Title: Pilvilinnoja
Kirjoittaja: Vlad
Genre: Fluff, lievä haikeus
Paritus: Sirius/Remus
Ikäraja: S
A/N: Tällainen suht vanha pöytälaatikkoteksti, jonka löysin ihan sattumalta, kun muistin että oon joskus tällaisen kirjoittanut, mutta hukannut sitten. No, löysin sen ja ajattelin laittaa sitten tänne. Tälle oli yllättävän hankala saada sopivaa genreä. Periaatteessa drama, mutta kyllä tässä on jotain fluffyistakin ja haikeuttakin löytyy. No, ehkä jätän turhat hölinät sikseen ja päästän teidät lukemaan. Lokakuun lopun kunniaksi uusi S/R-ficci. Kommentteja saa aina antaa. OTP10-haasteeseen tämäkin.
Remus makasi selällään vihreällä nurmella ja katseli vino hymy huulillaan sinisen taivaankannen yli lipuvia valkoisia pilvihattaroita. Sirius etsi aina pilvistä erilaisia muotoja, oli thestraleja ja gäädiä ja ties mitä muita. Remus ei koskaan etsinyt muotoja pilvistä, hän vain nautti sinisestä taivaasta silloin, kun se suvaitsi väläyttää iloiset kasvonsa. Yleensä taivas vain vihmoi vettä, mikä sai Remuksen mielialan automaattisesti laskemaan. Sininen taivas oli kovin piristävä, se sai aina loihdittua hymyn pojan huulille ja tämä sieti Siriuksenkin kujeita tavallista paremmin.
"Remuuus."
Ruskeatukan huulia nyki kirpeä hymy. Tylsistyneenä Sirius tapasi aina venyttää hänen nimeään.
"Kuutamo. Minulla on tappavan tylsää."
Sepä sääli, Remus ajatteli. Kiusaisi Jamesia, joka oli melkein yhtä mahdoton kuin Sirius. James ja Sirius olivat mahdottomia yksinäänkin, vaikka näiden välillä olisi virstojen välimatka, mutta yhdessä he olivat pitelemättömiä. Remus oli jo kauan sitten luopunut toivosta saada parhaat ystävänsä kuriin ja tyytyi vain nauttimaan niistä hetkistä, jolloin he jostain syystä olivat hiljaa. Ne hetket eivät olleet kovin yleisiä. Joskus Remuksen teki mieli jättää kelmit keskenään ja lähteä tallomaan omaa polkuaan. Vielä koskaan hän ei ollut lähtenyt. Aina oli ollut joku syy jäädä. Yleensä se syy oli Sirius. Sirius, joka sai aina piristettyä Remusta täydenkuun jälkeen. Sirius sai aina ihmissuden nauramaan, vaikka tämä olisi ollut kuinka maassa. Sirius oli hänelle aurinko, joka suvaitsi valaista hänen päiväänsä silloinkin, kun kaikki tuntui liian raskaalta kantaa. Eikä Remus voinut hylätä Siriusta.
Remus kierähti kyljelleen ja kohtasi Siriuksen tummat silmät. Remus hymyili ja kurkotti painamaan varovaisen suudelman animaagin huulille. Siriuksen huulet maistuivat inkiväärille ja kermakaljalle, jollain tapaa myös hivenen metsäiselle. Sirius juoksutti sormiaan Remuksen selkärangalla ja käänsi katseensa vieressään makaavaan ihmissuteen. Remuksen meripihkasilmät painuivat hitaasti kiinni ja Siriuksen huulille kipusi vino hymy, kun ruskeatukka alkoi tuhista hiljaa. Remus oli nukahtanut Siriuksen kainaloon ja mustatukka kumartui painamaan pehmeän suudelman Remuksen ruskeille hiuksille, jotka maistuivat auringolta. Valkoiset pilvet lipuivat sinisen taivaan yli unohtuneina.