Nimi: Silmäsi eivät anna minun unohtaa
Kirjoittaja: Sisilja
Oikolukija: Sansku
Ikäraja: S
Paritus: Sirius/Remus
Tyylilaji: Synkistely, romantiikka
Vastuuvapaus: Kun Rowling kerran on Harryn äiti, kuuluvat hänelle luonnollisesti Sirius ja Remuskin. Minä vain suunnittelen erilaisia asioita heidän päänsä menoksi. Enkä saa siitä rahaa, ainoastaan hyvän mielen. Ja Still Standing –kappale kuuluu tietysti The Rasmukselle, ei minulle.
Yhteenveto: Remus murtui Siriuksen kuoltua, pala hänen elämästään katosi ja lopuista palasista kiinni pitäminen tuntuu välillä suorastaan mahdottomuudelta. Mutta Siriukselle annettu lupaus velvoittaa yrittämään, ja taivaalta katselevat tähtisilmät estävät turruttavan unohduksen.
Varoitukset: Yksi pikkuinen kirosana, mutta angstia senkin edestä. Jos pelkäät tämän saavan sinussa aikaan masennusreaktion, kannattaa hypätä lukemaan jotain muuta. Kaikki muut, lukekaa ja kommentoikaa!
Alkusanat: Tässä aamuna yhtenä tulin kuunnelleeksi The Rasmuksen Dead Letters –levyä. Sieltä löytyvä, tämän ficin pohjana toimiva Still Standing –kappale iski minuun jonkinlaisen pakonomaisen tarpeen kirjoittaa siitä songficci. Tässä Silmäsi eivät anna minun unohtaa, olkaapa hyvät! Ja nyt, kun menin pistämään itseni mukaan Yhtyeen tuotanto -haasteeseen, löytyy tämä ficci myös siis listauksen kohdasta Dead Letters, Still Standing.
Silmäsi eivät anna minun unohtaa
I wish you were here tonight with me to see the northern lights
Remus asteli yksin pitkin kapeaa kujaa. Se kuja oli vain muutaman korttelin päässä Viistokujasta, vaarallisen lähellä, jos Remukselta kysyttiin. Jopa Iskunkiertokujan läheisyys olisi tuntunut paremmalta, sillä silloin kipeät, yhä vertavuotavat muistot olisivat pysyneet kauempana, poissa silmistä ja siten poissa mielestä. Tai niin Remus olisi ainakin toivonut. Mutta vaikka kuinka hän sulki silmänsä, kuva tummatukkaisesta, veijarimaisella hymyllä varustetusta teinipojasta ei jättänyt häntä rauhaan. Hän näki sielunsa silmin, kuinka iloinen teinipoika kasvoi hänen mielessään kapea- ja kalpeakasvoiseksi mieheksi, jonka silmissä tuikki se sama tuli kuin aina ennenkin. Siitäkin huolimatta, että kasvoista paistoi se suuri suru ja tuska, jotka johtuivat kaikesta niiden kovin kauniiden silmien näkemästä kauhusta, epäreiluudesta ja polttavasta kivusta.
Remus pysähtyi kujan kohdatessa loppunsa. Hän huokaisi raskaasti ja sulki silmänsä. Kun hän avasi ne taas, hän kohdisti katseensa musteenmustalle yötaivaalle toivoen vain yhtä asiaa.
I wish you were here tonight with me
I wish I could have you by my side tonight when the sky is burning
I wish I could have you by my side
Remuksen sisintä korvensi huutava kaipuu, hulluksi tekevä tarve saada nähdä rakkaansa. Hän etsi, etsi ja etsi sitä ainoaa taivaan tähteä, jonka tuikkeella olisi ollut hänelle merkitystä. Mutta ei löytänyt, ei nyt, kun tähden löytyminen olisi auttanut kivun kadottamisessa. Sirius olisi havainnut nimikkotähtensä vaikka satojen samalta näyttävien tähtien joukosta. Tämä olisi ottanut Remusta kädestä ja osoittanut hänelle tähden, Remukselle annetun tähden paikan. Ihan vain siltä varalta, ettei hänen elämänsä oikea, ikuisesti hänelle ja vain hänelle tuikkiva tähti olisi aina hänen rinnallaan.
Cause I’ve been down and I’ve been crawling
Won’t back down no more
Remus tunsi kyyneleen kutittelevan silmäkulmaansa pyrkien vapauteen. Remus salli sen tulla, valua poskelle ja antaa hänen kaipuullensa muodon. Se kaipuu ja ikävä oli pienen, viattoman kyyneleen muotoinen.
