Sininen oli hänen lempivärinsä
A/N: Eli, ensimmäinen täällä julkaistu pieni raapustus.. Ei tästä kai mitään ihmeellistä? Keskellä yötä kirjoitettu. Toivottavasti pidätte.
YHDEN KESÄN TARINA
Hänen silmänsä olivat siniset. Eivät yhtä vaaleat kuin pilvetön taivas, eivätkä yhtä tummat kuin myrskyävä meri, vaan kauniin siniset, kuin vahingossa vesivärien sinisestä ja valkoisesta luotu kaunis sekoitus, mutta joka on kaunis vain paletilla. Maalatessa siitä tulisi pelkkää sinistä.
Hän myös pukeutui siniseen. Se oli hänen lempivärinsä, ja sininen sopikin hänelle. Lämpiminä kesäiltoina hänellä oli yleensä se vaaleansininen tiikeripaita ja tummansiniset, lähes mustat, kuluneet farkut. Oikean polven kohdalla oli reikä. Minusta se oli suloista.
Vaikka hän oli muuten täysin sininen, vasemman ranteen ympärillä hänellä oli punainen nauha rusetilla. Muistutukseksi, hän sanoi. Ettei hän unohtaisi. Kysyin kerran, mitä hän ei saisi unohtaa. Pitkän aikaa hän oli hiljaa ja mietteliäs. Lopulta hän vastasi virnistäen unohtaneensa, ja niin me molemmat nauroimme, ja katselimme pilvien lipumista taivaalla.
”Musta tulee vielä joskus kuuluisa taiteilija”. Niin hän usein sanoi uneksivasti, ja aloitti uuden maalauksen. Hän todellakin oli loistava maalari, ja se sujui häneltä kuin luonnostaan. Musiikista syntyivät kauneimmat työt. Kaapissa oli kasa levyjä, ja radio oli aina auki. Hänen huoneensa lattia oli täynnä luonnoksia ja väriläiskiä. Huone kuvasti häntä täydellisesti. Se näytti niin kaaosmaiselta, että siellä oikeasti vallitsi täydellinen järjestys.
Tätä kaikkea hänen vanhempansa eivät ymmärtäneet. Maalaaminen, nuorisomusiikki, lävistykset ja erikoiset vaatteet olivat heistä turhia ja ongelmallisia.
Hän ei ollut tyhmä, mutta opiskelu ei vain innostanut, hän vain tahtoi maalata. Vanhempien mielestä hänestä pitäisi tulla jokin korkeasti koulutettu insinööri, lakimies tai edes opettaja. Taiteilijasta hänen olisi ollut muka turha haaveilla. Tästä he usein riitelivätkin, ja yleensä hän pakeni kotoa näiden riitelyiden jälkeen. Hyvin usein hän tuli meille. Jopa keskellä yötä hän saattoi kiivetä paloportaita pitkin, ja koputtaa ikkunaani hymyillen samalla. Aloin pitää hänelle varattua petiä vakituisesti huoneessani.
Kesä oli lopuillaan, ja sitten hän katosi. Oli pakannut kaikki tavaransa ja vanhempiensa rahat, ja lähtenyt jättäen vanhemmilleen vain kirjeen, jossa kertoi lähteneensä saavuttaakseen haaveensa tulla taiteilijaksi.
”Te kuulette minusta vielä.”
Kyllä hän minullekin jotain jätti, nimittäin taulun. Sinisen eri sävyillä maalatun kauniin taulun hänestä ja minusta istumassa meren rannalla. Sen takana oli minulle viesti.
”Älä huolehdi. Olen varmasti kunnossa. Odota minua, äläkä murehdi. Palaan kyllä takaisin, sitten kun olen toteuttanut unelmani.”
Niinpä minä jään tänne, odottamaan hänen paluutaan.