Remus tunsi polviensa pettävän, antoi niiden pettää ja vajosi maahan, ryömi istumaan vasten kujan likaista seinää ja painoi päänsä polviin. Hän ei halunnut nähdä maailman karuutta, mutta ei voinut tehdä muutakaan. Hän ei voinut perääntyä ja rikkoa sitä äänetöntä lupausta, jonka hän oli kerran keskellä yötä Siriukselle antanut. Lupausta yrittää jaksaa tätä maailmaa, vaikka ilman omaa tähteään. Sen lupauksen vuoksi Remus nousi haparoiden jaloilleen, nosti väkisin leukansa ja katsoi ylös, sinne missä tiesi Siriuksen olevan. Hän tunsi tämän hiljaisen läsnäolon ja toivoi, että kuolleet pystyivät kuulemaan vielä elämässä kiinni kituuttavia.
”Miksi et, Sirius, tee näistä valheista loppua? Miksi et kerro minulle totuutta, miksi et kerro ettei kaikki tule olemaan hyvin, että kaikki on päin helvettiä, eikä tule ikinä olemaan niin kuin ennen? Miksi et käske niitä tietämättömiä ihmisiä pitämään suutaan kiinni niistä lukuisista tyhjistä sanoista, joita he syytävät vasten kasvojani? Miksi et auta minua, ja vie tätä tuskaa pois? Miksi et tule jo hakemaan minua?”
Can’t you stop the lies falling from the skies
Down on me, I’m still standing
Mutta taivas pysyi hiljaa, Sirius pysyi hiljaa. Tuulikaan ei ulvonut, vaikka Remus olisi halunnut sen ulvovan. Silloin hänen omat ikävän ulvaisunsa olisivat peittyneet, tuuli olisi vienyt ne mukanaan ja kuljettanut Siriukselle. Ja tämä olisi tullut hakemaan Remusta. Miksi Sirius ei kerrankin voinut tehdä niin kuin Remus halusi, muuttaa kohtaloa ja tehdä elämästä elämisen arvoista?
Can’t you roll the dice, I might be surprised
Conscience clear I’m still standing here
Remuksen rintaa puristi syyllisyys. Sirius ei tullut hakemaan häntä, koska oli hänen syynsä, hänen oma syynsä, että Sirius oli poissa, kuollut, verhon takana, taivaalla tähtenä, joka ei tahtonut enää tuikkia Remukselle. Miten Sirius oletti, että hän jaksaisi kauaa elää tällaisen painolastin kanssa, miten hän muka voisi pitää ryhdin suorana ja seistä vahvana? Miten, kun kaikki tässä maailmassa tuntui painavan häntä yhä alemmas?
Burns like a thousand stars, though you’re light years away
Eikö Sirius tajunnut, kuinka paljon hän satuttikaan Remusta olemalla hiljaa ja seuraamalla ääneti vierestä toisen tuhoon tuomittua taistoa pilkallisia tähtiä vastaan? Se sattui, sattui niin paljon. Sirius satutti Remusta, tahtoi sitä tai ei. Kipu poltti rintaan ammottavan aukon, josta olisi saattanut repiä hyödyttömän, enää ainoastaan kipua tuntevan sydämen pois paikaltaan. Aukon olisi voinut täyttää tyhjällä tunteettomuudella, ehkä silloin olisi ollut helpompaa jatkaa.
Burns like a thousand stars or more
”Sirius, näetkö minut nyt? Näetkö millainen typerys, millainen hölmö sinun rakastamastasi ihmisestä, sinun rakastamastasi sudesta on tullut? Yritän täyttää sinun minuun vuolemaasi aukkoa nuorella naisella, jolla ei ole aavistustakaan, mihin on itsensä vetänyt mukaan. Se nainen ei ymmärrä minun tyhjää katsettani, minun haluttomuuttani, minun pakoyrityksiäni tästä elämästä. Se nainen ei tajua, miten turhaa minun oloni on täällä ilman sinua.
”Ja minä olen niin julma, etten sano mitään. Koska silloin, kun olen sen naisen kanssa, pystyn hetkeksi unohtamaan kuka olen, kuka olen ollut ja ketä varten minä vielä pari vuotta sitten elin. Mutta vaikka kuinka koetan, en näe kuin sinun silmäsi siellä ylhäällä, tuikkimassa ja hymyilemässä minulle, ja silloin minä unohdan kaiken järkevän, jätän huomiotta äänen, joka sanoo minulle, ettei minun pitäisi koettaa suudella kuollutta miestä, minun pitäisi huolehtia syntymättömästä lapsestani.”
You’re up there, you’re always with me
Smiling down on me
Remukselta karkasi katkera nauru, se oli tyhjyyttä täynnä, varjo hänen entisestä, Siriuksen mielestä kovin suloisesta naurustaan. ”Muistatko, mehän vannoimme silloin kerran, ettei meillä tule koskaan olemaan ketään muita kuin toisemme? Ja sinä lupasit, ettet koskaan jättäisi minua. Mutta näetkö miten kävi? Sinä hylkäsit minut, jätit minut yksin itkemään kurjaa kohtaloani. Ja minä petin sinut, petän edelleen. Petän sinua joka ikinen kerta kun makaan niin sanotun puolisoni kanssa, jota minä olen kieltänyt muuttamasta hiuksiaan ikinä tummiksi. Sillä silloin minä saattaisin erehtyä, ehkä uskoa rakastelevani sinun kanssasi ja jopa nauttia siitä illuusiosta. Minä olen pettänyt sinut, sillä minulle on syntymässä lapsi, lapsi, joka saa osakseen joko kirouksen isältään tai siunauksen äidiltään. Sinä varmaankin toivoisit molempia, sekä kirousta että siunausta, ihan vain toisiaan tasapainottamaan. Minä itse en tiedä mitä toivon, sillä sanaan toivo liityt aina sinä.”
It’s something sacred, something so beautiful
Something quiet to ease my mind
When the pressure’s taking me over and over
”Mutta tiedätkö, mikä on varmaa, mikä on todellista? Minun rakkauteni lastani kohtaan on todellista. Minä rakastan lastani, jonka syntymä tulee olemaan jotain niin kaunista ja ainutlaatuista, että saatan jopa unohtaa kaipaukseni hetkeksi, sen rakkauden tähden. Sen rakkauden muistaminen saa minut aamuisin nousemaan sängystä, hymyilemään apeasti puolisolleni, joka näyttää yhä hehkeämmältä joka päivä.
”Välillä kysyn itseltäni, miksi murehdin, miksen voi vihdoin nauttia elämästä. Sitten näen sinun tähtisilmäsi, ne eivät anna minun unohtaa. Minun osani on muistaa ja kantaa maailman julmuutta mukanani. Sillä eivät kaikki voi olla onnellisia, eiväthän? Ja meillä oli onnelliset hetkemme, Sirius. Minä muistan ne, minä vaalin niitä kalleimpana aarteenani. Silti minua ahdistaa, haluaisin unohtaa. Toivon toisinaan, etten olisi sinua koskaan rakastanutkaan, koska silloin en tuntisi tällaista kaihoa. Minusta puuttuu pala, ja se puuttuva pala on valovuosien päässä, vaikka samalla niin kipeän lähellä.”
Cause I’ve been down and I’ve been crawling
Remus katsoi kaipaavasti taivaalle ja huomasi viereisen rakennuksen seinään kiinnitetyt vanhat tikapuut. Sen rakennuksen katto oli korkealla ja tasainen. Niinpä kädet kiihkosta täristen Remus tarttui kolmanneksi alimpaan puolaan ja alkoi hilata itseään maailman katolle.
Katolla tuuli, vaikka kujalla ilma oli ollut tunkkaisen paikallaan leijailevaa. Remus asettui seisomaan aivan katon reunalle niin, että puolikaskin askel eteenpäin olisi suistanut hänet monta kerrosta alas, kunnes kylmä ja kova maa olisi kietonut kätensä hänen ympärilleen vieden hengen mukanaan.
Olo tuntui tyyneltä ensimmäistä kertaa kuukausiin, ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen. Remus hengitti syvään, veti rauhoittavaa ilmaa keuhkoihinsa. Kukaan ei tyrkkinyt mihinkään, pakottanut etenemään. Kerrankin hän sai vain olla.
Pushed around, always falling
Remus katsoi alas katolta, katsoi pientä kujaa allaan. Häntä huimasi hivenen, selkää pitkin kulki pelon pehmeä kosketus. Remuksen huulille hiipi salaperäinen hymy. Viimeisen kerran hän katsoi ylös taivaalle, ja kuin tyhjästä keskelle hänen näkökenttäänsä oli ilmestynyt sokaisevan kirkas tähti.
Sirius välitti sittenkin. Remuksen hymy leveni hieman, ja hän heilautti kättään Siriukselle. Hän avasi suunsa, ja maailman näki yksi, hiljainen, ilman vastausta ilmaan leijumaan jäävä kysymys.
You’re up there, you’re always with me
”Jos nyt hyppäisin, ottaisitko sinä minusta kiinni?”
Smiling down on me
